Blogini lienee vaipunut talvihorrokseen, muttei sentään ole vielä muuttunut ’blogiruumiiksi’ kuten sanotaan. Nyt se herätköön taas eloon, näin vuoden alussa. Mutta tätä on pakko kirjoittaa takaperoisesti, hieman kuin Pariisin uusia mysteereitä (Tarasti 2003), koska kauden aikana ei ole yksinkertaisesti aikaa. Nämä ovat siis muistikuvia, mutta valintakriteerinä on yritys nähdä tapahtumat ja ilmiöt, jollei nyt suorastaan ’sub specie aeternitatis’, niin kuitenkin yleisemmällä ja jopa käsitteellisellä tasolla.
17.1. Saimme kutsun kotiseutuneuvos Kauko Sorjoselta vierailla Kuokkalan kartanossa Jyväskylässä kamarimusiikin konserttisarjassa. Olin toki kuullut paikasta nimeltä Kuokkala Jyväskylän aikanani, mutta en ollut koskaan nähnyt tätä Viivi Lönnin vuosisadan vaihteessa piirtämää rakennusta. Talvella se oli lumimassojen ympäröimä mutta voin kuvitella näkymiä kesällä Päijänteen rannalla.
Itse asiassa Sorjonen oli renovoinut koko upean rakennuksen rappiotilasta ihastuttavasi kulttuurikeskukseksi. Jokainen huone on kalustettu hieman eri tyyliin Jugendin puitteissa, kaikki maalaukset alkuperäisiä kauden teoksia liittyen alueeseen, Sjöströmiä, Ahlstedtia jne. Tässä talossa vallitsi belle époquen tunnelma ja siihen sopi oivallisesti pieni konsertti, jossa mm Brahmsin d-molli-sonaatti viululle ja pianolle, Sibeliuksen melko harvoin kuullut op 79:n Souvenir ja Tanz-Idylle ja Wieniawskia. Lavalla olivat hyvin balansoituna duona Adriana Iakovache-Pana (viulu) ja Andrea Kocsis (piano). Kyseessä oli osa laajempaa koko kevään sarjaa, jossa sama ohjelma kuullaan aina myös Mäntän Honkahovin taidekeskuksessa.
15.1. Historioitsija Tero Halosen väitös aiheesta Maaseutuopistoista yliopistoksi. Kyseessä on kollegani prof. Matti Klingen ja Laura Kolben oppilas. Mutta miksi pohtia blogissani tällaista aihetta, joka tuntuu kaukaiselle itse taidemusiikin kannalta? Koska Tero Halonen tunnetaan yliopiston koodien ja tapojen tuntijana ja -laulajana. Hän järjesti perinteisen karonkan illalla Etelä-Suomalaisessa Osakunnassa, jonka juhlahuoneistossa myhäilee mm. patriarkaalinen Sibelius muotokuvagallerian keskeltä. Nimittäin: mikä ihastuttava traditio meillä on vielä olemassa Suomessa ja erityisesti Helsingin yliopistossa näissä väitöskaronkoissa joissa pukeudutaan frakkeihin ja iltapukuihin, lauletaan ylioppilaslauluja ja suomalaisia klassikkoja, nautitaan ateriaa ja kuullaan musiikkiesityksiä. Halonen, jonka kanssa olemme musisoineet aiemmin, on erinomainen Siegmund Winterstürme wichen dem wonne Mondissa; aivan tuli mieleen kuolematon Max Lorenz Berliinissä v. 1926, jolta on säilynyt tämän aarian paras tulkinta maailmassa. Mutta Halosen lyyrinen tenori on kypsynyt vuosien saatossa ja hän laulaa myös Lenskin aariaa, Toscaa ja Griegiä sekä luonnollisesti ranskalaista, Reynaldo Hahnin L’Heure exquisea ja Fauréta.
Itse asiassa tällainen juhlinta tuli Suomeen Paciuksen ansiosta Uppsalasta, ja sanoisin, ettei Suomessa biedermeier, aktiivisine musisointeineen pienessä piirissä, ole koskaan päättynyt. Elämme sitä yhä!
