Amfion pro musica classica

Category Archives: Kirjoittajat

Blossom Festival – Clevelandin orkesteri kesälaitumilla

Monella Yhdysvaltojen isoista orkestereista on oma kesäfestivaalinsa – Bostonilla Tanglewood, Chicagolla Ravinia, ja Clevelandilla on oma kesäpaikkansa Blossom Music Center vajaan tunnin ajomatkan päässä orkesterin kotisalista. Clevelandin orkesteri esiintyy Blossom Pavilionissa, jota pidetään yhtenä maan parhaista ulkoilma-areenoista. Toiminta siellä alkoi vuonna 1968 George Szellin ollessa orkesterin ylikapellimestari, ja kesäkauden pituus on kasvanut alkuperäisestä kuudesta viikosta nykyiseen reiluun kymmeneen viikkoon.

Tämänvuotinen Blossom-festivaali alkoi ”Fourth of July” -viikonlopun isänmaallisilla juhlakonserteilla. Avajaiskonsertin toista puoliskoa koristi
Glee-TV-sarjan takia USA:ssa huippusuosittu laulajatar Idina Menzel, ja paviljonkia ympäröivä nurmikenttä olikin tämän vuoksi mustanaan ihmisiä. Yleisöä nurmikolla
Aspenin musiikkitelttaan verrattuna suurin ero on se, että Blossomin paviljonki on ikäänkuin kuopassa, jolloin ympäröivältä nurmelta on erittäin hyvä näkyvyys orkesterilavalle. Kuuluvuutta parannetaan siten, että lavalta kuuluva musiikki soitetaan paviljongin reunalle asetetuista kaiuttimista pienellä viiveellä (60- ja 70-luvuilla viive tehtiin nauhasilmukan avulla!). Itse paviljongin sisällä musiikkia ei vahvisteta, ellei kyseessä ole viihteellisempi ohjelmisto.

Seuraavan päivän konsertti koostui kauttaaltaan patrioottisista orkesterihiteistä. Sousan kappaleita oli tietysti ohjelmassa paljon, ja jostain syystä amerikkalaiset pitävät myös Tsaikovskin 1812-alkusoittoa isänmaallisena sävelmänä (!). Ilotulitusfirma hoiti alkusoiton orkesteraatioon kuuluvien kanuunoiden täsmälaukaisun joten siihen ei tarvittu apulaiskapellimestarin herkkää kättä. Sen sijaan vastuulleni jäi Amerikan lipun avaaminen oikealla hetkellä Sousan ”The Stars and Stripes Forever” -kappaletta joka oli konsertin virallisen ohjelman päätös. Sanomattakin on selvää että molemmat avajaiskonsertit päättyivät ilotulitukseen, kuten myöskin 4. heinäkuuta ollut puhallinorkesterikonsertti, jonka herkkäkorvaisena päätin jättää väliin. Tähtilippu ja illan raikuvimmat aplodit

Toinen viikko piti sisällään ylikapellimestari Franz Welser-Möstin ainoat konsertit festivaalilla. Ensimmäisessä niistä soitettiin ainoastaan Brucknerin kahdeksas sinfonia, ja yleisömäärä jäi arvatenkin pieneksi. Viikonlopun toisessa konsertissa oli hieman parempi osanotto, mutta ohjelma oli yhtä ”kesäinen” sisältäen Adamsin viulukonserton (solistina moottorikäsi Leila Josefowicz) ja Brucknerin viidennen sinfonian. Outo ohjelmavalinta liittyi Clevelandin orkesterin seuraavan viikon residenssiin New Yorkin Lincoln Centerissä, jossa orkesteri soitti kokonaisen sarjan Adamsia ja Bruckneria (jota Welser-Möst yrittää markkinoida ”minimalismin isoisänä”).

