Suomalaisen laulumusiikin akatemia järjesti Aleksanterin teatterissa kaikille avoimen ”Sanat laulamaan” -nimisen seminaarin libreton tekemisestä. Seminaarin puhujina olivat Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi, säveltäjät Aulis Sallinnen ja Juha T. Koskinen, ex-oopperanjohtaja Juhani Raiskinen sekä ohjaajat Christian Lindblad, Ralf Långbacka ja Ville Saukkonen.
On erittäin hyvä, että tämänkaltaisia seminaareja järjestetään, mutta tämänkertainen jäi vielä pintaraapaisuksi asiaan. Toivottavasti libreton olemusta syvennetään jatkoseminaareilla.
Papinniemen puheenvuoro toi tervetullutta vaihtelua muuten musiikkikeskeiseen keskusteluun. Hän oli myös ainoa, joka sivusi librettojen rakenteita. Hauska toteamus oli, että kerronnan ja esimerkiksi aikasiirtymien suhteen oopperayleisö tuntuu elävän edelleen 1800-luvulla, vaikka kirjallisuudessa ja elokuvissa jokainen ne nykyään ymmärtää.
Vaikka omat näkemykseni eroavat monessa suhteessa Långbackan oopperanäkemyksistä, eniten annettavaa säveltäjälle oli kenties hänen puheenvuoroissaan. Hän totesi heti alussa edustavansa hyvin rajoittunutta näkökulmaa. Hänen kaikki esimerkkinsä taisivatkin olla ”mistä tahansa, esimerkiksi Verdin Macbethistä”, mutta sellaisinaan hyviä.
Seminaarin profiili jäi hieman epäselväksi. Kenelle seminaari oikeastaan oli tarkoitettu; sivistyneille oopperan harrastajille vai säveltäjille? Itse seurasin sähköpostitse saamaani edelleenlähetettyä kutsua.
Säveltäjänä olisin kaivannut seminaariin visionäärisyyttä tulevaisuuden suhteen; minkälaisia librettoja on ollut ja mitä voisi olla? Tekstityslaitetta ja muuta tekniikkaa haukuttiin aika paljon, mutta nykyajan suomista uusista mahdollisuuksista ei puhuttu yhtään. Lindbladin ja Koskisen puheenvuoroja lukuunottamatta käsiteltiin pääasiassa institutionaalista oopperaa ja näkökulmat korostivat pragmaattisuutta ja tarinan kerrontaa aristotelilaisittain.
Vedin viime viikolla improvisaatioryhmää Stadian opiskelijoiden Aikamme kamarimusiikki -leirillä Kallio-Kuninkalassa, Järvenpäässä. Tämänkaltainen leiri on hieno keksintö, mistä kiitos leirin järjestäneelle Juan Antonio Murolle. Leirin tarkoituksena on saada vauhtiin teokset, jotka esitetään helmikuun lopussa Stadian Aikamme kamarimusiikki -viikolla. Muutaman päivän intensiivinen eläminen teosten kanssa ja filosofiset iltakeskustelut musiikin ympärillä tuntuvat avaavan teokset aivan eri tavalla kuin ns. normaaliharjoittelu. 
Lueskelen säveltäjä Eero Hämeenniemen uutta kirjaa ”Tulevaisuuden musiikin historia”. Kirja on monin tavoin mielenkiintoista luettavaa; Hämeenniemi vertailee mm. intialaisen ja länsimaisen taidemusiikin kenttää, joista molemmista hänellä on pitkällinen kokemus. Hän myös nostaa länsimaisen musiikin historiasta esiin asioita, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Hän kirjoittaa kirjan loppupuolella kauniisti musiikin itseisarvosta osana suurta historiallista projektia, ihmisen pyrkimyksessä saada merkitystä olemassaololleen. Tässä projektissa musiikki ei ole olemassa sitä varten, että ihmisen työkyky paranisi tai kulttuurivienti kukoistaisi. Niin ikään talous ja raha ovat vain välinearvoja. 
HS 27.9.2007:
Gürzenich Orchester Köln juhli toissaviikolla 150-vuotispäivää. Siten se kuuluu Saksan vanhimpien orkestereiden joukkoon. Vasta täällä ollessani ymmärrän, miten erikoinen sija ”vasta” 125-vuotiaalla Berliinin Filharmonikoilla on Saksassa. Jo se, että BPhO nauttii täydestä autonomiasta päätöksenteossa ja taiteellisessa toiminnassa on aivan ainutlaatuinen tilanne, jota moni orkesterin muusikko ei edes tiedä arvostaa tarpeeksi. Gürzenich, niin kuin valtaosa Saksan orkestereista, on Kölnin kaupungin työllistämä. Tästä seuraa, että orkesterin muusikoilla on erittäin rajoitettu päätösvalta. Taiteellisissa kysymyksissä, kuten uuden taiteellisen johtajan valinnassa, orkesterin mielipidettä tosin kysytään, mutta sillä ei ole vaikutusta lopulliseen päätökseen, jonka tekee Kölnin kaupungin taiteellinen johtaja.