Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

”Sometimes with taste, sometimes without…”

Echternachtin SS Pierre et Paul -kirkko

Harjoittelimme reilun viikon verran orkesterin pääresidenssissä Luxemburgin Echternachissa ennen kuin lähdimme ensimmäiselle EUBO:n kauden 2009 konserttikiertueelle elokuun alussa. Keskityimme lähinnä ensimmäiseen konserttiohjelmaan taiteellisen johtajamme Lars Ulrik Mortensenin (LUM) johdolla ruotsalaisen sopraano Maria Keohanen kanssa, mutta parina harjoituspäivänä valmistauduimme jo myös lokakuun konsertteihin, koska silloin harjoitusaikaa on huomattavasti vähemmän. Myös viulistit Chiara Banchini ja Margaret Faultless avustajineen kävivät harjoituttamassa orkesteria elokuun lopussa Edinburghissa tapahtunutta EUBO 2007, -08 ja -09 –kokoonpanot yhdistävää spektaakkelia varten.

Harjoittelimme joka päivä sekä aamupäivällä että iltapäivällä, joten päivät menivät lähinnä soiton merkeissä – kuten oli tarkoituskin. Iltaisin tuhlasimme päivärahojamme Echternachin uneliaaksi pikkukaupungiksi yllättävän monissa ravintoloissa ja ehdimme perustaa myös EUBOFC:n eli European Union Baroque Orchestra Football Clubin. Hotellimme edusti vanhan Euroopan tunnelmaa mitä parhaiten: kokolattiamatot, lankapuhelimet, tuhkakupit ja tummat värit loivat hiukan nuhjuisen, mutta kotoisan ilmapiirin ja toimivat hauskana kontrastina Trifolionin harjoitustilojemme uutuuttaan kiiltävälle marmorille ja vaalealle puulle.

Ensimmäisen kiertueemme kokoonpano on 9 viulua, 3 alttoviulua, 2 selloa, kontrabasso, 2 oboeta ja fagotti sekä johtaja ja minä cembalossa. Kosketinsoittajien työnjako on pääpiirteissään se, että minä soitan useimmissa numeroissa, LUM johtaa ja soittaa mukana sen minkä kerkeää. Toistaiseksi kaikissa konserttiohjelmissa on myös varattu virtuoosinen soolonumero maestrolle, ettei cembalosektion todellinen keskinäinen hierarkia pääse unohtumaan. LUMin säkenöivä persoona ja piikikäs huumori pitivät tunnelman korkealla läpi harjoitusten. Hänellä on erittäin varma ja karismaattinen ote soittajiin, eikä hänen johdollaan soittaessa ole juuri motivaatio-ongelmia. Koko ajan täytyy olla hyvin hereillä, koska hän ei useinkaan soita tai johda mitään kahta kertaa samalla tavalla, mutta hänen mahtava luova energiansa ja kekseliäisyytensä onneksi on tarttuvaa sorttia. Ensimmäisissä harjoituksissa julkilausuttu periaate ”Sometimes with taste, sometimes without.” pätee soiton lisäksi myös kielenkäyttöön: maestro Mortensen on myös välillä melko paha suustaan. Vaatimustaso soiton laadulle on luonnollisesti korkea, mutta tunnelma pysyy kuitenkin oikealla tavalla sallivana ja kontrolli jää melko paljon omavalvonnan tasolle. Orkesterimme on jatkuvasti hyvin hereillä ja reagoi varmasti sekä maestrolta että kollegoilta tuleviin impulsseihin. On mahtavaa soittaa ryhmässä, jossa soittajilla on katkeamaton kontakti keskenään ja korvat auki!

Lars Ulrik Mortensen

Muutaman päivän ajan puuhastelujamme seurasi ja kuvasi saksalainen kuvausryhmä, joka teki dokumenttielokuvaa Ansbachin Bach-viikkojen 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Ensimmäisillä festivaaleilla esitettiin J.S.Bachin hääkantaatti ”Weichet nur, betrübte Schatten”, joka kuului myös EUBO:n ohjelmistoon tällä kiertueella. Kuvausryhmä seurasi solistiamme Maria Keohanea saksalaisella täsmällisyydellä ja kuvasi esimerkiksi hänen saapumisensa Luxemburgin lentokentälle. Ohjaaja oli ilmeisesti hieman järkyttynyt, kun EUBO:n puolesta häntä kentältä hakemaan saapuneella general director Paul Jamesilla ei ollutkaan tervetuliaiskukkia (eikä edes punaista mattoa) diivalle. Maria on onneksi reipas ruotsalainen maalaistyttö, joka ei kummempia seremonioita kaipaa, joten skandaalilta vältyttiin.