Kun itse väitöksessä puhuttiin käytännön alojen ja ammattien akatemisoitumisesta ja yliopistomaistumisesta – mikä koskee Suomessa ja kaikkialla myös musiikkia. On asian toinen puoli se, että nykyisinä epävarmoina aikoina on kenellä tahansa hyvä olla myös joku käytännön taito ja ammatti, vaikka muusikon. Aitoon akateemiseen vapauteen kuuluu nimittäin Humboldtin mukaan: Lernfreiheit eli opettamisen vapaus, ts. professori saa opettaa mitä haluaa ja mitä tutkii; Lehrfreiheit – oppimisen vapaus eli opiskelija saa valita mitä hän haluaa oppia … ja lopulta yksi tärkeimpiä ja tehokautena unohdettuja: Lebensfreiheit, elämisen vapaus; tällaisissa karonkoissa ja juhlissa opetellaan sitä.
Kansleri Risto Ihamuotila oli kuullut sanottavan: Väittely on hetken häpeä – ja ikuinen kunnia. Mutta useimmiten myös väittely on kunnia, ja kunniaa on myös onnistunut karonkka!
7.1. 2010 Soitamme opiskelijoiden kanssa Chaussonin pianokvartettoa; nyt se alkaa vihdoin mennä ja avautua kokonaisuudessaan. Muusikolle yksi ihanimpia asioita maailmassa on, että ’se menee’. Tuo teos on itse asiassa kamariyhtyeelle kirjoitettu sinfonia, Chaussonin pääteos epäilemättä vuodelta 1897, op. 25. Minulla on valmisteilla siitä analyysi, jossa sovellan viimeisimpiä teorioitani musiikin semiotiikassa – mutta analyysi perustuu aina kokemukseen ja muusikon intuitioihin, on mahdoton analysoida mitään ilman tuota kokemusta. Eikä analyysi voi sulkea pois musiikin esittämistä ts. musiikkia soivana tapahtumana – vaikka itse metodi olisi miten sofistikoitu. Joka tapauksessa Chaussonissa vaikuttavaa on se, että tietty pohjoinen melankolia ja wagneriaaninen Tristan- ja Parsifal aiheiden ja harmonioiden maailma kuullaan täysin frankofonisesti, gallialaistettuna – ja taas siihen kuuluu erottamatta myös tietty mediterraanisuus. Ensi osan johtosäveltä karttava elämänoptimistinen unisonoaihe on samaa välimerellistä iloa kuin Darius Milhaudin pianosonaatissa. Mutta itse asiassa kestää kymmeniä tahteja ennen kuin tajuaa mikä tyylikausi, mikä maa… se paljastuu noissa koloristisissa noonisoinnuissa. Hidas osa voisi olla kuin Toivo Kuulan postuumi teos, siinä on jotain suorastaan suomalaista … ja lopussa tämä teema ’très calme’ palaa muunnettuna Des-duurista A-duuriin, kirkastettuna ja transsendenttina. Oikeastaan teema on laina Parsifalin Abendmahl –motiivista. Mutta tätä teosta ei voi soittaa kuin ranskan taitoinen sillä se on täynnä ranskankielisiä esitysohjeita, trés retenu, cedez, augmentez … kun sanotaan ’augmentez’ eli lisätkää, laventakaa niin mitä lisätään: volyymia, tempoa? Lisäksi erittäin ranskalaista on oikullinen tekstuuri, aina ehdottoman epäsymmetrinen, aina soinnuissa on ’asiaankuulumattomia’ sivu ja lomasäveliä, tahtilajit vaihtuvat, hemiola-tilanteita tulee vastaan joka sivulla. Sitä paitsi ranskalaiset kirjoittavat nuottejakin oudolla tavalla, neljäsosa ja kahdesasosatauot sekoittuvat jne.
Mutta keskustelin harjoittelun jälkeen nuorten soittajien kanssa taidemusiikin asemasta ja kerroin Amfionista. Kukaan soittajista ei kokenut että taidemusiikki olisi jotenkin uhattuna. He kertoivat, ettei Sibelius Akatemiassa loppujen lopuksi ollut kovinkaan monta tuntia muihin musiikin lajeihin perehtymistä tai muuta ylimääräistä soittoa haittavaa … ainakaan muutama vuosi sitten. Mutta kenties ongelma onkin koulujen musiikinopetuksessa. Joku aika sitten kuulemma kaikki pystypianot poistettiin Opettajankoulutuslaitoksesta ja tilalle tuli vain sähköpianoja ja syntetisaattoreita. Lehdessä luki, että jos poikaoppilas soittaa pianoa voi tulla kiusatuksi. Pitääkö paikkansa, etteivät Sibelius-Akatemiasta valmistuvat musiikinopettajat enää viitsikään mennä kouluun töihin, vaan he hakeutuvat musiikkiopistoihin solistiaineiden opettajiksi – ja vievät näin paikan niiltä, jotka ovat nimenomaan tähän valmistuneet?
