Sävellyspaja 2016: Tuomas Kettunen, Kaito Nakahori, Timo Kittilä, Eugene Birman, Ulf Långbacka, Paolo Griffin, Mu-Xuan Lin, Jukka Tiensuu, Tomoya Yokokawa, Eden Rayz, Sebastian Dumitrescu, Tomi Räisänen.
Kuva: Heikki Tuuli.
Sävellyspajan konsertti, Kulttuuritalo Grand
Avanti!, joht. Andres Kaljuste
Långbacka – Rayz – Yokokawa – Kittilä – Kettunen – Lin – Griffin – Dumitrescu S. – Nakahori – Birman
On lähes kymmenen vuotta siitä, kun olin itse Porvoon Suvisoiton sävellyspajassa kisällin roolissa. Saman verran on mennyt aikaa siitä, kun viimeksi vierailin Suvisoitossa. Festivaalin tunnelma on säilynyt, konserteissa tosiaan viihtyy. Tämän vuotisen festivaalin teema onkin ‘Just be’. Festivaalin taiteellinen johtaja Dima Slobodeniouk kirjoittaa ohjelmakirjassa taiteen välttämättömyydestä kaiken kiireen keskellä ja summaa: “Tämän vuoden Suvisoiton ohjelma on eräänlainen sanaton viesti: kutsu tulla olemaan läsnä, ja nauttimaan tilasta ja hetkestä musiikissa”. Perjantai-illan konserttikimara olikin runsas, Porvoon Taidetehtaalle oli kertynyt suuri joukko Avanti!-faneja. Sävellyskurssi Sävellyspajan päätöskonsertissa Kulttuuritalo Grandissa yleisö oli harvalukuisempi, mutta konsertti sitäkin jännittävämpi, kun kuultiin kymmenen kantaesitystä.
Sävellyspajalla-sävellyskurssilla on jo pitkät perinteet. Suvisoiton yhteydessä on toiminut sävellyskurssi, jonka teoksia soitettiin ensin epävirallisissa öisissä sessioissa kaljapalkalla houkuteltujen Avanti!:laisten ja Esa-Pekka Salosen voimin. Nuoret sävellysopiskelijat olivat tehneet sovituksia orkesterille, joita soitettiin harjoittelematta, mutta orkestrointivirheisiin Salosen johdolla tiukasti pureutuen. Vajaat parisenkymmentä vuotta sitten perustettu Sävellyspaja-yhdistys ry lanseerasi toisenlaisen konseptin, jossa nuoret säveltäjät säveltäisivät miniatyyrejä annetusta teemasta ja nämä teokset harjoiteltaisiin ja esitettäisiin kurssin aikana osana Suvisoiton ohjelmaa. Niin myös tehtiin tänä vuonna. Säveltäjät kirjoittivat kurssin toisen opettajan Jukka Tiensuun antaman teeman inspiroimina kolmeminuuttisen miniatyyriteoksen kamariyhtyeelle. Tämän vuoden teemana oli kuin enteillen Surutanssi. Kurssin toinen pitkäaikainen mestariseppä, Jouni Kaipainen kuoli syksyllä 2015. Hänen suuriin saappaisiinsa Sävellyspajan opettajaksi astui tänä kesänä Tomi Räisänen.
