Ollessani Meksikossa vaihto-opiskelijana minulta usein kysyttiin, millä alalla olin. Kun vastasin olevani muusikko, kysyjä jatkoi: ”Aa, pidätkö siis musiikista?” Minusta kysymys oli aina outo ja siihen vastaaminen mahdotonta. Myöntävä vastaus olisi antanut ymmärtää, että mielestäni kysymyksessä oli jotain järkeä, että voisin todella kuvailla suhdetta musiikkiin ilmaisulla pitää, ja osa totuudesta olisi ollut yhtä väärä kuin se valhe, että olisin vastannut kieltävästi.
Tuo kysymys jäi vaivaamaan minua silloin, kun Meksiko Cityn kirkkaat värit ja saasteista harmaa taivas pakottivat minut näkemään maailman uusin silmin. Millainen oikeastaan oli suhteeni musiikkiin? Oliko välillämme jotain todellista vai olimmeko vain molemmat kasvaneet kiinni toisiimme, musiikki ja minä, loukussa suhteessa joka tarjosi kummallekin vain vähän mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen? Oliko suhteemme vain pinnallinen, velvollisuudentunnon ja sovinnaisuuden ylläpitämä kulissiliitto? Voiko asiaa ilmaista oikein sanomalla pitävänsä kumppanista, jonka kanssa on viettänyt yli 20 vuotta ja jonka arkirutiinit tuntee läpikotaisin kyllästymiseen saakka? Pitävänsä kumppanista, jonka kanssa tietyn selittämättömän etäisyyden ja varautuneisuuden vuoksi on mielen perukoilla aina kuitenkin kummitellut epämääräinen tunne siitä, ettei tunne toista oikeastaan lainkaan?
Miettiessäni tämän blogin aihetta nyt vuosia myöhemmin, tuo kysymys heräsi jälleen mielessäni. Kävin läpi alusta saakka musiikin ja minun yhteisen taipaleemme. Mitä meille oli tapahtunut? Jääkö tuo hankala kysymys edelleen vaille vastausta?
Katsotaan. 6-vuotiaana istuin espoolaisessa lähiössä olohuoneen pöydän alla kuulokkeet korvilla kuunnellen ahkerasti suzuki-pianokoulua. Äiti pakeni arkea Straussin valssien ja Merikannon tahdissa, isä hyräili Helismaata suihkussa. Täti nuokkui olkapäätäni vasten konsertissa Finlandia-talossa seuratessani mielenkiinnolla kapellimestarin soolotanssia, sisarusten kanssa soitimme tv-tunnareita ja Super Mario Bros:in hittibiisejä nelikätisesti.
Kun luokkatoverini ala-asteella soitti polkuharmonilla Ritari Ässän tunnaria olivat pojat kerääntyneet hänen ympärilleen ihailevaksi laumaksi. Katselin kateellisena vierestä ja ajattelin, että kyllä minäkin osaisin, mutta en halua… piano-opettajani oli nimittäin sitä mieltä, että asteikot olivat tärkeämpiä kuin Ritari Ässä tai omat sävellykseni. Hänen opastuksellaan länsimaisen taidemusiikin järkälemäinen rakennelma alkoi pianosoiton kautta hahmottua mielessäni, sen vankkana perustana duuri- ja molliasteikot, sointutehot ja juhlava kadenssi kuin naseva riimi, joka antoi jokaisen soittamani Clementinin ikivihreän helmen finaalissa tyydyttävän tunteen siitä, että kaikki oli juuri niin kuin pitääkin.
Intohimotonta yläaste-aikaani kuvailee hyvin se, että teinikapinani kulminoitui reikään farkkujeni oikeassa polvessa. Soittamani pianomusiikkikaan ei ollut kovin katu-uskottavaa, harpusta nyt puhumattakaan. Lukioikäisenä purin täyttymätöntä lemmenkaipaustani ja maailman traagista epäoikeudenmukaisuutta Chopinin nocturnoihin ja unelmoin romanttisista kohtauksista Berkeley Squarella satakielen ja Nat Colen säestämänä. Hermostuin mielestäni yksitoikkoiseen ja suppeaan harpun soolo-ohjelmistoon, mutta roiskin kuitenkin glissandot ansiokkaasti kohdalleen EMO:n sinfoniaorkesterissa soittaessamme Rautavaaran Lintukotoa. Sunnuntai-iltaisin harjoittelin seuraavan päivän soittotunteja varten, kiirastorstaisin seurasin sydän pamppaillen kärsimysnäytelmää Johanneksen kirkossa. En suhtautunut näihin aktiviteetteihin suurella antaumuksella, mutta olihan se musisointi välillä ihan mukavaakin, jatkuvasta tutkintoahdistuksesta ja esiintymiskammosta huolimatta.