Dokumenttia varten myös haastateltiin taiteellista johtajaa, solistia sekä muutamia orkesterin jäseniä, minut mukaanlukien. Itse jouduin hankalaan tilanteeseen, kun haastattelija selvästi kaipasi tietynlaisia vastauksia, joita en todellakaan voinut antaa. Hänen mielestään nykypäivän nuori luonnollisesti haluaa tehdä Bachista omannäköisensä sovituksen ja version, kuten esimerkiksi hänen mukaansa myös aikamme nuorison suosima ja sen näkemysten mukaista tulkintakulttuuria edistävä Swingle Singers menneinä vuosikymmeninä. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt, kun yritin pitkällisesti ja kärsivällisesti monin esimerkein höystettynä selittää, että periodiliikkeen (johon jopa me nuoret barokkimuusikot tunnemme kuuluvamme) tarkoitus on jokseenkin päinvastainen.

Echternachin-aikamme päätteeksi soitimme konsertin paikallisessa upeassa Pyhän Pietarin ja Paavalin basilikassa, jonka akustiikka oli suorastaan naurettavan hyvä erityisesti laulajalle. Harjoitussalin kuivuuden jälkeen oli suuri elämys soittaa tilassa, joka todella soi ja antaa takaisin. Onnistuneen ”ensi-illan” ja sen kunniaksi järjestettyjen pienten juhlien jälkeen oli lähes siedettävää herätä ja lähteä aamuviideltä bussilla kohti Kölnin lentokenttää, josta lensimme Zagrebiin. Lopulta alkuillasta saavuimme seuraavaan konserttipaikkaamme Sloveniaan.

Stockholm Early Music Festival

Red Priest. Kuva: Martin Reidl

Olin kesäkuussa Tukholman vanhan musiikin festivaaleilla soittamassa ja kuuntelemassa. ”Sveriges kanske mest kvalificerade musikfestival”, mainostetaan verkkosivuilla Aftonbladetissa kirjoitetun jossakin festivaalia koskeneessa arvostelussa. Viime vuosien esiintyjälistalla ovat edustettuina monet kaikkein tunnetuimmista ja arvostetuimmista vanhan musiikin nimistä ja kokoonpanoista (kuten The Harp Consort, L’Arpeggiata, Jordi Savall ja Tallis Scholars sekä myös Helsingin barokkiorkesteri). Tämän vuoden yleiseltä julkisuusarvoltaan suurin vetonaula oli brittiläisen nokkahuilistin Piers Adamsin johtama Red Priest. Tämä Antonio Vivaldin lempinimestä nimensä ottanut kokoonpano on tullut tunnetuksi rajuista ja erikoislaatuisista show-elementeistä ja ”kovasta meiningistä”, jota on yhtyeen kotisivujen mukaan verrattu Rolling Stonesiin ja Cirque de Soleiliin. Tämän vuoden teema Red Priestillä ole ”Pirates of the Baroque”, lähtien suoraan pilailupuodin hyllystä haetuista kiusallisista merirosvoasuista.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että täysillä pitää soittaa, kun lavalla ollaan ja samantekeviä esityksiä ei maailma tarvitse. Tällä kertaa kuitenkin jokin meni vikaan, esitys ei vakuuttanut eikä tuntunut rehelliseltä, vaan tuotteistetulta ja liian tarkkaa koreografiaa orjallisesti noudattavalta. Yllättävä kontrasti laskelmoinnin tunteelle oli se, että Red Priest soitti koko konsertin ulkoa, joka on kamarimusiikkikonsertissa lähes ainutlaatuista (ja vanhaa musiikkia ei juuri koskaan muutenkaan ole tapana soittaa ulkoa). Voimakas ilmaisutarve ja valtava lataus, joka konsertissa oli oli toki varsin vaikuttavaa, mutta miten nämä hienot ja elintärkeät asiat voisi saada tarjoiltua uskottavammassa ja ehkä jopa hienostuneemmassa paketissa. Vai onko vastuu kuitenkin kuulijalla, vastuu siitä, ettei yritä saada konsertista sitä, mitä ennakolta on odottanut vaan ottaa jokaisen esityksen itsenään ja arvostaa kaikkia konsertteja vaatimatta niitä seuraamaan omia makutottumuksiaan.