Miten säveltäjät tulkitsivat kurssin teemaa Surutanssi? Eräänlaisen tanssin olivat lähtökohdikseen valinneet kaikki, mutta sen ilmenemismuodot olivat enemmän tai vähemmän punoutuneet piiloon teoksen rakenteisiin. Tällä kertaa Avanti!:n kokonpano rakentui jousi- ja puhallinkvintetistä, pasuunasta ja harpusta. Kurssin suomalaisjoukkue Ulf Långbacka, Timo Kittilä, Tuomas Kettunen ja Sebastian Dumitrescu satsasivat uusklassiseen poljentoon ja aikalailla duuri-molli-tonaalisuuteen vivahtaviin harmonisiin rakenteisiin. Kettusen teoksesta pilkahteli paikoin jopa Sibeliuksen Valse Triste, jonka pyörteissä Kettunen oli kuvitellut yksinäisen muovipussin pyörimään tuulessa. Dumitrescun surullinen tanssi oli melankolinen tango, josta tuli paikoin Astor Piazzollan musiikki mieleen. Långbacka ja Kittilä olivat musiikilliselta poljennoltaan renessanssitunnelmissa. Musiikillinen keksintä oli suomalaisjoukkueella kohdillaan, mutta teokset olisivat kaivanneet vielä hiukan enemmän säteilevää sointiväri-iloittelua. Kanadalaisen Paolo Griffinin minimalistisen melodisen riffin päälle kasvava The Slow Burn kuvasi Kanadan suuria metsäpaloja – ehkei kuitenkaan kovin surumielisin elkein. Yhdysvaltalaisen Eden Rayzin Fantasia surutanssi – Lambada oli tanssi monessa päällekkäisessä rytmikerroksessa. Vuorenpeikkojenkin tanssia lähestynyt tummasävyinen poljento katkesi hiljaisempiin väreilevää odotusta tihkuviin suvantopaikkoihin, joita olisikin voinut olla teoksessa enemmän. Grazissa opiskelevan japanilaisen Tomoya Yokokawan teoksessa oli pääosassa melankolia tanssirytmien sijaan. Surumusiikkia teoksesta teki erityisesti alaspäinen huokaava glissandomotiivi.
Illan parasta antia olivat taiwanilais-yhdysvaltalaisen Mu-Xuan Linin, brittiläisen Eugene Birmanin ja japanilaisen Kaito Nakahorin teokset. Nakahorin teoksessa kuolleet esi-isät oli kutsuttu tanssimaan. Teoksesta teki vaikuttavan rituaaliomaisen, kun sen herkät laulavat linjat saivat säestyksekseen jalkapoljennoista rakentuneen rytmikerroksen. Linille elämä on tanssia eri musiikkien tahtiin – musiikkien joita emme voi aina itse valita. Danse, danse… sinon nous sommes perdus! (Tanssi, tanssi… muuten olemme kadotetut!) punoo kiinnostavia hybridisointivärejä pienestä kamariyhtyeestä. Harvasta tekstuurista kohti tiheämpää poljentoa etenevä teos nytkähtelee liikkeelle kuin oikosulun saanut robotti innoittuen loppua kohti ontuvaan ja epämukavaan tanssinumeroon. Kuten Lin, Birman luo vaikuttavia sointiväritehoja. Teoksen lineaarisen dynaaminen muoto rakentuu monista mielenkiintoisista tekstuurikerroksista, joista ehkä mieleenpainuvin koostuu koko yhtyeen voimin toteutetuista hengitysäänistä.
Sebastian Fagerlund, Ismo Eskelinen, Dima Slobodeniouk, Avanti!. Kuva: Heikki Tuuli.
19.00 Konsertti, Taidetehdas, Avanti-sali
Dima Slobodeniouk, joht.
Ismo Eskelinen, kitara
Camerata Flamenco Project
de Falla – Fagerlund – Skrjabin – Camerata Flamenco Project – Satie – de Lucia – de Falla
Illan toisella konsertilla ei ollut sen kummempaa nimeä, mutta sen teemana oli selvästi espanjalainen flamenco. Konsertin kaksi puoliaikaa olivat kuin kaksi eri konserttia, niin kaukana niitten maailmat tuntuivat olevan toisistaan – kumpainenkin omalla tavallaan keskittynyt, viimeisen päälle hiottu ja omassa genressään suvereeni. Ei käy kiistäminen, että minulle ensimmäinen puoliaika oli se tutumpi maailma, kun taas toiselle puoliajalle oli keskittynyt joukko teoksia, jotka sykähdyttivät salintäyttä Avanti!-faneja. Miksei, jos konsertin saa näin täyteen.
