11. 1. Tänään ohjemaksi riittää kävelyä Parc Montsouris’ssa, onneksi Pariisissa on näitä keitaita. Mutta joku on rakentanut erikoisen tilataideteoksen: aina kun sivuuttaa puiston penkin, alkaa sen alta kuulua kuiskaavaa lausuntaa jollain oudolla kielelä. Kun ohittaa penkin ääni katoaa, mutta kun lähestyy se palaa. Hassu idea, mutta toimii kyllä. Yritän erottaa sanoja, mutta se on jotain erikoista kieltä.
12.2. Nyt lähdetään vihdoinkin käymään kuulussa Quai Branlyn kulttuurien museossa. Tästähän on ollut kaikuja jopa Suomen lehdistössä. Jacques Chiracin monumentti. Ranskan kädenojennus koloniaalikauden sorretuille kansoille. Museo sijaitsee Seinen varrella, metro Alma Marceau on lähin, mutta pitää ylittää joki. Talo on arkkitehtonisesti vaikuttava, käärmemäisesti lonkeroiva, pihalla kasvaa trooppisia heiniä. Tilan tuntu on jyrkkä vastakohta ympäröivälle Pariisille. Ihme että löytyi näin iso tila tälle museolle. Mutta varoitan alakerran käsienpesualtaista, kun painaa nappia, niin sieltä ei tule vettä, vaan ruiskaus saippuaa suoraan päälaelle!
Museossa on kaikki maailman kulttuurit järjestyksessä, mutta samalla eräänlaisessa kaaoksessa. Kierretään suurta soikeaa aluetta yläviiistoon, vähän niin kuin Kiasmassa. Aika vaikuttavia ovat heti alun polyneesialaiset puupatsaat. Afrikka-osastossa päätän keskittyä Kamerunin taiteeseen. Kollegani prof Mbarga, semiootikko, on kutsunut minut vierailulle Kameruniin, Yaoundeen. Kuka ties vaikka lähdenkin joskus. Mutta missä ovat Siperia ja finnougriset kansat? Heistä ei ole jälkeäkään! No ehkä tämä on tosiaan Ranskan kolonialismin historian museo.
Alhaalla on kiveen hakattu teksti, jossa Chirac ilmoittaa, että museo on kädenojennus ja yritys tehdä oikeuttaa kolonialisoiduille kansoille. Mutta miten asiaa enää auttaa että heidän esineensä tuodaan Pariisiin museoon? Mistä nämä tavarat ovat peräisin? Mieleeni tulee Suomesta Helinä Rautavaara, jonka keräämä esineistö lopulta saatiin postuumisti omaan museoonsa, mutta näin ne jo sitä ennen hänen kotonaan. Hän kertoi, että esineet seuraavat häntä. (Tälle ilmiölle Philip Donnerilla oli tosin toinen selitys).
Illalla on taas konsertit, nyt Salle Gaveaussa, pelkkää ranskalaista musiikkia, ja ennen kaikkea Chaussonin Poeme. Sen soittaa japanilainen naisviulisti, ehdottoman vakuuttavasti, demoonisesti ja hypnoottisesti, ja orkesteri tajuaa teoksen dramaturgian. Salle Gaveau on viehättävä, hieman vaikea tavoittaa toiselta puolelta Pariisia saapuvallle, mutta bussilla Gare St Lazarelle ja siitä jalan. Bussimatkalla hassu tapahtuma. Pääsemme ruuhka-Pariisin läpi muuten hyvin, mutta rue Rivolilla joku afrikkalainen on alkanut tanssia, elegantissa Diorin puvussa keskellä katua tukkien liikenteen. Sille ei kukaan voi mtään, vaikka autoilijat raivoissaan painavat torvia.
Tähänkin saliin, Salle Gaveauhun liittyy muistoja, kuten Kokkosen yskäisy. Oli kerran joku suomalaisen musiikin tapatuma, symposiumi jne. ja konsertti Salle Gaveaussa. Kesken kaiken kuului parvekkeelta kumea, sangen äänekäs rykäisy. Se ei voinut ola kuin suomalainen, aidosti finnougrinen äännähdys, näin ei yski kukaan muu Pariissa. Aivan oikein. Kun katsoin, se oli akateemikko Joonas Kokkonen.
Ranskalaiset perheet tuovat lapsiaan konserttiin isoina ryhminä ja se on liikuttavaa. Mutta isovanhemmat ovat raahanneet yhden vintiön mukanaan, joka ei pysy aloillaan.