Yhtyeemme Gli Affetti Freschi (Meelis Orgse, barokkiviulu; Antto Vanhala, barokkiviulu ja -alttoviulu; Matias Häkkinen, cembalo ja urut) esiintyi myös kyseisillä festivaaleilla. Soitimme Storkyrkosalenissa konsertillisen varhaista italialaista barokkimusiikkia otsikolla ”The Next Generation”. Konserttiamme varten pääsimme harjoittelemaan naapurin Finska kyrkaniin pari tuntia ennen sen alkua, mutta kun saavuimme paikalle, emme päässeetkään kirkkosaliin, kuten olimme luulleet, vaan yläkerran pikkuiseen seurakuntasaliin, jossa meitä odotti cembalon ja urkujen sijaan syntetisaattori, josta oli sentään ystävällisesti etsitty cembalosoundi valmiiksi… Harjoittelimme sillä sitten minkä pystyimme ja lähdimme kohti konserttipaikkaa, jonne pääsimme sisään peräti viisi minuuttia ennen keikan alkua johtuen edellisen konsertin venähtämisestä. Yleisö seisoi kapealla kujalla sateessa odottamassa ja pujottelimme viivästystä pahoitellen laittamaan vehkeitä valmiiksi. Kun konsertti vihdoin alkoi, kaikki meni siitä lähtien oikein hyvin. Täysi salillinen yleisöä vaikutti olleen tyytyväinen kuulemaansa ja meillä itsellämmekin oli loistavan hauskaa lavalla.

EUBO – Euroopan unionin barokkiorkesteri

EUBO harjoittelee Edinburgissa elokuussa 2009

Euroopan unionin barokkiorkesteri (EUBO, ent. EBO) on EU:n yhdessä eri sponsoritahojen kanssa ylläpitämä elin, jonka tehtävänä on viedä barokkimusiikkia mahdollisimman tasapuolisesti kaikkiin Euroopan unionin kolkkiin. Asiantuntijaraati valitsee keväisin pidettävissä koesoitoissa suunnilleen sadasta hakijasta parikymmentä jäsentä soittamaan kyseisen vuoden kiertueilla. Tänä vuonna valinta osui kolmen suomalaissoittajan kohdalle, allekirjoittaneen lisäksi barokkiviulisti Irma Niskanen ja barokkisellisti Louna Hosia kutsuttiin EUBO:n jäseniksi kaudelle 2009. Suomalaisedustus on tänä vuonna vahva, me kolme muodostamme peräti suurimman kansallisen ryhmän jaetusti espanjalaisten ja italialaisten kanssa (riippuen hiukan laskutavasta ja meneillään olevasta kiertueesta, mutta kuitenkin)! Suomalaissoittajat ovat olleet kautta orkesterin historian maamme suhteelliseen väestömäärään nähden hyvin edustettuina, eikä tämä vuosi siis ole poikkeus.

Koesoitot järjestettiin huhtikuussa Luxemburgin Echternachissa, jossa sijaitseva Centre Culturel Trifolion on myös EUBO:n ”kotipesä”, jossa harjoitellaan ja useimmiten esitetään uudet konserttiohjelmat ensimmäisenä. Paikan päälle kutsutaan hakemusten perusteella suunnilleen sata hakijaa Euroopan unionin jäsenmaista ja heistä valitaan kunkin kauden ohjelmien vaatimusten mukainen orkesteri, joka kiertää lähinnä Eurooppaa suunnilleen heinäkuun ja joulukuun välisen ajan keskimäärin neljän eri konserttiohjelman kanssa.