Orkesterimme pitäessä hauskaa New Yorkissa jäin itse Clevelandiin, jossa festivaalin lippua piti korkealla Blossom Festival Orchestra. Se on koottu paikallisista soittajista kesän ajaksi vain muutamaa konserttia varten. Ensimmäinen festivaaliorkesterin konserteista olikin kesän tähän mennessä suosituin tapahtuma, Disneyn Pirates of the Caribbean -elokuvan esittäminen valkokankaalta siten, että orkesteri soittaa elokuvan soundtrackin livenä. Kapellimestarina oli kokenut studiokettu Richard Kauffman, joten kaiken olisi pitänyt sujua kuin tanssia vain, mutta todellisuus oli paljon jännittävämpi. Disney kokeili uutta teknologiaa produktiossa (joka oli muuten USA:n ensiesitys) ja kenraaliharjoituksen aikana klikkiraita alkoi pikkuhiljaa liukua erilleen kuvasta! Harjoitukset pistettiin hetkeksi poikki teknikoiden yrittäessä korjata vikaa, ja pienen paniikin jälkeen asia saatiin siedettävään kuntoon.

Itse esitys sujui kommelluksitta ja ainakin nurmelle synkronisaatio tuntui pelaavan hyvin. Tai voihan olla että hauska piknik-seurue ja tilkka rommia pehmensi vaikutelmaa sopivasti!

Käsityötä, sydäntyötä

Pianistiystäväni sanoo, että kun on paljon keikkoja, hän ei ajattele mitään. Sitä vain tekee töitä käsillään. Ja sydämellä. Soittaminen on jotakin primitiivistä, jossa ei ajattelulle ja järkeilylle ole paljoa sijaa.

Tämän huomaa tiiviillä ja intensiivisillä musiikkileireillä, joissa ollaan liimautuneena soittimeen melkein vuorokauden ympäri. Tunnit, harjoitukset, oma raivokas treenaaminen ja virallisen ajan jälkeinen kokeellinen puuhastelu (oli kyse sitten pullo-orkesterista tai mahdottomista faksimile-nuoteista) täyttävät koko tietoisuuden. Vähäiseksi jäävissä unissakin vilisevät vaihtelevat avaimet (ainakin gambistilla), ja sydänyöllä havahtuessaan voi huomata taputtavansa vaistonvaraisesti niitä kirottuja synkooppeja. Ainoa keino omaksua ja (joten kuten) hallita ja nautiskella tästä musiikkimäärästä on jättää aivot narikkaan.

Vain ruokailujen ajaksi musikki unohtuu. Musiikkileireillä syödään hirveästi. Ruokahalu tuntuu kasvavan eläimellisiin mittoihin. Soittaminen kuluttaa energiaa kuin tosiaan juoksisi kilometrikaupalla nuottiviivastoja.

Soittaminen on lopulta äärimmäisen fyysistä: sormenpäissä kipunoi, kyynärpäässä kuumottaa uhkaava rasitusvamma, silmiä sumentaa mustien palluroiden vilinä. Ulottuvuutta tarvitaan. Täytyy rämistellä kaksoisjuoksutusten risuaitojen ja sävellajiryteikköjen läpi ja näreet iskevät naamaan, kun polkua ei viidakkoon synny parilla treenauskerralla. Hiki virtaa, kun ääniä pitää noutaa alhaalta tai hampaita kiristellen kurottaa ylhäältä. Soittaminen on myös hyvin hienovaraista: lopulta vain jollakin vaistolla käsittää, missä kulkee lumoavan ja imelän, rouhean ja iljettävän raja; tietoisesti sitä tuskin voi selittää. Ja selvää on, että huippukohdissa ei järkeä eikä tietoisuutta enää ole: soittaja liukenee musiikkiin. Harvoin kokee niin paljon spontaaneja tunteita kuin soittaessa. Ja niin laaja-alaisia, kosmisista vavistuksista mokaamisen häpeään.

Tai se mikä soittaessa liukenee, katoaa on jähmeä arkijärki tai abstraktioihin pakeneva rationaalisuus, joka on välttämätöntä mutta myös vahingollista. Narikkaan siirtyvät kulttuurin vääntämät aivot, jäljelle jää puhdas ajattelu. Soittaminen on paluuta luontoon.