Vietettyäni vuoden lukion jälkeen Käytännöllisen filosofian laitoksella yliopistolla ajatuksissani kuljeskellen olin valmis tarttumaan tuumasta toimeen. Aloitin opinnot Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla ja sain käteeni ensin huiman opintosuunnitelman, sitten tahtipuikon, rumpukapulat, basson, skitan, kanteleen ja marakassit, varpaisiini kulkuset, kummallekin jalalle tämmättäväksi oman polyrytmin eri mantereilta, sormiini rakkoja ja kvinttikierron, korviini blues- alt- pentatoninen- kokosävel- yläsävel- sun muut asteikot, silmiini uusia visioita, rintaani riemua, selkääni kannustavan läimäyksen, olkapäälleni ystävän pään, vatsani täyteen Pitskun pöperöitä… mutta pikkusormeni annoin taidekasvatusfilosofialle ja se veikin lopullisesti koko vasemman käteni. Viisi vuotta kului kuin siivillä päivystämässä Pitskun kuppilassa: naurua, laulua ja tanssia, itsetunto-ongelmia, paljon pahaa kahvia ja – niin, olihan tietysti vielä se Ltmh.
Kesäkurssina suoritetun Länsimaisen taidemusiikin historian uuden musiikin osuuden luennoitsijana Tapani Länsiö loisti aivan omassa elementissään. Suurimman osan kesälaitumilta palanneiden opiskelijoiden mielestä kurssin paras osuus oli ruokatauko, mutta minun aivoni vastaanottivat kaiken kuulemansa ja kääntyivät huomaamattani sivuraiteille, joiden määränpäätä en osannut aavistaakaan. En voi sanoa, että nautin kuulemastani musiikista, mutta minä kiinnostuin. Tutut soinnut olivat kadonneet tai muuttuneet tunnistamattomiksi, ja niitä oli käsitelty aivan oudoilla tekniikoilla ja materiaaleilla. Kuulemani äänet olivat paljon ohuempia tai paksumpia, kirkkaampia tai sameampia kuin mihin olin tottunut, ne venyivät ja paukkuivat, laajenivat ja supistuivat, olivat arvaamattomia ja pelottavia tai makasivat katatonisesti paikallaan sekä käyttäytyivät ryhmässä hämmästyttävällä tavalla.
Tämä oli siis sitä, mitä Bachin jälkeläisistä oli kehittynyt: lukemattomia adaptaatioita, mutaatioita, rekombinaatioita, osaksi sattumanvaraisen kokeilun riemastuttavia outouksia, osaksi epäilyttävän suunnitelmalliselta vaikuttavia eloonjäämismenetelmiä. Mikä merkillinen ajatus Weberniltä, säveltää nyt pikkuruisia miniatyyrejä, kuin kummallisten hyönteisten tragikoomisia elämäntarinoita! Hänen lisäkseen mielenrauhaani häiritsivät mm. Harry Partchin persikkapuu, sankari-Stockhausen, joka teki vallankumouksellista nuorisomusiikkia ja laajensi luutuneita konserttikäytäntöjä helikoptereiden suuntaan, sekä John Cage ja jokaisen musiikinopettajan unelma – runsaat neljä minuuttia hiljaisuutta.
