Kahdeksan kuukautta ja yksi perjantai
Tunti Brahmsin Deutsches Requiemin alkuun. Musiikkitalon harjoitussalissa sukeutuu kuoro: uusiin sinisiin kuoropukuihin ja frakkeihin sukeltavia alttoja, sopraanoita, bassoja, tenoreita. Kalvosinnappeja hukassa, kainalolappuja asetellaan. Tavallista sähinää ja säätöä, kuorolaisille tuttua kymmenien tai satojen keikkojen takaa.
Tämä ilta on kuitenkin toisenlainen, juhlailta. Musiikkitalon Kuoron ensimmäinen oikea
orkesteriesiintyminen on edessä. Kokeneimmillekin kuorolaisille edeltävien päivien mediamylly on jotakin uutta. ”Kohukuoro debytoi”; ”Musiikkitalon oma kuoro tulikasteessa”; kokosivun juttuja, kuorolaisten haastatteluja lehtiin, radioon, televisioon. Ei aivan tavallista suomalaisissa kuoropiireissä.
Tuntuu kuitenkin siltä että julkisuus antaa tälle kuorolle vain uutta puhtia. Päällimmäisenä on myönteisen näyttämisen halu: tänään pääsemme jakamaan sen, mitä on yhdessä saatu aikaan yhdeksän kuukauden kovalla työllä. Kuoro aloitti toimintansa joulukuussa 2011, mutta jo nyt Musiikkitalo tuntuu yhteiseltä musiikilliselta kodilta. Kotiyleisölle halutaan antaa parasta.
Puoli tuntia. Joku sopraano avaa ääntään eteisessä, useimmat keskittyvät omissa oloissaan. Nuoteista ei tarvitse huolehtia, Requiem lauletaan ulkoa. Ajatus kiertää kevään ja kesän harjoittelussa. Laulua autossa, kotona, kesämökillä, Herr du bist würdig bist würdig zu nehmen ei kun…kukin omalla tavallaan, mutta jokainen kymmeniä, satojakin tunteja. Tähän se on tähdännyt. Requiem esitetään nyt vain yhden kerran, RSO:n perjantaisarjassa.
Prässi on ollut kova, mutta se on kannattanut. Laulajien joukosta on tullut Kuoro. Jokainen laulaja tietää vahvan, flowmaisen tunteen, jossa kuoro hetkeksi sulautuu musiikillisesti yhteen kuin elävä olento. Tunne saattaa kestää mikrosekunnin tai olla pidempi, mutta se on aina merkki siitä että nyt ollaan oikealla tiellä, tekemisissä oikean musiikin kanssa, luomassa eikä suorittamassa. Tällaisia välähdyksiä on kuluneen viikon orkesteriharjoituksissa tullut. Kuoro luottaa itseensä.
”Lavalle!” Jo harjoituksissa tutuksi tulleeseen muotoon, neljään riviin orkesterin taakse. Huimaava tunne: sali onkin muuttunut eläväksi, kattilamainen sali, täpötäynnä ihmisiä jotka haluavat kuulla meitä tänään. Saraste nostaa puikon, viulut eivät soita ensimmäisessä osassa, muu orkesteri nojautuu eteenpäin ja aloittaa. Selig sind die da Leid tragen…
Pekka Tarkela 24.9.2012
Kaiteen takaa
Elämä vie, eikä aina haluttuun suuntaan tai toivotussa aikamitassa. Minut se tönäisi Suuren Debyytin jännittäjäksi Musiikkitalon parvekkeelle, kuoron ja kaiteen taakse. Konsertin väliajan jälkeen kädet olivat nihkeät kuin soitonopella oman oppilaan tutkinnossa.
Teoksen aloitus on aina jännitekynnyksen ylitys. Miten toimii koneisto, balanssi, uuden salin sointi, ilmaisun värit, intonaatio? Jukkiksen tuttu mimiikka, käsien kanto ja puikon viitteellinen sykepyörähdys avasi Brahms-ihmeen, kuoro sisään selkeällä näpäyksellä, ekat soinnut, fraasi, hengitys, toinen melodian synty… Huh, toimii!
En malta vaihtaa asentoa ennen kolmannen osan alkua, kuoron imu on sointikentän taaksekin vangitseva. Jukkiksen ensimmäisen harjoituksen eväste agnostikko-Brahmsin saksan-, ts. kansankielisestä luterilaisesta näkökulmasta latinankieliseen katoliseen sielunmessuun väikähtää mielessä. Koskettaa.
Eniten odotan dynamiikan ja akogiikan hienosäätymisen onnistumista. Brahms-koulukunnissa on väikytty tehtyjen, opillisten muotoilujen tai elävien, vapaasti hengittävien pulssien välillä. Jälkimmäinen suo ylivertaisesti paremman soinnin ja esittäjän persoonan tunteen. Juuri se alkaa syntyä nytkin, jopa tosipahoissa nopeissa ja voimakkaissa fugatoissa. Yes!
Olen vapautunut, sivuraiteelle töytäistynä yllättyen hyvin onnellinen! Alakäytävillä PATI & pursuilevia MTK:laisia, avanti!
Urpo Rauhala
Requiemin kokoinen aukko
Oiskohan jonkinlaista tyhjentymistä mielessä tuon Brahmsin mentyä, oltua? Konserttiviikko oli hyvinkin tiivis iltaharjoituksineen, kenraaleineen. Huomasin miten normaalit, vähän liian niukat yöuneni eivät enää riittäneet palautumiseen, brahmsmaista menoa riitti uniin asti. Osin siksi, että jouduin opettelemaan tekstin yksityiskohtia ihan loppuun asti. Mutta myös siksi, että halusin niin sanotusti antaa kaikkeni ihan jokaisessa harjoituksessa. Olen oppimassa, että teemme asioita hyvin, hyvin eri tavalla kukin. Ja kuinka upeaa onkaan se, että juuri tuosta erilaisuudesta kasvaa odottamisen arvoista. Mitäs siitäkään tulisi, jos kaikki pomppisivat innoissaan ja hosuisivat äärirajoillaan, kuten joku italialainen lastenkuoro aikoinaan TV:n lastenohjelmissa…myönnän, että juuri sellaisen lapsen tunnistin välillä itsessäni: Preis und Ehre… ja hymyilin itselleni. Riemunhihkaisut olivat minun juttuni, leveää, upeaa sointia tuli muilta, oli turvallista olla.
Niin, kyllä mielessä on nyt Brahmsin Requiemin kokoinen aukko, joka rupeaa vähitellen taas täyttymään. On kuin olisi taas joutunut luopumaan jostain rakkaasta. Aika parantaa. Ikinä en tule unohtamaan sitä ensimmäistä kokemusta laulaa Musiikkitalossa juuri näiden ystävieni kanssa- kiitos teille kaikille!
Nurmijärvellä tiistaina 25.9.2012 Satu Ranta
Musiikkitalon Kuoron päiväkirja Amfionissa päättyy.