Partituurin kalterit

Kävin toissapäivänä käsiksi Mahlerin kahdeksanteen sinfoniaan oikein partituurin kanssa. Lukioikäisenä tuli harrastettua systemaattisesti partituureja musiikin kuuntelun apuna, mikä luonnollisesti oli erinomainen idea silloin kun kahmi repertuaaria haltuunsa. Suuret teokset hahmottuvat paremmin, kun näkee kokonaisrakenteen edessään. Partituuri auttaa myös muistamaan teemoja ja näin erottelemaan suuria linjoja. Yksityiskohtien näkeminen parantaa keskittymistä ja tekee kuuntelukokemuksesta intensiivisemmän. Ja tietysti partituuri näyttää havainnollisesti ja suoraan säveltäjän työn orkestraatiosta muodon rakentamiseen.

Suuren kokoluokan partituurikirja ei kuitenkaan tuonut järkälemäiseen Mahleriin merkittävää hahmotusapua, kun huomio kiinnittyi vain yksityiskohtiin tai hajaantui jonnekin massiivisen tekstuurin syövereihin. Tuijottelin hajamielisesti visuaalista käyrää, jota nuotti piirsi. Lisäksi Mahlerin magia särkyi: tuntui jopa vastenmieliseltä nähdä ihmeellisten sointivärien tai riipivien melodioiden taikakaavat.

Partituurit paljastavat, repivät auki salaisuuksia. Muistan joskus Brahmsin sinfonioita kuunnellessani tunteneeni, että rakenteen näkeminen pyyhki soinnista taianomaisuuden – partituuri näytti taikurin välineet, paljasti narut, saumat. Jokin illuusio särkyi.

Näin ei tietenkään käy läheskään aina, eikä illuusion särkymisen kokemus noudata selvää logiikkaa. Pahinta ei myöskään ole nykymusiikki, vaikka niin voisi luulla, ottaen huomioon miten siinä ”välineet” konkreettisesti nähdään, hämmentävien efektien reseptit selviävät. Jotkut musiikit ovat sellaisia, että niiden palauttaminen abstraktista eetteristä mustien pisteiden tasolle, tavalliseen elämään, tuntuu väkivallalta ennen kuin teoksen nuottikuvaan tottuu. Mahlerin melodioiden näkeminen nuoteissa tuntuu rikkovan pyhyyden, eteerinen jumalatar onkin lihaa ja verta. Ja kuitenkin tosiasia on, että ”todellinen” on tuo aineeton hahmo, ei nuoteissa näkyvä kuvastus aksenttimerkkeineen, esitysohjeineen ja kaarineen, joiden runsaus kapellimestari-Mahlerin partituureissa kertoo musiikin idean ilmentämisen vaikeudesta.

Nuotti on lopulta vain kalpea aavistus, malli jostakin, jota ei ikinä voida kokonaan muuttaa kirjoitukseksi. Nuotinnus on välttämätön väline, sopimuksenvarainen systeemi, jolla perimmältään abstrakti, aineeton musiikki kiinnitetään konkreettiseksi ja toistettavaksi.

Pepsodent-hymy vai antautuminen

Huomenna alkavat massiiviset Tshaikvoski-kilpailut Moskovassa ja Pietarissa. Luvassa on taas loistokasta taituruutta ja lahjakkuutta neljän klassisen insrumentin – piano, sello, viulu ja laulu –  osaamisessa, ja tiukasti karsitut kilpailijat edustavat maailman parhaimmistoa. Musiikkikilpailut saavat aina pohtimaan, onko niiden järjestäminen ylipäätään mielekästä. Olin viikonloppuna laulamassa Tamperen Sävelen kuorokatselmuksessa. Katselmusmalli on toki vähemmän mediaseksikäs sekä epämääräisempi ja epävirallisempi kuin ”kunnon” kilpailu, mutta pronssi-, hopea- ja kultaleimojen jakaminen on kuitenkin monin tavoin inhimillisempää kuin urheilukilpamainen taisto. Katselmuksessa korostuu, että päätökset ovat vain tuomariston mielipiteitä, suosituksia. Kilpailuissa unohtuu helposti, ettei musiikissa suorituksia voida millään lailla mitata objektiivisesti, ja päätös on aina jonkun henkilökohtainen kokemus.

