Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Tenttivastaukset 17.9.2011

1. Pohjois-Korean johtaja Kim-Jong-Il

2. James Levine

3. Fabio Luisi tuuraa syksyn ajan loukkaantunutta James Levinea

4. Matti Salmisen tangoa laulava alter ego

5. Leevi Madetoja ja Aarre Merikanto

6. La Traviata (Verdi)

7. Kim Borg

8. Selim Palmgren

9. Wilhelm Tell

10. Keihäänheittäjä Seppo Räty

Visa aloittaa tentit 17.9.2011

Tällä palstalla aloittaa uusi blogaaja, joka ei turhia jaarittele. Kysymykset esittää Visa, lukijan rooliksi jää kaivella muistinsa kätköjä ja vastata parhaansa mukaan.

Koska Visa rakastaa draamaa ja suuria tunteita, valikoitui avausaiheeksi ooppera. Kuka, mitä, missä, milloin? Vastaukset selviävät osiosta Visa vastaa.

Read More →

Varainhankintaa Kent/Blossom-kesäakatemialle

Clevelandin orkesterin Blossom-musiikkifestivaalin kyljessä toimii pienehkö musiikin kesäakatemia nimeltään Kent/Blossom Music. Nimi tulee siitä, että akatemiaa hallinnoi Kent State University, joka meille suomalaisille on valitettavasti kuuluisa aivan muista kuin musiikillisista yhteyksistä. Joka tapauksessa, tämä kamarimusiikkiin keskittyvä kesäakatemia on suosittu etenkin siksi, että suurin osa opettajista on Clevelandin orkesterin äänenjohtajia! Opiskelijoille tämä on oiva tilaisuus saada huippuluokan ohjausta sekä päästä ilmaiseksi seuraamaan orkesterin harjoituksia ja esityksiä Blossomissa.

Amerikkalaiseen tapaan Kent/Blossom Music toimii valtaosin yksityisten lahjoittajien tuen varassa, ja heidän muistiaan täytyy aika ajoin virkistää. Näitä muistinvirkistystilaisuuksia kutsutaan täällä nimellä ”fundraiser”, ja minuakin pyydettiin opettajakunnan jäsenenä osallistumaan  työpanoksellani varainhankintaan. Clevelandin orkesteirn muusikot olivat lupautuneet esiintymään kahdessa kamarimusiikkikonsertissa, mutta niissä esitettävät kantaesitykset olivat osoittautuneet liian hankaliksi ilman kapellimestarin ohjausta! Tartuin ilomielin haasteeseen siitä huolimatta, että samainen viikko oli täynnä harjoituksia Kent/Blossom kamariorkesterin kanssa.

Ensimmäinen varainkeruukonserteista järjestettiin Clevelandilaisen yksityiskodin olohuoneessa – jonka nurkasta luonnollisesti löytyi flyygeli – ja tilaa oli vaivattomasti noin viidellekymmenelle kuulijalle. Olimme jonkinlaisten coctailkutsujen päänumero, ja kuulin että kaikki kuulijat olivat lunastaneet pääsyn tilaisuuteen tuhansien dollarien lahjoituksilla – ja kaukaisimmat kuulijat tulivat Los Angelesista asti! Akustiset ja valo-olosuhteet olivat kehnot, mutta ymmärrettävästikin hyvä tarkoitus oli tässä tilaisuudessa pääasia. Toinen konserteista järjestettiin Kentin yliopiston konserttisalissa, ja siihen myytiin ovella edullisia ($15) lippuja. Sali tuli täpösen täyteen kuulijoita, joten tilaisuuksilla kerättiin mukava pesämuna seuraavan vuoden kesäakatemiaa varten.

Varsinainen savottani samalla viikolla oli muodostaa kesäakatemian opiskelijoista kamariorkesteri ja esiintyä heidän kanssaan Blossomin Mäkilä tiukkana stemmiksissäpäälavalla. Ohjelmistoksi oli valikoitunut viikonlopun venäläiseen teemaan sopiva Prokofievin Klassinen sinfonia, ja oma ehdotukseni, neljä kappaletta Sibeliuksen musiikista Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. Jouduin tosin paikalliselle reportterille veistelemään selityksen siitä miten Sibelius teemaan sopii, selittämällä että teoksen säveltämisen aikoihin Suomi oli vielä vahvasti Venäjän ikeen alla!

Kaiken kaikkiaan opiskelijat selviytyivät vaativasta ohjelmasta loistavasti, ja itsellenikin valkeni mm. miten hieno kappale Sibeliuksen itsensä väheksymä Valse Romantique onkaan. Sitä lukuunottamatta muut Kuolema-musiikin numerot olivat minulle tuttuja entuudestaan, ja Valse Triste oli tuttu jopa muutamalle nuorelle orkesterilaiselle.