Konsertin pääteos Sebastian Fagerlundin kitarakonsertto Transit (2013) tarjosi hehkuvan sointiväri- ja karakterikirjon sulavaliikkeisesti etenevänä yksiosaisena jatkumona. Ismo Eskelinen aloitti konsertin Manuel de Fallan soolokitarateoksella Homenaje (1920) virittäen salintäyden yleisöä kuuntelemaan kitaran hiljaisimmatkin nyanssit. Kun sitten de Fallasta siirryttiin Fagerlundiin, konserton flamencovaikutteet tuntuivat itsestään selviltä ja samalla perustelluilta. Transit rakentuu selvästi toisistaan erottuville, tunnelmaltaan ja tekstuuriltaan erilaisille jaksoille. Fagerlundin ideavarasto tuntuu ehtymättömältä ja tästä runsaudensarvesta konserttoon on päätynyt ruhtinaallisesti hyvin toimivaa materiaalia. Kitaran rooli muuntuu teoksen kuluessa. Milloin se punoutuu luonnolliseksi osaksi orkesteritekstuuria päästen myös vaivattomasti solistin rooliin taitavan orkestraation ansiosta. Eskelisen soitto oli herkän virtuoosista. Fagerlund rakentaa teoksen muodon kokonaisdynaamiikan kaarroksella ja tekstuuritiheyksien taitavalla vaihtelulla. Teoksen alkupuolelta hiljaisista pitsisistä kitarasooloista ponnistava herooiseksi kasvava orkesterivälisoitto johtaa vaivattoman luonnollisesti teoksen toisen puoliskon energiseen kilvoitteluun.
Konsertin toisen puoliajan aloittanut Camerata Flamenco Project tarjoili sellon, huilun ja pianon voimin musiikkia, joka tuntui konsertin edetessä kuuluvan yhä enemmän aivan toisenlaiseen miljööseen, vaikkapa klubilavalle. Täydellä sydämellä ja antaumuksella ilman nuotteja soittaneet muusikot hehkuttivat kukin vuorollaan monipolvisin virtuoosisin melismoin, mutta ikävä kyllä usein hyvinkin epävireisesti. Myös elektronisesti vahvistettu ja kaiutettu ääni oli tuskastuttavan nasaali ja soimaton. Kun yhtye soitti oman teoksensa Avanti!:n kanssa, sointi ja vire-ero vain kasvoivat. Valopilkkuna oli yhtyeen suomalaisvahvistus, lyömäsoittaja Karo Sampela. Koko yhtyeen soiton energisyys ja meininki saivat kuitenkin yleisön innostumaan. En tietysti tarkoita, että epävireisyys ja tuhnuinen äänenlaatu kuuluvat klubiin sen enempää kuin konserttilavallekaan. Jos yhtye ei olisi joutunut niin epäkiitolliseen seuraan kuin soittamaan rinta rinnnan Avanti!:n huippuosaavien klassisen musiikin taitureitten kanssa, sen esitys olisi ollut myös teknisesti paljon vaikuttavampi.
Avanti! pääsi päärooliin illan kahdessa orkesteriteoksessa. Hiljattain edesmenneen säveltäjä Jouni Kaipaisen taitavalla kädellä jousiorkesterille sovittamat Skrjabinin pianopreludit soivat herkän vivahteikkaasti. Jokainen kolmestatoista preludista oli briljantti. Sovituksista tunnisti Kaipaisen kynänjäljen ja oli todellakin kuin edesmennyt säveltäjä olisi vielä ollut läsnä teosten soidessa. Manuel de Fallan El Amor Brujo oli sopivan rehevä ja uskalias. Soitinsoolot olivat vertaansa vailla. Sääli vain, että osa yleisöstä oli jo ehtinyt lähteä ennen tätä illan viimeistä numeroa. Oli ilo kuulla akustista, hiottua ja puhdasta soittoa vielä illan päätteeksi.
– Maija Hynninen, 2016
