Vastakulttuuri muuttuu kulttuuriksi, kun siihen liittyy riittävä määrä ihmisiä, toteaa New York Timesin Steve Smith konsertista. 70 esiintyjän joukossa oli lukuisia kantaesityksessäkin mukana olleita, sekä muusikoita vuoden 1967 Carnegie Hallin ensiesityksestä: Katrina Krimsky soitti pulssia tälläkin kertaa, 98 minuuttia, hansikkain varustautuneena.

Arviosta käy ilmi myös se, miten vapaamielisesti mukana soittanut Riley suhtautuu erilaisiin tulkintoihin partituuristaan: pahveilla ja käsimerkeillä operoinut Dennis Russell Davies koordinoi sisäänrakennettua "sinfonista" muotoa (johdanto-adagio-scherzo-finaali) ja muotoili yksityiskohtia niiden sisällä.

In C on kaikessa (näennäisessä) yksinkertaisuudessaan todella hieno ja kokemisen arvoinen sävellys. Paul Hillier on sanonut osuvasti, että "60-luvun henki" kiteytyy parhaiten kahdessa sävellyksessä: Rileyn In C:ssä ja Stockhausenin Stimmungissa. Se on oikeastaan todella hyvin sanottu. Hienoja ja todella kiinnostavia sävellyksiä ovat molemmat.
In C on levytetty toistakymmentä kertaa, ja sanoisin, että näistä nautittavin on Bang on a Can All-Starsin levytys (muistaakseni vuodelta 2001). Taisipa Riley itsekin sanoa tuon esityksen olleen paras hänen kuulemistaan.

Jos nyt en ihan väärin muista (mikä on toki täysin mahdollista) Riley on tainnut käydä Suomessa myös 80-luvun puolivälissä (Cadenza on a Night Plain -jousikvarteton aikoihin). No, joka tapauksessa Riley on säveltäjä, jonka musiikkia kuulisi ilomielin useamminkin, varsinkin kvartettoja, joista monet ovat todella nautinnollisia (esim. Salome Dances for Peace (joka on oikeastaan viiden kvarteton sarja) ja taannoinen The Cusp of Magic).