Toukokuun Rondo-lehdessä Antti Häyrynen arvioi Emmanuel Krivinen johtaman La Chambre Philharmoniquen kokonais(live)levytystä Beethovenin sinfonioista kiitellen periodisoitannan energisyyttä ja vapautuneisuutta. Häyrynen kirjoittaa tulkintojen nojaavan “periodisoiton perushyveisiin, nopeisiin tempoihin, naseviin rytmeihin, jyrkkiin vastakohtiin ja läpivalaistuun orkesterisointiin.”
Kun listaan lisätään vielä tulkinnan asennetta leimaava mutkattomuus, kepeys ja ilmava särmikkyys, on koossa nykyisen, yhä lisää toimintakenttää niittävän periodimusisoinnin yleisprofiili. 90-luvun periodisoitinbuumin jälkeen vanha musiikki on saanut lisää kuuluvuutta ja siirtynyt marginaalista keskeisemmäksi osaksi musiikkielämää. Nyt haluan puhua tuosta barokisoitumisen seurausilmiöstä, jota Krivinen Beethoven-pakettikin edustaa: perioditulkinnat klassismin ja jopa varhaisromantiikan ajan teoksista.
Periodisoitto valloittaa uusia alueita maaperältä, joka kuuluu perinteisen romanttisen kaanonin ydinalueisiin: Haydn, Mozart, Beethoven ja jopa Schubert takavarikoidaan raskauden, uhkeuden ja sentimentalisoinnin leiristä. Vanhan musiikin nousu, yleinen historiatietoisuus ja kiinnostus alkuperäisiin esityskäytäntöihin on kiteytynyt yllä hahmotelluksi periodistrategiaksi, josta tulee pikemminkin “romanttista traditiota” dekonstruoiva kilpaileva maailmankatsomus. Vanhan musiikin vastakulttuuri on jo pitkään ollut nykymusiikin liittolainen (mikä näkyy vanhimman ja uusimman musiikin ryhmittymistä samoille muusikoille ja levytyksille), ja uuden musiikin aatemaailma onkin hyvin samanmielinen “periodistrategian” kanssa.
Nyt tarkoitan vastakulttuurilla nimenomaan periodisoiton laajenemisesta kohti romanttisen tradition ydinalueita. Tähtikulttia ja mahtipontisuutta palasiksi rouskuttava periodisähäkkyys etenee yhä syvemmälle 1800-luvulle. Mutta nyt omassa, tiukasti barokkitaustaan kytketyssä mentaliteetissani tapahtuu kiintoisa kapinaele: periodiaate ja sen edustama suolikielinen vallankumous pysykööt 1700-luvulla! Kun luonnollista arvostustani nauttiva vanhan musiikin isähahmo Jordi Savall marssittaa Le Concert des Nations -armeijansa Beethovenin Eroican kimppuun, henkilökohtaisesti tunnen että jotain väärää tapahtuu (niin piristävä kuin Savallin poppoon tulkinta onkin). Huudan: älkää lähtekö hortoilemaan 1800-luvulle! Älkää viekö minulta romanttista Beethovenia! Eikä missään tapauksessa romanttista Mozartia.
Joskus lukioikäisenä rakastuessani Dinu Lipattin levytykseen Mozartin mainiosta Elvira Madigan -pianokonsertosta (nro 21) vannoin ikuista uskollisuutta karajanhenkiselle ja vankkumattoman romanttiselle Mozartille: myrskyisät, laveat ja jotenkin kiihottavan itsekeskeisesti tunteikkaat paisutukset (esimerkiksi oheisella videolla kohdasta 7:01 alkava kliimaksi) olivat sitä todellista Mozartia. Pian tämän jälkeen kuulemani turkkilaisen Fazil Sayn ja Zürichin kamariorkesterin (johtajana Howard Griffiths; Naïve 2005) levytys samasta konsertosta sinetöi mielipiteeni. Sayn soitto edustaa juuri tätä “periodisoittoa” henkisenä strategiana: kujeilevat staccatot, aksentoitu cool-asenne ja kepeät fraasienlopetukset ovat kunniassaan. Säveltäjä-Sayn miltei dadaistinen, huikeanhauska kadenssi on oiva osoitus tästä dekonstruoivasta hengestä.
Levytys on hieno, mutta oma psyykeni haraa vastaan. Kaipaan Lipattin huomaan. Se mitä eniten barokkisessa asenteessa arvostan – vaatimattomuus ja mutkattomuus, musiikin ehdoilla tekeminen – tuntuu kumoutuvan jonkinlaisessa itsetyytyväisyyden hengessä, jonka miltei neuroottisesti hätääntyen aistin tästä coolista vallankumoustunnelmasta. Yksi on kuitenkin varmaa – ja sitä oma infantiili tarrautumisenikin viestii: aatteiden kamppailu, toisten alueille tunkeutuminen (pianistithan ovat tehneet ryöstöretkiä cembalorepertuaariin maailman sivu) ja kaikenlainen dekonstruktio musiikissa on virkistävää, hedelmällistä ja aika tärkeää.