Luonnollisesti ”pelkässä” katselmuksessakin tunnelma oli kilpailumainen – kamppailtiin paremmuudesta. Tämä tuntui välittömästi: ensimmäistä kertaa lyhyen kuorourani aikana podin selvää ramppikuumetta. Vastaavasti alkujäykkyydestä tokenemisen jälkeen esiintymisfiils nousi korkealle, miltei hurmioituneeksi, ja esitys oli kokonaisuutena hyvin onnistunut.

On erittäin haastavaa esitellä omaa osaamistaan ja taituruuttaan ja samaan aikaan säilyttää autenttinen ja luonnollinen suhde itse musiikkiin. Tämä ei todellakaan ole vain musiikkikilpailuihin rajoittuva seikka, mutta niissä se korostuu.

Kerran kuuntelin, tai yritin kuunnella, Marc-André Hamelinin levytystä Brahmsin toisesta pianokonsertosta (Dallasin sinfoniaorkesteri, Andrew Litton, Hyperion 2006), mutta yritys tyssäsi alkuunsa. Ainakin tässä esityksessä Hamelinin asenteessa oli jokin pahasti vinossa: musiikin sijaan pianisti keskittyi omassa teknisessä mestarillisuudessaan kylpemiseen, ja se kuului. Kyse on lopulta siitä, minkälaisia tunteita musiikista välittyy: säilyykö fokus itse musiikissa, uskaltaako soittaja kyntää tunnevirran pohjaansa asti silläkin uhalla, että tekninen briljanssi ja virtuositeetti siitä kärsii? Kysymys on hyvin perustavanlaatuinen eikä aihetta voikaan tässä mitenkään tyhjentää.

Hamelin osasi soittaa Brahmsia. Tekniikka hipoi täydellisyyttä, yhteistyö orkesterin kanssa osui kohdalleen. Kokonaisuus oli linjakas ja voimakas, ja yksityiskohdat nostettiin esiin taidokkaasti. Tekniikka ja tulkinnan ääriviivat olivat poikkeuksellisen taidokkaita ja vakuuttavia, mutta tällä ei saavutettu mitään – päinvastoin tekninen loisteliaisuus kääntyi inhottavaksi, irvikuvaksi kaiken aidon tunteen puuttuessa. Pianisti ikään kuin sulkee teoksen tunnemassat huolekkaasti muuratun kuoren alle kyetäkseen hohtamaan pinnalla esteettömästi. Ote on huolettoman kiirehtivä, nykivä, hypähtelevä. Juuri sellaista, mihin useat Chopin-tulkitsijat sortuvat: ylimielisen eleganttia, tekotapeettista pintaliitoa. Nyansseihin tartutaan ehdottoman skarpisti, yllättäviä yksityiskohtia paljastuu yhtenään, mutta kaikki on vain tekopirteää syöksähtelyä. Malttamaton eloisuus levittäytyy kireän omahyväisenä pepsodenthymynä.

Olotila itsessään on kyllä tuttu, itsekin olen joskus esiintyessäni joutunut jonkin samantapaisen valtaan: tuollainen ylilatautunut, säkenöivä tila, jossa jokainen aito tunne kimmahtaa pinnalliseksi liiallisesta vireydestä ja itsetietoisuudesta. Jää vain glitterinkimmelteistä oman kyvykkyyden esittelyä ja lähes sairaalloinen tietoisuus yleisöstä – mikä tästä siis puuttuu? Hartaus, rehellisyys, itsensä antaminen musiikille.

Brahmsin hurja scherzo alkaa Hamelinin käsissä pelottavan lupaavasti: alkumotiivi on hyvä, tempo on hyvä – ja silti kaikki on suorastaan karmivaa. Hamelin pakenee aitoja tunteita tyylikkäin, itsetietoisin väistöin. Ällöttävää itseriittoisuutta, josta loistaa tietoinen yleisönmiellyttäminen: jokaisesta fraasista henkii kuin puhekuplana tietoisuus itsestä ja yleisöstä, musiikki jää välineeksi, muusikon egon ponnahduslaudaksi ja esittelijäksi.