Hiukan poiketen tavanomaisista orkesterikoesoitoista EUBO:n pruuvit kestävät kolmisen vuorokautta, joiden aikana vain soitetaan, syödään tai nukutaan. Koesoiton ydin on koko ajan pyörivä orkesteri, jota johtavat taiteellinen johtaja Lars Ulrik Mortensenin lisäksi myös muut valintaraadin jäsenet, eli niinsanotut tutorit (mm. Helsingin barokkiorkesterin päävierailija Riccardo Minasi, Trossingenin korkeakoulun viuluprofessori Anton Steck sekä cembalisti Matthew Halls). Sen lisäksi kaikki hakijat pääsevät osallistumaan myös monenlaisille kamarimusiikki- ja soolotunneille, joilla eri tutorit pääsevät näkemään mahdollisimman monipuolisen kuvan kunkin soittajan taidoista ja valmiuksista.

Myönnän auliisti, että kolmepäiväinen päivittäin aamusta myöhään iltaan kestävä koesoitto oli suunniteltu niin taitavasti olemaan mahdollisimman stressaava ja monipuolinen, että suunnilleen kaaduin sänkyyn heti kun soitto loppui. Ehkä kyseessä oli myös jonkinlainen rasitustesti kiertue-elämää varten. Olen vahvasti sitä mieltä, että varsinkin kun kyseessä on kausittain vaihtuva orkesteri, jonka jäsenten pitää pystyä toimimaan yhdessä saumattomasti alusta asti, perinteinen Mozartin konsertto ja orkesteripaikat yksin sermin takaa -koesoitto ei olisi toimiva vaihtoehto. Koesoittojen tulokset julkistettiin vapun tienoilla ja ensimmäinen harjoitusperiodi alkoi vasta heinäkuussa, joten palautumiselle jäi onneksi runsaasti aikaa!

Hosokawaa Pohjois-Italiassa

Kuva: MITO

Torinon perinteinen Settembre Musica -festivaali laajentui vuonna 2007 MITO-festivaaliksi, joka yhdistää Pohjois-Italian kaksi jättiläistä: Milanon ja Torinon. Festivaalin ohjelmisto pyrkii kattamaan mahdollisimman laajalla otteella musiikin kaikki osa-alueet uudesta musiikista maailmanmusiikkiin. Moniin konserteista on vapaa pääsy. Tänä vuonna festivaalin teemana oli Japani ja erityisesti Toshio Hosokawan tuotanto. Pääsin seuraamaan kolmiviikkoisen festivaalin runsasta tarjontaa kolmen päivän ajaksi.

Torinon Astra-teatterissa ja Milanon Piccolo Teatro Studiossa esitetty Hosokawan yksinäytöksinen ooppera Hanjo (2004) toi mieleeni Kaija Saariahon Adriana mater -oopperan. Molempien säveltäjien parhaissa teoksissa kuulijan ajantaju muuttuu. Hosokawan orkesteriteoksia tai Saariahon elektroakustista musiikkia kuunnellessa saa rauhassa kellua musiikillisessa avaruudessa, joka on eräänlaista ikuista läsnäoloa. Musiikki on jatkuvassa liikkeessä, mutta samalla se on staattista, sillä kaikki suunnat ovat simultaanisesti läsnä. Molemmat säveltäjät ovat verranneet musiikkiaan kohtuun, jossa lapsi kuuntelee äitinsä sydämenlyöntejä.

Väitän siis, että sekä Hosokawan että Saariahon perimmäinen musiikillinen herkkyys on luonteeltaan vertikaalia ja tilaan liittyvää. Silti he ovat halunneet kirjoittaa oopperoita, joissa tarina kerrotaan pääosin perinteisen lineaarisesti. Kuten muissakin teoksissaan, myös Hanjossa Hosokawa luo orkesterin avulla syklisesti hengittävän hiljaisia sävyjä hienovaraisesti kuuntelevan tekstuurin. Tunnelma oli maagisen salaperäistä siihen saakka kunnes laulajat avasivat suunsa. Lähes koko oopperan ajan rukoilin vain sitä, että he olisivat hiljaa.

