Category Archives: Kirjoittajat

Monesti kuulee ja lukee valitettavan siitä, miten yksinäistä useimpien klassisen musiikin soitinten opiskelu usein on. Yhteissoiton määrän lisääminen ihan jokaisella tasolla aloittelijasta Akatemialle asti olisi mielestäni ensinnäkin suotavaa, mutta asian toinen puoli on samassa laitoksessa samalla luokalla saman instrumentin soittoa opiskelevien kollegojen välinen vuorovaikutus. En ole missään nimessä sitä mieltä, että ryhmätunneilla voitaisiin korvata yksityistunteja, mutta ehkä olisi hyvä, että molempia sortteja olisi tarjolla. Myös soittamisen pitäisi olla sosiaalinen harrastus – ja ammatti.

Erityisesti pianistien soitonopiskelu on ongelmallista yhteissoiton määrän vähäisyyden kannalta. Tilanne on sikäli hankala, että pienen pianistin on omaksuttava runsaasti erilaisia taitoja ja refleksejä ennen kuin hän voi säestää melodiasoittajia. Tämä hankaloittaa samanikäisten eri soitinryhmien edustajien yhteistyötä opiskelun alkuvaiheessa. Orkesterisoiton mahdollisuuden puuttuessa pianisteilta lähes tyystin jääkin usein ainoaksi vaihtoehdoksi opintojen alkuvaiheessa pakkopullan asteelle jäävä nelikätinen soitto toisten pianistien kanssa. Myöhemminkin erityisesti pianistit keskittyvät turhan paljon soolo-ohjelmistoonsa yhteissoittotaitojensa ja jopa myöhemmän uran kannalta elintärkeiden mitä parhaiten yhdessä soittamisen kautta rakentuvien sosiaalisten verkostojen luomisen kustannuksella. He eivät suinkaan ole yksin ongelmansa kanssa, vaan esimerkiksi kitaristit, harmonikan ja kanteleen soittajat sekä nokkahuilistit ovat varsin samanlaisessa tilanteessa isompien ja jousi- ja puhallinkokoonpanojen sekä bändisoiton hallitessa yhteissoittomarkkinoita.

Jatkuvan ja runsaan yhteissoiton lisäksi hyvää tekee myös kollegoiden kanssa yhdessä oppiminen. Amsterdamin konservatoriolla monet opettajat pitävät tunteja periodiluonteisesti. Suomessa yleinen kerran viikossa tunnille -työskentelytapa on täällä jopa hiukan harvinainen, ja vaikka opettajalla olisikin tapana pitää tiiviimpiä periodeja vähän harvemmin, se ei useinkaan tarkoita sitä, että luokka olisi välttämättä koolla silloin kun opettaja on paikalla. Kaikenlaisissa tunnillakäyntitiheyksissä on puolensa, mutta täällä olen varsinkin Paul Leenhoutsin ja Jorge Isaacin nokkahuiluluokan toimintaa seuratessani huomannut, että kerran kuukaudessa kokoontuva porukka on todella hitsautunut yhteen (luokalla opiskelee myös suomalainen Petri Arvo). Heillä on tapana kuunnella toistensa tunteja melko usein sen lisäksi, että muutaman kerran vuodessa järjestetään hiukan erikoisempia periodeja tukemaan soitonopiskelua. Esimerkiksi tämän lukuvuoden aikana on järjestetty näyttelijäntyö-workshop sekä kuvattu musiikkivideo jokaisen opiskelijan kanssa yhteistyössä Taideyliopiston elokuvaosaston kanssa (ja sivumennen sanoen myös yhteistyö sävellysluokan kanssa on melko aktiivista). Nämä niin sanotut Blok-viikot koostuvat parista-kolmesta päivästä rullaavia soittotunteja, torstaina pidettävistä lounas- ja iltakonsertista sekä perjantain palautesessioista (joilla koko luokka on läsnä kuuntelemassa toistensa palautteet, tässä esimerkkiä niille tahoille, jotka pyrkivät eräissä suomalaisissa oppilaitoksissa entisestään piilottamaan palautteenantotilanteita). Samankaltaisella systeemillä pyörii myös mm. Bob van Asperenin cembaloluokka.

Opiskelijat todella kokevat, että jaettu ja hyvin monipuolinen opiskelu todella ruokkii oppimista ja taiteilijana kypsymistä. Ja ryhmänä toimiminen myös vähentää kyräilyä ja kateellisuutta, muttei missään määrin vähennä kenenkään yksilöllisyyttä, eikä tarkoituksena ole kasvattaa tasapäistä laumaa samanlaisia soittajia. Päinvastoin: lahjakkaiden, omaperäisten ja aktiivisten kollegoiden työskentelyä seuratessa rohkaistuu luottamaan myös omiin näkemyksiinsä ja itsekin työskentelemään paremmin ja enemmän. Ikävä kyllä opiskelijoiden (sekä luokan sisällä että luokkien kesken) kesken täällä Amsterdamissa vallitseva hyvä ilmapiiri ei ole ainakaan vielä ehtinyt vaikuttaa esimerkillään opetushenkilökunnan keskinäisiin ihmeellisen kireisiin suhteisiin.