Yksi soittajistamme opettaa koulussa ja kertoo, että bändeissä soittaminen on niin ylivoimaisen helppo tie ylipäätään musiikkiin, ettei sitä voi jättää käyttämättä. Siitä sitten voi edetä taidemusiikkiin. Mutta jos suoraan pakottaa kuuntelemaan Beethovenia, niin ei se enää onnistu. Onko siis annettu periksi?
Toisaalta ongelma on se että koulut ovat supistaneet taideaineita jolloin musiikinopettajalle tarjotaan vain esim. 7 tuntia vaikka hän tarvitsee elääkseen vähintään 22. Tällöin palkataan helposti epäpäteviä ts niitä joilla ei ole mitään professionellia koulutusta.
Nämä ajatukset mielessäni kiiruhdin kautta lumimyrskyisen kaupungin Sibelius-Akatemian loppiaisvastaanotolle, joka on rattoisa jokavuotinen tilaisuus. Se on hyvin suosittu tapahtuma, suunnattu Sib-Akatemian ulkopuolisille vaikuttajatahoille. Kuullaan aina näytteenä otteita oppilaiden taidoista, lupaavia nuoriso-osastolaisia ja jo uransa aloittaneita kuten Emriikka Salosta joka lauloi Richard Straussin Raamattuaiheisia lauluja vaikuttavasti. Mutta puolet ohjelmasta oli jazzia ja populaarimusiikkia, myös erittäin pätevästi esitettynä. Sellaiselle, joka tulee taidemusiikin maailmasta se oli kiintoisaa. Mutta onko esim. Pariisin, Rooman, Berliinin tms konservatorion avajaisissa muuta kuin taidemusiikkia? Kyseessä on musiikkitieteellisesti uusi ilmiö, lajien sekoittuminen. Laji on keskeinen käsite, saksaksi Gattung, englanniksi ranskalaisittain genre. Onko sopivaa sekoittaa lajeja? Haittaako eri lajien harjoittaminen samassa soittajapersoonassa jompaakumpaa identiteettiä? Ts. jos on taidemusiikin lajiin keskittynyt ja soittaa samalla jazzia, vaikuttaako se myös taidemusiikin tulkintaan? Jotkut sanovat että kyllä. Puolalaisen kontrabassovirtuoosin Janusz Widzykin (entisen oppilaani Krakovan Mozart Akatemiasta, nykyisin Berliinin filhamonikoissa) opettaja, sanoi että kyllä ja kielsi oppilailtaan jazzin. Joitakin kuulijoita taas saattaa ihastuttaa ’groove’ taidemusiikissa eli ns. svengi. Tutkin parhaillaan muuten lajin käsitettä, teen siitä kahta isoa artikkelia, toinen lajista ylipäätään ja toinen musiikin lajeista. Ylipäätään ottaen ’laji’ on sosiaalinen käsite ja normatiivinen. kun säveltäjä päättää säveltää tietyssä lajiperinteessä, esim. tekee sinfonian, oratorion, oopperan, baletin hän joutuu hyväksymään tietyt tyyli ja muotonormit, hän joutuu alistumaan niihin. Vaikka voi hän myös aina kapinoida ja uudistaa … eli niin kuin Carl Dahlhaus sanoi: Beethoven ei säveltänyt sonaattimuodossa, vaan sonaattimuodolla. Ja loppujen lopuksi ovatko nämä kaksi ’metagenrea’ eli ’metalajia’, lajien lajia, taidemusiikki ja viihdemusiikki toisistaan jyrkästi erotettuja?
