Päiväkirja: Suu poikki, taide taiteena!
 |
| Kuva: Fimic |
Poikkitaiteellisuus alkaa taas olla muotisana säveltäjäpiireissä. Jotkut puhuvat monitaiteisuudesta tai taiteidenvälisyydestä – yhtä kaikki, perusidea on sama: ilmaisullisen päämääränsä saavuttaakseen taiteilija ei tyydy ainoastaan yhden taidemuodon käyttöön, vaan valjastaa niin yleisön silmät kuin korvatkin (muistista puhumattakaan) teoksensa kokemiseen. Tai sitten kaksi taiteilijaa löytää toisensa ja tuo kumpikin oman osuutensa teokseen, joka vasta yhteistyön kautta löytää oikean asunsa. Päätin hieman selvittää, miten taiteidenvälinen yhteistyö jaksaa, ja mikäpä olisikaan parempi areena uusien tuulien tutkailuun kuin aina yhtä elävä New York.
Manhattan juuri nyt
Meillä Suomessa säveltäjät ovat tavanneet korostaa käsityötaitoaan. Käytännön muusikkous on ollut avain onneen ja edellytys teosten esitetyksi tulemiselle. Amerikan ihmemaassa tuskin voitaisiin olla kauempana tästä ideaalista. Jo 1960-luvulla musiikkiteoksen määritelmän saattoi täyttää roihuava piano (Annea Lockwoodin Piano Burning) tai, John Cagen tunnetun esimerkin mukaisesti (teoksessa 4’33” ), neljän ja puolen minuutin hiljaisuuden aiheuttamat reaktiot yleisössä. Taide on taidetta, jos se ilmaisee jotakin, jäsentää maailmaa tai jopa onnistuu muuttamaan sitä. Sivuseikka on, kutsutaanko sitä musiikiksi, teatteriksi vai filosofiaksi.
Manhattanilla 60-luvun henki elää ja voi hyvin edelleen. Tämä tuli todistetuksi maailmankuulun JACK-jousikvartetin konsertissa 4.3., kun kantaesityksensä sai Alexander Nessin teos Ideomania. Säveltäjä kirjoittaa ohjelmatekstissään pyrkineensä eroon musiikkia kahlitsevista “hyvistä tavoista” (good musical habits) ja halunneensa paljastaa runouden taiteessaan. Tavoitteensa saavuttaakseen hän on notatoinut teoksensa mahdollisimman huonosti: nuottikuvana toimivat yleisön eteen heijastetulla valkokankaalla tanssivat graafiset linjat, joista soittajat tulkitsevat teoksen mielensä mukaan.
Teoksen loputtua osa yleisöstä on hullaantunut, osa taputtaa vaivaantuneena laiskasti käsiään. Jos musiikki on Edgard Varèsen määritelmän mukaisesti organisoitua ääntä, ei tuloksessa ole paljon kehumista. Kukin soittaja on kahlannut stemmansa läpi muista välittämättä, joten syntyneet harmoniat ovat karkeita ja sattumanvaraisia. Mutta jos unohdetaan rajoittuminen pelkkiin ääniaaltoihin ja tarkastellaan syntynyttä tilannetta konseptitaiteena, on teos varsin mielenkiintoinen. Yleisössä istuessani huomaan seuraavani jännittyneenä soittajien selviämistä epämääräisestä tehtävästään sekä muiden yleisön jäsenten reaktioita (naurunpyrskähdyksiä, voivotteluja jne.) tilanteeseen.
Amerikan musiikin hillitymmät kasvot
Villissä lännessä on toki myös akateeminen puolensa. Hillitympää lähestymistapaa musiikillisen tradition uudistamiseen edusti newyorkilaisen ICE-yhtyeen yhteistyökonsertti Columbia-yliopiston nuorten säveltäjien kanssa Roulette-klubilla 28.2. Pienehkölle soitinensemblelle sävelletyt kantaesitysteokset muistuttivat Columbiassa professorina toimivan Tristan Murail’n innoittamine spektriharmonioineen yllättävän paljon sitä, mitä olemme tottuneet suomalaisissakin uuden musiikkin konserteissa kuulemaan. Poikkeuksellista oli teosten ilmaisullinen jämäkkyys ja, kuten ohjelmateksteistä tulin huomaamaan, taiteidenvälisyys.