Kent/Blossom-kamariorkesterin oman konserttiosuuden jälkeen lavalle nousi Clevelandin orkesteri David Zinmanin johdolla. Zinmanhan opetti minua Aspenin kesäakatemiassa kaksi kesää sitten ja oli välillisesti syynä siihen, että ylipäätään päädyin Clevelandin orkesterin palkkalistoille, joten jälleennäkeminen oli luonnollisesti miellyttävä. Itse asiassa ennen ensimmäistä harjoitusta Zinmania tuli tervehtimään viisi hänen oppilastaan, joista kaksi oli entisiä Clevelandin orkesterin assistentteja!

Konserttiin liittyi myös hieman dramatiikkaa viulusolisti Christian Tetzlaffin peruuttaessa viime hetkellä, ja paikalle yhden päivän varoituksella saatu nuori virtuoosi aiheutti orkesterin riveissä melkoista nurinaa hutiloivalla suorituksellaan. Tapaus oli tyyppiesimerkki amerikkalaisesta bisnesajattelusta – sen sijaan että pyydettäisiin jotakuta orkesterin viulusektiosta paikkaamaan peruutusta (ja orkesterista löytyy varmasti useita joilla on Tshaikovskin konsertto näpeissään!) ajatellaankin sitä, miltä ohjelmateksti näyttää sponsorien silmissä, ja tietenkin esiintymään halutaan joku joka näyttää hyvältä kuvissa ja jolla on kilometrin pituinen ansioluettelo, vaikka tämä ei olisi esittänyt kyseistä teosta vuosikausiin!

Konsertin lopuksi Kent/Blossom-kamariorkesterin soittajat liittyivät Clevelandin orkesterin kollegoidensa seuraan muodostaen jättiorkesterin Musorgskin Näyttelykuvien esitystä varten. Omien opettajien ja idolien vieressä soittaminen oli opiskelijoille huikea elämys ja osuva päätös kuudelle harjoittelun ja konserttien täyttämälle viikolle Kent/Blossom-kesäakatemiassa.

Blossom Festival – Clevelandin orkesteri kesälaitumilla

Monella Yhdysvaltojen isoista orkestereista on oma kesäfestivaalinsa – Bostonilla Tanglewood, Chicagolla Ravinia, ja Clevelandilla on oma kesäpaikkansa Blossom Music Center vajaan tunnin ajomatkan päässä orkesterin kotisalista. Clevelandin orkesteri esiintyy Blossom Pavilionissa, jota pidetään yhtenä maan parhaista ulkoilma-areenoista. Toiminta siellä alkoi vuonna 1968 George Szellin ollessa orkesterin ylikapellimestari, ja kesäkauden pituus on kasvanut alkuperäisestä kuudesta viikosta nykyiseen reiluun kymmeneen viikkoon.

Tämänvuotinen Blossom-festivaali alkoi ”Fourth of July” -viikonlopun isänmaallisilla juhlakonserteilla. Avajaiskonsertin toista puoliskoa koristi
Glee-TV-sarjan takia USA:ssa huippusuosittu laulajatar Idina Menzel, ja paviljonkia ympäröivä nurmikenttä olikin tämän vuoksi mustanaan ihmisiä. Yleisöä nurmikolla
Aspenin musiikkitelttaan verrattuna suurin ero on se, että Blossomin paviljonki on ikäänkuin kuopassa, jolloin ympäröivältä nurmelta on erittäin hyvä näkyvyys orkesterilavalle. Kuuluvuutta parannetaan siten, että lavalta kuuluva musiikki soitetaan paviljongin reunalle asetetuista kaiuttimista pienellä viiveellä (60- ja 70-luvuilla viive tehtiin nauhasilmukan avulla!). Itse paviljongin sisällä musiikkia ei vahvisteta, ellei kyseessä ole viihteellisempi ohjelmisto.

Seuraavan päivän konsertti koostui kauttaaltaan patrioottisista orkesterihiteistä. Sousan kappaleita oli tietysti ohjelmassa paljon, ja jostain syystä amerikkalaiset pitävät myös Tsaikovskin 1812-alkusoittoa isänmaallisena sävelmänä (!). Ilotulitusfirma hoiti alkusoiton orkesteraatioon kuuluvien kanuunoiden täsmälaukaisun joten siihen ei tarvittu apulaiskapellimestarin herkkää kättä. Sen sijaan vastuulleni jäi Amerikan lipun avaaminen oikealla hetkellä Sousan ”The Stars and Stripes Forever” -kappaletta joka oli konsertin virallisen ohjelman päätös. Sanomattakin on selvää että molemmat avajaiskonsertit päättyivät ilotulitukseen, kuten myöskin 4. heinäkuuta ollut puhallinorkesterikonsertti, jonka herkkäkorvaisena päätin jättää väliin. Tähtilippu ja illan raikuvimmat aplodit

Toinen viikko piti sisällään ylikapellimestari Franz Welser-Möstin ainoat konsertit festivaalilla. Ensimmäisessä niistä soitettiin ainoastaan Brucknerin kahdeksas sinfonia, ja yleisömäärä jäi arvatenkin pieneksi. Viikonlopun toisessa konsertissa oli hieman parempi osanotto, mutta ohjelma oli yhtä ”kesäinen” sisältäen Adamsin viulukonserton (solistina moottorikäsi Leila Josefowicz) ja Brucknerin viidennen sinfonian. Outo ohjelmavalinta liittyi Clevelandin orkesterin seuraavan viikon residenssiin New Yorkin Lincoln Centerissä, jossa orkesteri soitti kokonaisen sarjan Adamsia ja Bruckneria (jota Welser-Möst yrittää markkinoida ”minimalismin isoisänä”).