Satunnainen konserttivieras Suomessa ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten etuoikeutettuja olemme mitä tulee lippujen hintoihin. Esimerkiksi Radion sinfoniaorkesterin konserteista ei käsittääkseni ole mahdollista maksaa yli 20 euroa ja Kansallisoopperan kalleimmatkin liput ovat 70 euron luokkaa. Puhumattakaan halvemmista paikoista tai opiskelija- tai muista alennuksista. Pidän äärimmäisen positiivisen asiana sitä, että Suomessa klassisen musiikin konserttien lippujen hinnat ovat enemmän tai vähemmän samassa luokassa esimerkiksi elokuvalippujen kanssa. Kutsukaa sitä sitten vaikka elitismiksi.

Täällä Amsterdamissa (ja monessa muussakin paikassa maailmalla) on varsinkin opiskelijan lähes mahdotonta käydä konsertissa omalla rahalla kovinkaan usein, koska lippujen hinnat ovat suorastaan pilvissä: sisäänpääsy normaaliin Nederlands Philharmonisch Orkest:in tai Concertgebouw-orkesterin konserttiin ilman sen kummempia erikoisuuksia maksaa suunnilleen 40€ (tai parisen euroa vähemmän, jos on valmis istumaan jonkin salin pylväistä takana). Muutenkin kaikkien konserttien liput tuntuvat olevan hinnoitellun aina niin sanotusti yläkanttiin. Paikallinen alennuskäytäntö sotii ainakin allekirjoittaneen oikeustajua vastaan, koska se ei ole statusperusteinen, vaan ikäperusteinen. Ainoastaan alle 26-vuotiaat saavat alennusta lippunsa hinnasta. Minkään valtakunnan opiskelijakortti tai muu itku ei auta. Nuorison lisäksi myös yli 65-vuotiaille on usein pieni alennus luvassa, mutta keskustellessani asiasta Concertgebouw’n lippukassalla mukavan tyttösen kanssa, hän kertoi epävirallisesti, että usein kun konserttiin odotetaan normaalia enemmän varttunutta väkeä, hinnastosta poistetaan ikäalennus kokonaan. Hollantilaiset todella ovat sielultaan kauppiaskansaa.

Maaliskuussa Concertgebouw’ssa esiintyi katalonialaisen viola da gambisti ja kapellimestari Jordi Savallin maineikas yhtye, vuonna 1989 perustettu Le Concert des Nations (samana vuonna kuin paraikaa 20-vuotisjuhlakonserttejaan soittava kotimainen Battalia, suosittelen). Ajattelin, että kerrankos sitä nyt mielellään maksaa korkeimman luokan taide-elämyksestä hienoimmassa mahdollisessa miljöössä. Hintaan 48,50€ (pylvään takana siis, alennusta 1,50€) olisi kuvitellut saavansa jotakin elähdyttävää, mutta todellisuus oli ihan toista. Ensinnäkin maestro Savallin patsastelu jonkinlaisessa silkkiyöpuvussa salin yllättävän pitkiä portaita pitkin ylös ja alas joka kappaleen välissä oli tarpeeksi harmillista, mutta kun soittokaan ei noussut seremonian tasolle, olin ainakin itse pettynyt konserttiin. Ohjelmassa olivat Bachin Brandenburgilaiset konsertot II, III ja IV sekä Purcellin Fairy Queen -sarja. Erityisesti Bacheissa soittajilla oli niin epäkiinnostava, toisaalta flegmaattinen ja toisaalta hämmästyttävän pompöösi ote, että yleisössä istuessa lähinnä hämmästytti se, miten noin kokeneet ja kiitetyt muusikot voivat soittaa noin silmiinpistävän epäkiinnostuneen oloisesti, mutta silti itsetietoisesti. Eräs mahdollisuus tietysti on se, että pitkä kiertue ympäri mannerta illasta toiseen samaa ohjelmaa toistaen leipäännyttää innokkaammankin pelimannin. Kyllä rautaisen ammattilaisen pitäisi silti pystyä soittamaan kiinnostavasti vaikka hampaat irvessä, jos kerran soittaa ilta toisensa jälkeen konsertteja enemmän tai vähemmän loppuunmyydyille yleisöille maailman parhaissa saleissa.

Toisaalta tulin myös ajatelleeksi, että on mahdollista, että Savallin kaltaisten vanhempien partojen soittotapa on tämän päivän kuumaverisen nuoren miehen makuun liian hienovireistä ja vähäeleistä. Muodissa oleva soittotapa on näet vaihtunut Savallinkin uran aikana jo moneen kertaan. Ja etäinen mahdollisuus on myös, että esitys oli räätälöity hollantilaiseen makuun (paikallinen varsinkin vanhan musiikin soittotapa on hiukan akateemisen tuntuinen), mutta siitä huolimatta mahdollinen ja toivottava soiton riemu ja ilo ei yltänyt lavalta yleisöön asti.