Paul Cliftin, Alec Hallin, Bryan Jacobsin, Ashley Nailin ja Lu Wangin teokset olivat muotoutuneet lukuisten eri esikuvien mukaan, joista mainittakoon Davin Cronenbergin scifi-henkisten elokuvien leikkaustyyli, Cy Twomblyn maalaukset sekä amerikkalaisten nykynovellien mutkikkaat takautumarakenteet. Sävellykset saavat sisältöä muista taiteista napatuista esikuvistaan ja antavat samalla uuden tavan havainnoida näitä raferenssiteoksiaan. Nuorilla säveltäjillä on paitsi vankkaa musiikillista tietotaitoa, myös palava halu ottaa selville, mitä taide kaikkinensa on.
Samaan aikaan Suomessa
Kalevalan päiväksi sattuneen konsertin aikana ajatukseni harhailivat myös Suomen suuntaan: mitähän on mahdettu kuulla samana päivänä Ateneumissa järjestetyssä konsertissa, jossa kymmenen säveltäjä-kuvataiteilijaparin toteuttamat Kalevala-aiheiset teokset ovat saaneet Avantin toimesta julkisen kantaesityksensä? Poikkitaiteellisuus on ehkä ottanut yhden näkyvimmistä askelistaan maamme taide-elämässä – ainakin mitä tulee taidemusiikin hiukan sulkeutuneeseen maailmaan.
Samalla heräsi myös toive: jos eri alojen taiteilijoiden yhteistyö alkaisi jo varhaisemmassa vaiheessa, ei heitä tarvitsisi Kalevala-projektin tavoin ylemmältä taholta “naittaa” keskenään. Säveltäjien opinto-ohjelmaan voisi kuulua yhteistyötä mm. kuvataiteilijoiden ja teatterintekijöiden kanssa, sekä tietysti toisinpäin. Myös menneen ajan taiteilijoiden kanssa keskustelu on tärkeää: muiden taiteiden historian perustuntemus syventäisi lähestymistä omaankin alaan. Ja kaikkien agendaan tulisi sisältyä ainakin hiukan filosofiaa!
Tuloksena kuulisimme ehkä Ashley Nailin sisäistyneen kirjallisen vision kaltaisia sävellyksiä, Paul Cliftin tapaisia viittauksia elokuvan maailmaan tai Alexander Nessin jousikvarteton kaltaista konseptitaidetta, jonka äärellä on tarpeetonta miettiä, mihin taiteenlajiin teos kuuluu.
Summa summarum
Käsityöläisyyttä ei tarvitse hylätä, onhan suomalaisten säveltäjien valttina tunnetusti käytännönläheisyys ja hyvä yhteistyö muusikoiden kanssa. Traditioita, niin vanhoja kuin uusiakin, seuraamalla taataan tietty substanssi, jota amerikkalaishenkisistä hulluista visioista usein puuttuu. Ilman uusia ja rohkeita avauksia perinteisen sävellyskonseptin ulkopuolelle joudutaan kuitenkin nurkkakuntaisuuden ja näivettymisen vaaraan.
Monitaiteisuus on pikku hiljaa kotiutumassa suomalaiseenkin taide-elämään, ja esim. säveltäjien ja runoilijoiden välisestä yhteistyöstä Sibelius-Akatemialla on kuulemani mukaan saatu innostavia tuloksia. Avautumisen tietä on syytä jatkaa edelleen.
Konsertiksi kutsutuissa tilaisuuksissa vastaamme tulee varmasti joskus teoksia, joita kaikki eivät kutsu musiikiksi. Tärkeä kysymys onkin: tekeekö tämä seikka teokset arvottomiksi? Se, mikä organisoituna äänenä ei välttämättä tuota suurta elämystä, voi olla voimakas kokemus jossakin toisessa muodossa. Jos haluat tuomita teoksen vain sen perusteella, ettet pysty lokeroimaan sitä tiettyyn taiteenlajiin, viestini on: suu poikki, taide taiteena!
PS. Mainitsemani Piano Burning -teoksen säveltäjä Annea Lockwood ei itse asiassa ole Yhdysvalloista, vaan Uudesta-Seelannista. Teoksen fluxus-henkisessä konseptissa (piano sytytetään palamaan yleisön keskellä ja seurataan sen roihuamista) on kuitenkin jotain hyvin amerikkalaista. Kuulin Carleton Collegessa Minnesotan osavaltiossa opettavalta, Suomessakin opiskelleelta säveltäjä Alex Freemanilta, että kyseinen teos oli viime vuonna toteutettu heidän kampuskonsertissaan, ja kokemus oli ollut monelle opiskelijalle voimallinen. 1960-luku oli ja meni, mutta sen henki on joskus hyvä palauttaa mieleen. Miksipä ei kokeiltaisi jotakin saman kaltaista meilläkin?