Saksalaisilla on käsite ’Trivialmusik’ joka tarkoittaa taidemusiikin eräänlaista ’sovellettua’ muotoa palvelemaan tiettyä sosisaalista funktiota esim salongissa viihdyttämistä, tanssiaisia tai muuta. Sitä kutsutaan myös kitshiksi. Esim jo Tshaikovskin 5. snfonian hitaan osan pääaiheen dominanttiseptimipurkauksen liiallinen pidättäminen ja ylikorostaminen on kitshiä. Ts musiikillisesti tavallisen tapahtuman merkityksen liioittelu ja ylikorostaminen.
Alkoiko siis taidemusiikin rappio jo tästä ilmiöstä? Analysoin kerran Gabriel Faurén kuuluisan mélodien Après un rêve eri tulkintoja, peräti 30 (ks teokseni A Theory of Musical Semiotics ss. 193-208 ). Luennoin siitä usein eri puolilla maailmaa ja soitin samalla kuulijoille näitä eri tulkintoja Pierre Bernacista ja Claire Croizasta – jotka olivat historiallisia ja autenttisia – Kiti Te Kanawaan, Frederica Stadeen, Regine Crespiniin ja Nikolai Geddaan …ja lopulta Barbara Streisandiin. Viimeksi mainittu epäilemättä oli kitshiä, taustalla Hollywood orkesterin ylimääräiset viulustemmat ja laulajattaren tapa korostaa viihteellisesti tiettyjä tekstin tavuja ja sanoja. Mutta muistan, miten Aix en Provencen yliopistossa musiikkitieteen opiskelijat olivat vaikuttuneita nimenomaan tästä tulkinnasta. Soitin sen viimeisenä heille ja odotin reaktiona hilpeyttä ja huvittuneisuutta. Päinvastoin: he ottivat nimenomaan sen tulkinnnan ’tosissaan’. Tämä tuo esiin sen seikan, että lajin määrittelyssä olennaista on myös vastaanottajan reaktio: se on kuulijayhteisö joka viime kädessä määrittää lajin. Kun siis tarkkailin yleisöä Sibelius Akatemian loppiaiskonsertissa huomasin, että monet nyökyttelivät päätään kompetenttien kuulijoiden, asiaan vihkiytyneiden tavoin. No niin, tämä on todella edistyksellistä, me seuraamme täällä aikaamme, olemme todella rohkeita, tällaista ei ole ennen kuultu!
Voisiko siis tästä kaikesta päätellä, että ajatus puhtaasta taidemusiikista onkin myytti, joka on vähän niin kuin menneestä maailmasta, kun kerran se yhteisö jonka pitäisi kyetä asiat erottamaan, ei sitä tee.
Onko siis taidemusiikin perinne tuhoutumassa, populaarimusiikin, world musicin ym. kaikkialle levinneiden käytäntöjen alle? Onko se oireellista, ettei Kuopion viulukilpailussa ollut kuin neljä miespuolista kilpailijaa? (tosin Jyväskylässä kuulin että Hannikaiseen pianokilpailuun oli jo ilmoittautunut 56). Tuleeko tämä gender-aspektikin tähän mukaan?
Väliajalla juttelin taas ihmisten kanssa, kuulin että Musiikkitalon avajaispäivä on jo päätetty se on elokuussa 2011. Mutta tuleeko taloon taidemusiikkia ja viihdettä rinta rinnan? Käykö niin, että ne jotka rahoittavat hanketta taidemusiikin tukemisen mielessä yhtäkkiä huomaavatkin tukeneensa kaupallista viihdemaailmaa?
Orkesterit valmistautuvat jo muuttoon. Mutta kävijämäärät sinfoniakonserteissa, jotka ovat todellakin instituutio ja ’laji’, eivät osoita minkäänlaista taantumista. Kuulema koskaan ei ole myyty niin paljon kausikortteja kuin nyt Helsinki Filharmonian konsertteihin.