Klassisen musiikin ammattilaisiin (esittäjiin ja säveltäjiin) voidaan monilta osin soveltaa eräänlaista kolmijakoa: On modernin instrumenttikoulutuksen saaneita soittajia, joiden saama koulutus edustaa vanhastaan ajattelutapaa, jossa musiikin historia nähdään jonkinlaisena jatkumona, jossa nykyhetki edustaa parasta tietämystä siitä. Sen lisäksi on periodisoittajia, joiden koulutus pyrkii antamaan jokaiseen musiikkiin sen oman näkökulman. Ja kolmantena ryhmänä voidaan nähdä säveltäjät ja soittajat, jotka pyrkivät luomaan ja/tai esittämään uudenlaista musiikkia. Nykyaikana onneksi yhä harvempi muusikko pysyttelee kategorisesti vain yhdessä näistä leireistä.

Suomen kokoisessa maassa ei ole varaa nirsoilla barokkisoitinten taitajia keikoille haalittaessa, ainoastaan niihin keskittyneitä soittajia on kertakaikkiaan liian vähän. Mukaan on otettava myös monipuolisia modernin puolen muusikoita, jotka taitavat myös vanhoja soittimia. Onneksi meillä on sikäli tervehenkinen toimintakulttuuri, että kiinnostuneet otetaan avosylin mukaan kokeilemaan ja heti, kun taidot riittävät, myös keikoille ilman turhia ennakkoluuloja siitä, ettei olisi mahdollista kyetä ylläpitämään monenlaisten musiikkityylien hallintaan. Olen itsekin pianistintaustani vuoksi kokenut aikanaan saman lämpimän vastaanoton, joka ”ulkopuolisille” on kotimaassa tarjolla.

Muualla Euroopassa tilanne ei ole välttämättä ollenkaan sama. Suurimpia syitä on varmaankin se, että periodisoittajia kertakaikkiaan on paljon enemmän, joten ”kaksoisagentteja” ei tarvita yhtä kipeästi. Useimmiten asenne vaikuttaa olevan se, että omat pienet tai keskisuuret soittajapiirit pyritään pitämään mustasukkaisesti suljettuina ulkopuolisilta yrittäjiltä. Esimerkiksi täällä Hollannissa ollaan Suomea dogmaattisempia mitä tulee periodiliikkeeseen. Monesti varsinkin opiskelijasta tuntuu siltä, ettei musisoinnin tärkein päämäärä olisi mahdollisimman kiinnostava ja vaikuttava soiva lopputulos, vaan mieluummin keskitytään pyörimään periaatteellisella tasolla. On ehkä hiukan yllättävää, että nimenomaan Suomessa eikä esimerkiksi Hollannissa on kuluneen parinkymmenen vuoden aikana saatu vakiinnutettua molempiin suuntiin suhteellisen hyvin toimiva yhteistyö: tänä päivänä periodisoittajien asiantuntemusta ja ammattitaitoa arvostetaan moderneissa piireissä ja toisaalta niissä ollaan nykyään usein aidosti kiinnostuneita tutustumaan perioditekemiseen. Eikä moderni tausta ole mikään leima periodipuolelle syvemmällekään loikanneen soittajan otsassa. Täytyy myös huomioida, että periodipuolen spesialistien modernin puolen osaaminen ei ole mitenkään automaattista Suomessa, vaikka siellä onkin hiljattain alettu säveltää myös melko paljon uutta musiikkia periodisoittimille.

Huolimatta paranevasta vuorovaikutuksesta modenin puolen muusikot ovat usein hiukan varuillaan periodisoittajien kanssa soittaessaan. Jostain syystä periodisoittajat saattavat helposti vaikuttaa besserwissereiltä, jotka tulevat viisastelemaan ja hämmentämään tuttua ja turvallista soppaa ihan turhanpäiten. Luonteva keskusteleva yhteistyö ei ainakaan aina tunnu onnistuvan toivotulla tavalla.

Satuin pääsiäisen aikoihin paikalle Het Haagse Residentie Orkest:n (Haagin kaupunginorkesteri) Matteus-passioharjoituksiin paikalliseen konserttitaloon. Vierailevana kapellimestarina oli Richard Egarr ja continuosoittajana oli Amsterdamin konservatorion cembalonsoiton professori Menno van Delft. Egarr on tunnettu monipuolisena kaikkien kosketinsoitinten taitajana ja kapellimestarina, joka työskentelee kaikenikäisen musiikin parissa. Hänen äärimmäisen energinen ja karismaattinen otteensa orkesteriin oli upeaa katsottavaa. Erittäin hyvät laulusolistitkin saivat soittajat ja kuoron hengittämään kanssaan ilmaisvoimaisella esiintymisellään. Kerrankin modernin sinfoniaorkesterin ja periodikapellimestarin yhteistyö ei tuntunut varovaiselta ja kompromissihakuiselta, vaan soiva lopputulos oli aidosti innostunut ja tuore. Tarkoitukseni ei ole väittää, että kaikkien muusikoiden pitäisi olla joka alan asiantuntijoita, vaan herättää ajatuksia siitä, ettei soittajan ole hyvä jumiutua pelkästään omaan erityisosaamisalueeseensa. Kaikki tyylit ja periodit antavat uusia ja valaisevia näkökulmia toisiinsa.