Basso Kai Väänänen kirjoittaa sunnuntaisten harjoitusten jälkimainingeissa:
Takana on ensimmäinen Brahmsin Ein deutsches requiemin läpiveto solistien kanssa pääkonserttisalissa – hieno fiilis! Pati totesi harjoitusten alussa, että tutustutaan salin akustiikkaan ja siihen miltä salissa tuntuu laulaa. Muutama hetki myöhemmin hän lisäsi, että kuunnellaan myös mitä hän toteaa kuoron soinnista: sillä jos meistä tuntuu pahalta, niin kuoro voi soida kuitenkin hyvin – toisaalta jos itsestä tuntuu hyvältä, niin kuoro ei välttämättä ole parhaassa balanssissaan. Tuo on sitä kuorolaulun hauskuutta. Ei riitä että ”tykittää” itse tyytyväisenä, vaan pitää pystyä toimimaan yhtenä tärkeänä osana kuoron kokonaissointia.
Kuoron sointi tuntui paranevan kolmituntisen harjoitusten aikana jälleen kerran mukavasti. Eikä ihme, sillä vaikka meillä on jo toistakymmentä treeniä takana, on tuo konserttisaliin siirtyminen iso asia kokeneillekin laulajille. Itseäni jaksaa edelleen hämmästyttää suuressa konserttisalissamme sen hieno akustinen toimivuus laulajan kannalta; sali vastaa mukavasti kuorolaulajallekin, mikä tarkoittaa sitä että niin pianissimot kuin fortissimot on helppo laulaa, kun ei tunnu siltä että laulaisi ”sukkaan”. Tästä todisteena on myös kuoron laulukyky, mikä oikeastaan vain parani loppua kohden, vaikka lauloimme arviolta 1,5h tehokasta aikaa!
Solistien ja RSO:n pianistin kanssa harjoittelu toi harjoituksiin mukavan lisän. Tuntui siltä että kuoro halusi laulaa paremmin, kun kuulimme kuinka Sibelius-Akatemian solistiselta osastolta tulleet baritoni sekä sopraano soittivat hienosti ääniään konserttisalissa. Muutama kollega uskaltautui kokeilemaan jo koko teosta ulkoa. Iso käsi heille! Itse irtauduin välillä kokonaan nuoteista, mutta huomasin että vielä sitä mielellään vilkaisi missä mennään ja mitä seuraavaksi on tulossa, jotta varmasti tulee oikealla hetkellä sisääntulo oikealla äänteellä.
On mielenkiintoista nähdä ja kuulla, miten saamme tuon ”kotipesämme” soimaan kunhan pääsemme harjoittelemaan useamman kerran siellä ja löydämme niin intonaation kuin soinnin ja balanssinkin kohdalla optimaalisen tavan tulkita erilaisia tunnelmia. Kaikki ainakin lupaa tällä hetkellä erittäin hyvää.
Pelkkä ajatuskin hetkestä, kun Jukka-Pekka Saraste astuu RSO:n ja kuoromme eteen, nostaa tahtipuikkonsa ja alkaa lyödä Brahmsin ensi tahteja, nostattaa kylmät väreet… Muistan ”Jukkiksen” huipputulkintoja mm. Kullervosta, jolloin kuorossa laulaessa on tuntunut siltä että kaikki muu häviää – on vain kapellimestarin käsittämätön, taianomainen lyönti, jota sekä ammattimuusikot että kuorolaiset seuraavat kuin hypnotisoituina. Ja lopputulos on mielettömän herkästi, taitavasti, vakuuttavasti, ja tarvittaessa voimakkaasti sekä määrätietoisesti soiva yksi instrumentti.
Näihin ajatuksiin onkin hyvä lopetella kuoroillan jälkeinen kirjoittelu. Perjantaina osa kuorosta pääsee jo esiintymään lyhyesti Bela Bartókin teoksessa Ihmeellinen mandariini. Se on varmasti miellyttävä keikka – mutta oma katse on silti jo Brahmsin ison ja upean requiemin esittämisessä syyskuussa.