Hamelin loi kuoren, jonka sisällä voi turvallisesti briljeerata tarvitsematta kajota tosiin, kavahduttavan syviin emootioihin. Musiikin voimat on kesytetty lammasmaiseksi ja helpoksi kehykseksi taituruudelle.

Nämäkin Tshaikovski-kilpailut antavat tilaisuuden tarkkailla, kuka nuori tähti unohtaa itsensä ja yleisönsä ja syöksyy musiikin pohjaan saakka, ja kuka tekee siitä urheiluvälineen.

Oodi hyvälle levynteolle

Aloitetaan täysin ulkokohtaisesta kriteeristä: ECM Recordsin levyt ovat visuaalisesti tyylikkäimpiä mitä tällä hetkellä tehdään. Ne hurmaavat vaikka silmiä pitäisi kiinni: vihkon paperi on paksua ja kiihdyttävän rouheaa, rehtiä kuin hyvä leipä. Kun avaa silmänsä, ensimmäisenä vakuuttaa harvinaisen vakaa ja tyylikäs, hillitty taitto. Tekstit on sijoitettu väljästi ja hallitusti. Vihkon sisältö on usein vakuuttavasti harkittu kokonaisuus, jossa esseemäinen teosesittely, inspiroivat sitaatit ja omaperäiset taiteilijaesittelyt yhdistyvät. Profiili on tosissaan oleva, miltei karun syväluotaava, vailla minkäänlaista kosiskelevuutta tai helppoutta. Samalla ensivaikutelma on raikas ja yllättävä, vailla raskautta tai konstailevuutta.

Vakavuus ja karu, aseistariisuva eleganssi leimaavat myös ECM:n levynkansien kuvitusta, jotka huikaisevat tyylikkyydellään. Tummasävyiset tarkovskymaiset luontomaisemat ja monitulkintaiset taidevalokuvat erottuvat välittömästi levyhyllystä.

Juuri visuaalinen vakuuttavuus sai minut aikoinaan tarttumaan ECM:n levyihin. Jokainen niistä on osoittautunut aivan erityiseksi elämykseksi. ECM-levy-yhtiö (Edition of Contemporary Music) perustettiin Kölnissä vuonna 1969 ja se erikoistui ensin jazziin. Pian mukaan tuli nykymusiikki. Nykyään ECM julkaisee jazzin ohella korkeatasoista klassista musiikkia keskiajalta nykypäivään. Omia ECM-aarteitani ovat mm. norjalaisen Trio Mediaevalin  1200-luvun kirkkomusiikin levy Stella Maris, Zehetmair-kvartetin Schumannin kvartetot sekä The Hilliard Ensemblen nykymusiikkialbumi A Hilliard Song Book: New Music For Voices. Sekä tietysti Pärt.

ECM:sta on tullut suorastaan ”The” Arvo Pärt -levy-yhtiö. ECM New Series perustettiin 80-luvulla juuri Pärtin musiikin myötä. ECM:sta on tullut keskeisin Pärtin äänitekustantaja. Levytykset ovat huipputasoisia.

Luonnollisesti pintatason tyylikkyys on vain esimakua varsinaisesta sisällöstä. Levy-yhtiö valikoi kiinnostavia ja tuoreita kokonaisuuksia sekä tasokkaita ja aidosti omaperäisiä tekijöitä. Äänitys on poikkeuksetta korkealuokkaista. Tyypillinen ECM-levytyssessio kestää vain pari päivää. Intensiivisyys ja antamuksellisuus näkyy myös nykymusiikin tuottamisessa, jossa säveltäjä itse on tiiviisti mukana levynteossa, tai vanhan musiikin projekteissa, joissa levyä varten on tehty uudet kriittiset editiot, kuten esimerkiksi Trio Mediaevalin mainitun levyn kohdalla. ECM uskaltaa luottaa musiikin omaan voimaan.