Näiden kytemään jääneiden ajatusten päälle heitettiin pian tulenarkaa tequilaa: tapahtui nimittäin Meksiko. Löysin itseni paikasta, jossa kaikki oli hukassa. Sentään yksi selkeä ajatus tuli mieleeni ensimmäisenä koulupäivänä vaihto-opiskelijana: taidanpa kokeilla säveltämistä. Sävellysopettajani tapasi tulla tunnille myöhässä, myhäillä hyväntuulisesti, katsoa nuottejani ja rintojani vuorotellen, sanoa: ”!Bueno!” ja lähteä. Olin innoissani. Tämähän sujui mainiosti! Kohta täytyisi jo ostaa uusi pöytälaatikko sävellyksiäni varten! Säveltämisen lisäksi sotkeennuin kaikenlaiseen musiikki/ kulttuuri/ itseilmaisu/ itsensäetsimis-/ iloinen-itsensähäpäisy – toimintaan: paraguaylaisesta harpusta son jarochoon, fandangoista viidakossa lähetystöillallisiin, joilla soitin Sibeliusta ja lauloin sinivalkoisesta taivaasta – ja siihen päälle kaikki mausteet mitä nyt vuodelta Meksikossa saattaa odottaa: chiliä, limettä, punainen tukka sekä addiktio kirkkaisiin väreihin ja kimaltaviin esineisiin.
Kotiin palattuani olin taantua tavanomaiseen ja lamauttavaan itsekriittisyyteeni, mutta sain kuitenkin järjestettyä konsertin ensimmäisille sävellyksilleni. Sen jälkeen isäni tuli järkyttyneenä luokseni, katsoi yhtä partituureista ja kysyi: ”Mistä ihmeestä voit tietää, mihin nuo nuotit pitää laittaa?”
En tiennytkään. Toisen sävellyskonserttini jälkeen päätin, että oli aika ottaa siitä selvää.
Ensimmäisellä sävellystunnilla Eero Hämeenniemi ei ollut kovin markkinointihenkinen. ”Oletko varma että haluat säveltäjäksi? Säveltäminen ei ole hauskaa, vaan yksinäistä puurtamista, josta harvoin saa palkintoa.” Hauskaa? Enhän minä edes tiennyt, pidänkö musiikista! Edessäni aukeni kivinen polku synkässä korvessa. Mutta näkyvillä ei ollut muutakaan tietä, ja tunsin, että paluuta ei enää ollut.
Niin alkoi yksinäinen puurtaminen, mistä harvoin sai palkintoa. Pakersin sävellystehtäviä vaihtelevalla menestyksellä: parhaimmillaan tekeleeni olivat mielestäni taidemusiikin mestariteoksia, tylsimmillään uusklassisia maalaistansseja ja pahimmillaan vastenmielisiä epäsikiöitä. Opettajani mielipide oli maltillisesti jotain näiden väliltä. Kävin Sibelius-Akatemian kirjastossa hakemassa innoitusta, tietoa ja sivistystä, ja siellä työskentelevät uudet säveltäjäystäväni Raasakan Ville ja Hartikaisen Jarkko levittivät tiskille parhaat tarjottavansa: Euroopan uusimmat keinokuidut ja äly-materiaalit, idän hienostunutta ja viileää silkkiä, eksoottisten eläinten turkkeja tropiikista, kadonneiden kansojen seremoniakankaita, suomalaista laadukasta käsityötä… kaikissa oli jotain jännittävää, mutta en oikein tiennyt, mikä niistä näyttäisi hyvältä päälläni.
Kun kuuntelin Lachenmannin Ausklangin ensimmäistä kertaa suutuin sekä Villelle että Lachenmannille: edelliselle siksi, että hän oli suositellut minulle sellaista rasittavaa kaaosta ja Lachenmannille siitä, että oli säveltänyt teoksesta aivan liian pitkän. Suutuin, koska en kuullut musiikkia ääniltä. Minusta tuntui siltä kuin olisin yrittänyt lukea Beckettiä ja ajaa autoa Meksiko Cityssä samanaikaisesti. Jätin Lachenmannin metelöimään itsekseen mutta kuuntelin lisää muita säveltäjiä, tutkin partituureja, ihmettelin, keskustelin, häiriinnyin, turhauduin, yritin uudelleen. Laajensin reviiriäni vaeltamalla oopperan permannon penkeiltä baarien ahtaisiin nurkkapöytiin freejazz – klubeilla, kamujameista kuutamolla käsittämättömien käsiteperformanssien maanalaisiin tiloihin. Tutustuin vanhoihin klassikoihin kuten Schönbergin muodonmuutokseen myöhäisromanttisesta toukasta Taidemusiikin Uudessa Päivässä kimaltavaksi sudenkorennoksi, lepuutin kiusattuja hermojani Tristan Murailin kelluvissa sointikasvustoissa, vaivuin transsiin Reichin takoessa aivojani uuteen uskoon.