Toshio Hosokawa. Kuva: Guy Vivien

Syy ei ollut laulajien, kaikki kolme olivat erinomaisia. Oopperan oli ohjannut Luca Veggetti sopivan vähäeleisesti ja kauniin abstrakti näyttämöllepano oli ohjaajan vaimon Moe Yoshidan käsialaa. Myös itse oopperan aihe ja teksti ovat erinomaisia. Kyseessä on Hosokawan maanmiehen Yukio Mishiman (1925-1970) moderni no-näytelmä vuodelta 1955 Donald Keenen englanninkielisenä käännöksenä. Miksi en siis osannut eläytyä teoksen maailmaan? Täytyy aluksi tunnustaa, että ooppera Mishiman tekstiin on minulle juuri nyt erityisen hankalaa kuunneltavaa. Olen jo usean vuoden ajan yrittänyt työstää oopperan muotoon toista myöhäisempää Mishiman näytelmää nimeltä Markiisitar de Sade (1965). Kuuntelukokemustani Milanossa leimasi hyvin voimakkaasti tämä oma painini Mishima-demonin kanssa.

Hosokawan ooppera osoittautui uskolliseksi Mishiman näytelmälle ainakin siinä mielessä, että tekstiä on leikattu pois äärimmäisen vähän. Muutenkin tulee sellainen kuva, että säveltäjä on halunnut ikään kuin vetäytyä hienotunteisesti taka-alalle, jotta ei dominoisi näytelmän kulkua omilla tulkinnoillaan. Mishiman näytelmä on omaperäinen ja radikaali tulkinta vanhasta no-klassikosta. Hanjon voi nähdä Lucia di Lammermoorin japanilaisena sisartarinana: molemmissa draamoissa rakastajansa hylkäämä tyttö menettää järkensä valon. Mishima siirsi vanhan klassikkotarinan 1950-luvun Tokion boheemeihin taiteilijapiireihin. Yoshion hylkäämä Hanako-tyttönen on päätynyt toisen naisen kynsiin. Näytelmän ja oopperan kiinnostavin hahmo on Hanakoa intohimoisen mustasukkaisesti rakastava naistaiteilija Jitsuko. Milanossa roolin tulkitsi loistava amerikkalainen mezzosopraano Fredrika Brillembourg, joka oli esiintynyt myös teoksen kantaesityksessä Aix-en-Provencessa 2004.

Kaikki ainekset vahvaan musiikkidraamaan ovat siis olemassa, mutta silti teos ei minua täysin vakuuttanut. Libretto kuulosti laulettuna juuri siltä aneemisen tylsältä jokapaikanenglannilta, jota solkataan kaikilla mantereilla. Tunnelma sähköistyi heti, kun Hanakon ”hulluuteen” sisäistyneesti eläytynyt japanilainen sopraano Miwako Handa lausui muutaman avainfraasin japaniksi. Silloin teos sai aivan uudenlaista potkua. Perinteisen no-teatterin vokaaliseen monimuotoisuuteen ja hurjuuteen verrattuna on surullista todeta kuinka yksioikoisen latteasti Hosokawa käsittelee vokaalilinjoja. Nähtävästi juuri tämänkaltainen ”laulajaystävällinen” ilmaisu takaa sen, että teos saadaan vaivattomasti kiertämään eri festivaaleilla.

Syksy saapui tänä vuonna Pohjois-Italiaan tavallista aikaisemmin. Hanjon Milanon esityksen alkupuolella rankkasade rummutti teatterin kattoa sellaisella voimalla, että musiikki meinasi peittyä sateen jylinän alle. Onneksi sade lopulta taukosi ja Johannes Debusin johtama musikFabrik sai hienoimmatkin pianissimot kaikkien kuultavaksi.

Unohtumattoman kesän huipentuma

Sasha ja viulusolisti Anna Lee. Kuva: Laura Mirahver

Viimeiset kolme viikkoa Aspenissa olivat yhtä kiireisiä kuin koko muukin kesä – soittamisen määrä tuntui vain kasvavan ja orkesterilaiset olivatkin loppumetreillä aivan läkähdyksissä. Opettajavieraat olivat täkäläisiä huippuja: James Depreist, Leonard Slatkin sekä israelilainen Asher Fisch, joka vastikään nimitettiin Seattlen oopperan ylikapellimestariksi. Viimeksi mainittu opetti oopperatyötä, johon en Etelä-Afrikan matkani takia voinut osallistua, mutta näin kuitenkin viimeiset harjoitukset sekä työn lopputuloksen joka oli yleisölle avoin ”mestarikurssi” Aspenin Wheeler-oopperateatterissa.