Orkesterimme pitäessä hauskaa New Yorkissa jäin itse Clevelandiin, jossa festivaalin lippua piti korkealla Blossom Festival Orchestra. Se on koottu paikallisista soittajista kesän ajaksi vain muutamaa konserttia varten. Ensimmäinen festivaaliorkesterin konserteista olikin kesän tähän mennessä suosituin tapahtuma, Disneyn Pirates of the Caribbean -elokuvan esittäminen valkokankaalta siten, että orkesteri soittaa elokuvan soundtrackin livenä. Kapellimestarina oli kokenut studiokettu Richard Kauffman, joten kaiken olisi pitänyt sujua kuin tanssia vain, mutta todellisuus oli paljon jännittävämpi. Disney kokeili uutta teknologiaa produktiossa (joka oli muuten USA:n ensiesitys) ja kenraaliharjoituksen aikana klikkiraita alkoi pikkuhiljaa liukua erilleen kuvasta! Harjoitukset pistettiin hetkeksi poikki teknikoiden yrittäessä korjata vikaa, ja pienen paniikin jälkeen asia saatiin siedettävään kuntoon.

Itse esitys sujui kommelluksitta ja ainakin nurmelle synkronisaatio tuntui pelaavan hyvin. Tai voihan olla että hauska piknik-seurue ja tilkka rommia pehmensi vaikutelmaa sopivasti!

Käsityötä, sydäntyötä

Pianistiystäväni sanoo, että kun on paljon keikkoja, hän ei ajattele mitään. Sitä vain tekee töitä käsillään. Ja sydämellä. Soittaminen on jotakin primitiivistä, jossa ei ajattelulle ja järkeilylle ole paljoa sijaa.

Tämän huomaa tiiviillä ja intensiivisillä musiikkileireillä, joissa ollaan liimautuneena soittimeen melkein vuorokauden ympäri. Tunnit, harjoitukset, oma raivokas treenaaminen ja virallisen ajan jälkeinen kokeellinen puuhastelu (oli kyse sitten pullo-orkesterista tai mahdottomista faksimile-nuoteista) täyttävät koko tietoisuuden. Vähäiseksi jäävissä unissakin vilisevät vaihtelevat avaimet (ainakin gambistilla), ja sydänyöllä havahtuessaan voi huomata taputtavansa vaistonvaraisesti niitä kirottuja synkooppeja. Ainoa keino omaksua ja (joten kuten) hallita ja nautiskella tästä musiikkimäärästä on jättää aivot narikkaan.

Vain ruokailujen ajaksi musikki unohtuu. Musiikkileireillä syödään hirveästi. Ruokahalu tuntuu kasvavan eläimellisiin mittoihin. Soittaminen kuluttaa energiaa kuin tosiaan juoksisi kilometrikaupalla nuottiviivastoja.

Soittaminen on lopulta äärimmäisen fyysistä: sormenpäissä kipunoi, kyynärpäässä kuumottaa uhkaava rasitusvamma, silmiä sumentaa mustien palluroiden vilinä. Ulottuvuutta tarvitaan. Täytyy rämistellä kaksoisjuoksutusten risuaitojen ja sävellajiryteikköjen läpi ja näreet iskevät naamaan, kun polkua ei viidakkoon synny parilla treenauskerralla. Hiki virtaa, kun ääniä pitää noutaa alhaalta tai hampaita kiristellen kurottaa ylhäältä. Soittaminen on myös hyvin hienovaraista: lopulta vain jollakin vaistolla käsittää, missä kulkee lumoavan ja imelän, rouhean ja iljettävän raja; tietoisesti sitä tuskin voi selittää. Ja selvää on, että huippukohdissa ei järkeä eikä tietoisuutta enää ole: soittaja liukenee musiikkiin. Harvoin kokee niin paljon spontaaneja tunteita kuin soittaessa. Ja niin laaja-alaisia, kosmisista vavistuksista mokaamisen häpeään.

Tai se mikä soittaessa liukenee, katoaa on jähmeä arkijärki tai abstraktioihin pakeneva rationaalisuus, joka on välttämätöntä mutta myös vahingollista. Narikkaan siirtyvät kulttuurin vääntämät aivot, jäljelle jää puhdas ajattelu. Soittaminen on paluuta luontoon.