Ongelma on kyllä erittäin monisyinen. Ensinnäkin kyseessä on jättimäinen kulttuurin episteemien murros joka on globaali ja joka nimenomaan asettaa populaarikulttuurin etulyöntiasemaan koska se on läsnä, saatavilla ja paikalla kaikkialla yhteiskunnassa tuhat kertaa tehokkaammin kuin taidemusiikki. Mutta onko siinä mitään moittimista? Jos nimittäin omaksutaan antropologinen näkökulma musiikkiin niin tietenkin Claude Lévi-Straussin teesi, että maailman kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia, yhtälailla l’esprit humainen ilmentymiä pitää paikkansa. Sosiologinen näkökulma on relativistinen: kaikki sosiaaliset käytännöt ovat konstruoituja eli sopimuksenvaraisia, ja niitä voidaan tarkastella pikemminkin toimivuuden kannalta niiden käyttäjien maailmassa kuin arvioida ja vertailla niitä – jonkun erityisen käytännnön esim taidemusiikin arvoista lähtien. Mutta toinen näkökulma on kulttuurin sisäinen: sisältäpäin katsoen tqidemusiikki on oma maailmansa omine arvoineen; historiallinen perspektiivi on huimaava: jokaiseen Beethovenin tai Mozartin musiikilliseen lausumaan kiteytyy koko musiikin historia estetiikkoineen ja arvoineen, Wagnerin oopperat ovat oikeastaan musiikillinen arkisto. Onko tämä historia nyt tuhoutumassa?
En usko, että tästä löytyy oikeaa argumenttia taidemusiikin puolustamiselle. Nimittäin emme varmaankaan mene konserttiin kuuntelemaan mitään museota, arkistoa tai dokumentteja aiemmilta vuosisadoilta, vaan siksi, että tämä musiikki yhä puhuttelee meitä. Siitä välittyy meille merkityksiä, jotka tietenkin syntyvät dialogissa musiikkiteoksen kanssa, nämä merkitykset ovat yhtä lailla osa omaa itseämme ja subjektiviteettiamme, mutta ne heräävät eloon musiikin kosketuksesta. Toisaalta: nämä merkitykset ja niiden kokeminen jotka ovat joillekin eräänlainen uusi uskonto, vaativat pitkää valmistautumista ja pysyviä instituutioita Mikä valtava määrä työtä, paneutumista, koulutusta, estetiikkaa ja sosiaalisuutta on esim. sinfoniaorkesterin esityksessä. Kaikki ihailevat maailmassa Uuden Vuoden Strauss-konsertteja (keskustelin niistä Hakaniemen hallin kauppiaiden kanssa viimeksi), mutta mikä suunnaton traditio ja koulutus tarvitaan noiden nautintojen tuottamiseen. Ihmisen täytyy alkaa tuon perinteen opiminen soittotunneilla jo erittäin nuorena, hänen on sitouduttava siihen koko elämällään ja usein myös vanhempien. Musiikkiin kasvaminen on ikuista oppimista ja aivan erityistä, usein vain jonkun loistavan, oppilailleen uhrautuvan mestarin johdolla.
Musiikki on käsityötammattia, jossa vielä vallitsee mestari/kisälli perinne (tätä muuten tuo esille Suomessa aivan erityinen aikakauslehti Aristos, jonka on perustanut ja jota toimittaa Markku Graae). Koko tämän kulttuurisen instituution ylläpitäminen vaatii aivan erityisiä panostuksia, muuten nuo syvälliset, suorastaan metafyysiset merkitykset jäävät kokematta.
MUTTA: musiikki yllättää meidät aina, siinä on jotain mystillistä, nimittäin siinä mielessä, että musiikista voi nauttia vaikkei sitä ymmärtäisikään! Musiikki vaikuttaa meihin välittömästi pelkällä fyysisellä stimulanssillaan, myös ihmiseen, jolla EI ole mitään edellä käyvää koulusta. Se on siis taivaan lahja ihmiskunnalle. Lutherin teologiassa armolahja. Tosiasia on, että muusikko, joka on koulutettu vain muusikoksi vailla mitään opillista, filosofista ym sivistystä, voi kyteä välittämään mitä syvällisimpiä transsendenttisia merkityksiä soitollaan.