Niin minä vähitellen kasvoin ja muutuin, sain lapsia, lähetin ne maailmalle, vanhenin ja kuolin, synnyin taas uudestaan, useaan kertaan.
Ja kävi niin, että eräänä päivänä kun olin jälleen löytöretkellä kirjaston ääniteosastolla, sain tilaisuuden muuttaa erästä ensitapaamisen perusteella langettamaani ankaraa tuomiota. Kuulokkeista tulvahti päälleni hämmästyttävää musiikkia, joka pysäytti ja täytti minut, sinkosi ylös avaruuteen, paiskasi valtamerten syvyyksiin, hyväili ja pahoinpiteli samanaikaisesti. ”Tapaamme siis jälleen, Herr Lachenmann”, sain sanotuksi tarkastettuani levyn kannen uudestaan. Kohtaamisemme pari vuotta sitten ei todellakaan ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta nyt kuunneltuani Ausklangin uudestaan näin hänet uusin silmin. Kasvot, jotka ennen olivat näyttäytyneet minulle epämiellyttävinä, olivat nyt kiehtovat, jopa kauniit, eleet, jotka olivat ärsyttäneet minua, kertoivat nyt ihmeellisiä asioita yhteisestä tulevaisuudesta, ja vielä hänen sanansakin – niin syvälliset ja kiihottavat.
Lachenmannin herättämät uudet tunteet ovat esimerkki siitä, miten suhteeni koko musiikkiin oli muuttunut. Säveltämisen aloittaminen on merkinnyt minulle musiikin nousemista elämässäni uuteen kukoistukseen, laajenemista uuteen ulottuvuuteen. Alkuperäiseen kysymykseen voin tällä hetkellä varmuudella sanoa seuraavaa: pidän siis musiikista, kyllä vaan, ja enemmänkin. Haluni luoda jotain omaa ja harjoitella sanomaan ajatukseni julki on opettanut minut myös kuuntelemaan, ymmärtämään musiikkia tavoilla, joihin en ennen kyennyt. Ja nyt olen rakastunut musiikkiin, sillä tämän täytyy olla rakkautta. Se saa minut nauramaan ja vakavoittaa minut musiikin suurenmoisuuden edessä, valvottaa minua öisin, pakottaa minut jatkamaan aina eteenpäin antamatta minun levätä tai pysähtyä, ajaa maanisiin innostumiskohtauksiin ja hirvittäviin pettymyksiin.
Rakastan mielessäni soivaa musiikkia ja vihaan sitä, etten kykene ilmaisemaan päässäni soivia ääniä palloin, pistein ja viivoin niin kuin haluaisin, että nuo äänet pakenevat yritystäni saada ne kiinni kirjoitettuun muotoon. Häpeän ja masennun, kun mielestäni hyvä idea ei jalostu musiikiksi, vaan kuulostaa soitettuna vääriltä ääniltä väärässä paikassa ja väärään aikaan.
Kuitenkin toisinaan, taivaan merkkien ja sattuman oltua suotuisat, mielentilani ja kykyjeni oltua tasapainossa, säveltämiseni soiva lopputulos on enemmän kuin osiensa summa, enemmän kuin osasin kuvitella, enemmän kuin mihin uskoin kykeneväni. Silloin tunnen suurta riemua ja ylpeyttä, joka on minulle se Hämeenniemen mainitsema säveltämisestä harvoin saatu palkinto. Sen rohkaisemana yritän myös oppia, jos en aivan rakastamaan, niin sentään pitämään – tai no, ainakin sietämään yksinäistä puurtamista.
Kirjoittaja työskentelee folk-harpisti-laulajana ja säveltäjänä nykymusiikin, kansanmusiikin, rytmimusiikin sekä eri taiteen alojen parissa ja jatkaa sävellysopintojaan Eero Hämeenniemen opastuksella. Hakkola toimii myös Korvat Auki! – yhdistyksen hallituksessa.
