Yhdysvaltalainen kirjalliskriitikko ja esseisti Ron Rosenbaum suomii tuoreessa Slate-lehden kolumnissaan John Adamsin Doctor Atomic -oopperan librettoa tyhjänpäiväiseksi ja ala-arvoiseksi. Peter Sellarsin osin kirjoittama, osin kokoama libretto pohjautuu atomipommin kehittäjien päiväkirjoihin ja haastatteluihin sekä atomipommin kehittämiseen tähdänneen Manhattan-projektin johtajan J. Robert Oppenheimerin lempirunoilijoiden teksteihin. Rosenbaum vertaakin Adamsin oopperan vastaanottoa H.C. Andersenin Keisarin uusiin vaatteisiin: kukaan ei halua myöntää libreton olevan huono, koska pelkäävät tulevansa leimatuksi tyhmiksi.
”Kiehtovaa kyllä kolme New York Cityn parasta kriitikkoa välttelivät parhaansa mukaan kritisoimasta tekstiä. Toki libretto oli jonkinlainen verbaalinen kollaasi. Tarkoittaako se, että sisältöä tärkeämpää oli se, miltä sanat kuulostivat puhtaasti ääninä? Tämän kaltaisessa aihepiirissä sanojen moraalinen yhtenäisyys – tai sen puute – vaikuttaisi kelpo aiheelta arvioitavaksi. Ehkäpä epäyhtenäisesti kasaan riivitystä libretosta johtuen kriitikot kohdistivat huomionsa musiikkiin, jonka minäkin koin voimallisena; he eivät kuitenkaan vaikuttaneet olevan pätkän vertaan kiinnostuneita sanojen onttoudesta. Eikö teksti vaikuta siihen, miten oopperaa arvioidaan?
New York magazinessa kerrotaan, kuinka libretto sekoittaa atomifysiikan ammattislangia (”leaden lingo”) ja itseriittoista runoutta (”opaque poetry”), mutta jostain syystä se ei haittaa, koska musiikki ja lavasteet ovat niin hyviä. New York Timesin kriitikko ylistää suurella huolella suurin piirtein kaikkea oopperassa vältellen kuitenkin suoraan mainitsemasta librettoa. New Yorker myös välttelee aihetta sanoen, että ”puhtaasti äänellisenä kokemuksena Metin Atomic oli suuri voitto”. Puhe on siis soinnista, ei sanoista, kun kriitikko luonnehtii ”kallonhalkaisu”-duettoa ylelliseksi. Ja aina niin järkevä sekä luotettava Clive Barnes tuo ristiriidan parhaiten esiin kutsuessaan oopperaa hirvittävän hyväksi (”terrific”) myöntäen kuitenkin samalla libreton olevan tylsä (”dull”). ”Terrific” ja ”dull” eivät valitettavasti sovi yhteen. Aivan kuin kriitikot ajattelisivat, että vain musiikki merkitsee, tai halusivat niin pahoin ylistää oopperaa sen ”uskaliaan” ja syvällisen aiheen vuoksi, että löysivät tapoja olla ottamatta kantaa sen sanallisen sisällön tyhjyyteen. Eikö oopperan pitäisi kannustaa tekijöitään sanojen ja musiikin hedelmälliseen yhteiseloon, sen sijaan että toinen raahustaa kaukana toisen perässä? Ihmettelen, josko tämä verbaalisen keskinkertaisuuden hyväksyminen on kovinkin yleistä. Se on minusta hämmentävää.”
Lue alkuperäinen artikkeli (Ron Rosenbaum/Slate; englanniksi)
Lue New York magazinen arvio (Justin Davidson; englanniksi)
Lue New York Timesin arvio (Dennis Overbye; englanniksi)