Maestro Fisch oli kiistatta kesän mielenkiintoisin opettajavieras – innostava, positiivinen, aulis jakamaan kokemuksiaan. Hänen ja oopperaohjaaja Edward Berkeleyn johdolla opiskelijat toteuttivat kohtaukset Falstaffista, Rigolettosta ja La Traviatasta. Avoin mestarikurssi oli todella viihdyttävä ja onnistunut konsepti; kohtaus esitettiin ensin kerran alusta loppuun, minkä jälkeen maestro Fisch opasti kapellimestaria, orkesteria ja laulajia musiikillisissa asioissa, ja ohjaaja ohjasti laulajia vakuuttavampaan näyttämötoimintaan, kaikki rakentavan dialogin keinoin. Laatuero ensimmäisen ja viimeisen oton välillä oli yleensä huikea!

Kapellimestariakatemian tiistaiset konsertit tuntuivat kasvavan suosiossa sitä mukaa mitä pitemmälle kesä eteni. Kaksi viimeistä konserttia soitimme lähes täysille teltoille! Toiseksi viimeisen konserttimme ohjelma oli pelkkää Sostakovitsia: juhla-alkusoitto, ensimmäinen viulukonsertto ja ensimmäinen sinfonia. Kesän suurin haaste minulle oli säestää 13-vuotiasta Korean ihmettä Anna Leetä Sostakovitsin viulukonsertossa – suvereeni soittaja, mutta kuitenkin melko nuori vielä! Mukavana yllätyksenä akatemian loppupuolella oli se, että jotkut meistä opiskelijoista määrättiin ”oikeisiin töihin” pitämään stemmaharjoituksia festivaalin muille orkestereille.

Zinmania ehdimme nähdä työssään kahden konsertin verran, mutta hän jätti meille hyvästit jo viikkoa ennen festivaalin loppumista, sillä hänen piti kiiruhtaa Zürichiin avaamaan Tonhalle-orkesterin syyskausi! Festivaalin päätöskonsertin johtikin sitten Leonard Slatkin. Ohjelma oli hieman yllättävästi Verdin Requiem – ei ehkä iloisin tapa juhlistaa Aspenin 60. musiikkifestivaalin päätöstä! Coloradon sinfoninen kuoro sai volyymillaan teltan liepeet lepattamaan, vaikkei sanoista aina tahtonutkaan saada selvää.

Kokonaisuutena Aspenin musiikkiakatemia oli todella mielenkiintoinen kokemus. Amerikassa tuntuu olevan vallalla selkeästi erilainen tapa esittää musiikkia kuin Euroopassa. Visuaalisilla asioilla on paljon merkitystä, mikä ilmeni niin nuorten solistien kilpailuesiintymisissä kuin kapellimestariakatemian opetuksen painotustenkin perusteella. Zinman oli opetuksessaan hyvin käytännönläheinen, mutta muille opettajille pääasia tuntui olevan se, että kapellimestari ennen muuta näyttää hyvältä johtaessaan!

Rahaa kapellimestariakatemiaan on satsattu hurjasti, mutta se ei aina tuntunut löytävän tietään oikeaan paikkaan – esimerkiksi käyttööni annetussa sellossa oli iso halkeama, jota ei saatu korjatuksi koko kesänä! Lisäksi festivaalin ainoa VHS-videonauhuri hajosi kesän puolivälissä joten ne opiskelijoista joilla ei ollut omaa kameraa mukana, jäivät ilman tärkeää palautetta omasta johtamisestaan. Yksi hauska sivujuonne akatemian varainhankinnassa oli se, että jouduimme antamaan puoli tuntia orkesteriaikaa yhdelle päälahjoittajista, joka halusi välttämättä johtaa Straussin Lepakko-alkusoiton… Hyvistä puolista pitää painottaa ohjelmiston ja erilaisten johtamismahdollisuuksien monipuolisuutta, sekä sitä että käytössämme oleva orkesteri oli todella ensiluokkainen.

Parhaina muistoina kesästä jäivät mieleeni hyvässä sellosektiossa soittaminen (!) ja Coloradon upea luonto. Maanantaiset patikkaretket vuoristoon olivat todella tervetullutta vaihtelua muun viikon oravanpyörälle! Jos opiskelet orkesterinjohtoa tai satut olemaan USA:ssa Aspenin koesoittojen aikaan, kannattaa hakea musiikkiakatemiaan stipendiaatiksi – tiedossa on taatusti unohtumaton kesä!