Musiikki on siis aivan ertyinen yhdistelmä vapautta ja välttämättömyyttä. Noita kahta filosofista prinsiippiä (joista pidetään luentosarja Helsingin yliopistossa tänä keväänä tiistaisin klo 18 Fabianinkatu 26 krs 3, sarjassa Studia semiotica, alkaen 26.1. omalla esitelmälläni ’Subjekti, yhteiskunta ja transsendenssi’)). Välttämättömyyttä edustavat musiikissa kaikki sosiaalinen, tyylit, normit, säännöt, käytännöt, jotka on opittava – ja vapautta musiikin täydellinen arvaamattomuus. Luin juuri Hannah Arendtin teosta Cride de la culture ja lukua Liberté de l’homme. Hän toteaa, että keskellä elämän sosiaalisia, biologisia ja kosmisia vältämättömyyksiä, jotka saavat elämämme näyttämään täysin determinoidulta, on olemassa se, mitä hän nimittää termillä improbabilité infinie eli äärettömän epätodennäköinen – joka saattaakin yllättäen toteutua. Kokonaiset järjestelmät, yhteiskunnat, voivatkin yhtäkkiä romahtaa ja muuttua juuri tuon äärettömän epätodennäköisen idean johdosta, johon ihmiset alkavat yhtäkkiä uskoa. Onko siis taidemusiikista tulossa tuollainen ’äärettömän epätodennäköinen’ elementti keskellä globaalin median maailmaa?
Väitetään, että taidemusiikki avaa ikkunan ihmisen ’sisäisyyteen’ – saksalaiset käyttävät termiä Innigkeit, innig. Muistan kun Martti Siirala sanoi kerran, ettei tätä termiä voi kääntää millekään muulle kielelle.
Se on eräänlaista ’ontologiaa’. Mutta Välimeren piirissä kulttuuria onkin se mikä ’näyttää’, pinta, sensuaalisuus, mistä taas saksalaiset käyttävät termiä Sinnlichkeit. En halua tässä mennä eksistentiaalisemiotiikan teoriaani, mutta liittyen em. vapauden ideaan, voisin tiivistää filosofiani ytimen seuraavaan hieman heideggerilaiseen ajatuskulkuun: Daseinin eli olemassaolomme maailmassa kaikki on ajallisen prosessin alaista eli todellisuus ei ’ole’, vaan ’ilmenee’, ’näyttäytyy’ ajallisesti, hetki hetkeltä. Kyseessä on se, mitä nimitän ’horisontaaliseksi ilmenemiseksi’ (Erscheinen) – yleensähän ilmeneminen (ransk. paraitre, ital. apparire) tarkoittaa vertikaalista ilmenemistä: jokin, joka on piilevää ilmenee, paljastuu: esim. sanan tai sävelen merkitys piilee sen takana. Tästä avautuu koko Scheinin estetiikan alue – Kantista alkaen Schein merkitsi näennäisyyttä – aina Adornoon saakka – enkä ihmettele, että Adornon Estetiikan teorian suomentajat ovat kääntäneet sen termillä ’lumo’. Mutta on toinenkin teoria. Katsokaa mitä Schiller sanoo siitä Kirjeissään esteettisestä kasvatuksesta: Schein on jotain positiivista, ihmiskunnan ilon lähde. Emme elä vain alkeellisen olemisen tasolla, vaan voimme leikitellä sillä merkkien tasolla. Joka tapauksessa horisontaalinen ilmeneminen on juuri sitä, että maailma ilmenee hetki hetkeltä ja se millainen maailman on hetkenä t1 ei johda mitenkään välttämättä siihen millainen maailma on hetkenä t2. Tietenkin kausaalisuhteet, sitovat t1:n ja t2:n mutta eivät mitkään necessary connections kuten brittifilosofi David Hume sanoi. Maailma voi siis olla toisin jo seuraavana hetkenä, vaikka se olisikin ’äärettömän epätodennäköistä’ Hannah Arendtin sanoin. Eli kuten suomeksi sanotaan: Viel’ uusi päivä kaiken muuttaa voi (mikä oli muuten edeltäjäni Erik Tawaststjernan lempilause).
Jos ajatellaan taidemusiikkia ei-eurooppalaisissa kulttuureissa, perustuuko sen kiehtovuus esim. kiinalaisille johonkin Innigkeitiin vai kenties ennemmin juuri sen aistimelliseen viehätykseen, fenomenaaliseen pintaan? Joku Venezuelan El sistema – ilmiö ja nuorison valtava innostus taidemusiikkiin – jossa on tietenkin mukana sosiaalisen kohoamisen dimensio, heidän pelastumisensa kadulta, on sekin todistus musiikin ’lumosta’. Tästä on minulle kertonut Kalervo Kulmala, joka tekee arvokasta työtä Venezuelan nuoriso-orkesterien puhaltajien kouluttajana.