Ictus on brysseliläinen, vuodesta 1994 koossa ollut nykymusiikkiyhtye, joka toimii Belgian flaamilaisen alueen hallinnon puitteissa “samanmielisten freelance-muusikoiden kollektiivina”. 25 jäsenen joukkoon kuuluu myös oma ääniteknikko elektroakustisia teoksia ja sähköistä vahvistusta varten. Yhtyeellä on käynnissä muun muassa eklektisen soitinrakentajan ja teoreetikon Harry Partchin musiikkiin keskittyvä projekti, aiemmista satsauksista voi mainita Luciano Berion 60-luvun riemastuttavan fuusioteoksen Laborintus 2 esityksen Bruggessa vuonna 2003.

Ictus soitti Juhlaviikoilla sekä Gustav Mahlerin musiikkiin perustuneessa monitaiteellisessa esityksessä että omassa konsertissaan, jossa se esitti Steve Reichin teoksia. Reichia voi pitää “toisen polven” minimalistisäveltäjistä (kantaisien ollessa La Monte Young ja Terry Riley) ensimmäisenä: varhaiset nauhateokset It’s Gonna Rain ja Come Out ovat tehokkaita edelleen.

Säveltäjän musiikkia on kuultu näin paljon viimeksi Sibelius-Akatemian Clapping Music -festivaalilla neljä vuotta sitten. Silloin mukana oli muun muassa magnum opus Music for 18 musicians ja myöhempi, säveltäjän juutalaisista juurista ammentava Tehillim. Nyt Huvilateltassa oli mahdollisuus kuulla erinomainen tulkinta Reichin ehkä parhaasta varhaiskappaleesta Four Organs.

Tammikuussa 1970 sävelletty Four Organs perustuu yhden soinnun (joka on e-duurin dominantti lisäsävelin) aspektien tutkimiseen ja sen venyttämiseen yhden kahdeksasosan mitasta yli minuutin kestoon reilun vartin aikana. Reich (ja varsinkin kaupallisesti menestyinein klassisen musiikin nykysäveltäjä Philip Glass) huomasivat, että 60-luvulla rockyhtyeiden arsenaaliin ilmestyneet kompaktit sähköurut sopivat yksinkertaisine, huojumattomine äänen väreineen myös harmonian ja rytmin kehittelyyn keskittyvän minimalistisen musiikin tulkitsemiseen.

Ictus oli nyt korvannut alkuperäiset Farfisa-urut erinomaisilla syntetisoiduilla vintage-saundeilla, herkullisesti pikkuriikkisen eri vireissä. Muutenkin konsertin äänimaailma oli lähes kautta linjan erinomainen: saundeissa oli riittävää ytyä, mutta liian kovaa ei ainakaan omaan makuuni luukutettu.

Olin etukäteen hieman skeptinen, jaksaisinko kuunnella näin montaa Reichin perkussiiviseksi musiikiksi laskettavissa olevaa kappaletta peräjälkeen. Ennakkotiedoissa puhuttiin “hypnoottisesta äänimaisemasta”, jonka Ictus loisi säveltäjän varhaisteosten pohjalta. Teoksiin ei kuitenkaan oltu (onneksi) lisätty mitään, vaan konsertin toteutus osoittautui perin yksinkertaiseksi: vailla suurempia seremonioita arkivaatteisiin pukeutuneet soittajat siirtyivät kappaleesta toiseen, ja kokonaisuus piti otteessaan musiikin voimalla. Kiitosta myös kauniisti led-valoilla visualisoidusta lavasta.

Konsertin toisessa urkukvartetossa Phase Patterns oli riemastuttavan kaleidoskooppimaista, vaihesiirrosta syntyvää pyörivää rytmin ja melodian leikittelyä. Loppupuolella bassosaundit olivat kylläkin niin tukevat, että epäilin jo äänimieheen lisänneen ylimääräisen stemman kappaleeseen, mutta tämä äänentoiston ekvalisointiin liittyvä lapsus oli konsertin ainoa.

70-luvun alussa Reich kehitteli Drumming-teoksessa vaihesiirron ideaa pitemmälle. Ictusin letkeästi svenganneet soittajat ottivat kokonaisuudessaan puolitoistatuntisen kappaleen ensiosan viritetyistä bongorummuista yllättävän monia sävyjä kaksipuoleisilla kapuloillaan. Tässä, samoin kuin Marimba Phase -duossa, kuulemiskokemus oli kiintoisa, kun riittävän monen repetition jälkeen turtuu ja tuudittautuu nautinnolliseen rytmiin, mutta vähän väliä havahtuu muuttuneeseen äänimaisemaan – kuin junan kyydissä. Marimbakappaleessa onnistunut äänenvahvistus toi esiin hienon soittimen yhtaikaisten sykkivien sointujen aikaansaaman resonanssin.

Vaikka Four Organs olisi mainiosti käynyt päätösnumerosta, kilkutti konsertti komeasti loppuunsa viiden clavistin ensin laajentaessa, sitten supistaessa Music for pieces of wood:n 12-sävelistä materiaalia.

London Philharmonic Orchestran ja Vladimir Jurowskin vierailu tarjosi nautittavan konserttielämyksen ja muistutuksen siitä, millainen orkesterin sointi ja muusikoiden heittäytyminen esitykseen voi parhaimmillaan olla. Konsertti alkoi Anton Webernin (1883–1945) vuonna 1908 säveltämällä Passacaglialla, joka sai kunnian olla Webernin tuotannossa opus 1 – aikaisempia teoksiaan Webern ei katsonut vielä opusnumeron arvoisiksi. Passacaglia on värikylläinen myöhäisromanttinen, paikoin jo ekspressiivinenkin kymmenenminuuttinen kokonaisuus, jossa ihailin muun muassa LPO:n  kimmeltävää jousisointia ja Jurowskin suvereenia hallintaa suuren orkesterin edessä. Erityisen vaikuttava Passacagliassa oli sen lopetus: musiikki alkaa vähitellen hiipumaan, kunnes jäljellä on enää hiljaista, suhisevaa ääntä ennen lopullista pysähtymistä.

Ludwig van Beethovenin (1770–1827) D-duuri-viulukonserton (op. 61) solistiksi oli saatu saksalainen Christian Tetzlaff, joka on yksi viulumaailman kestotähdistä. Ensimmäinen osa (Allegro ma non troppo) meni sinänsä hallitusti, mutta tunnelma vapautui mielestäni vasta upeassa kadenssissa, jonka Tetzlaff on sovittanut viululle Beethovenin laatimasta konserton pianoversiosta. Patarumpali Simon Carringtonin ja Tetzlaffin yhteistyö kadenssissa oli kerrassaan hienoa ja kamarimusiikillista. Toinen osa (Larghetto) ja tästä suoraan jatkava kolmas osa (Rondo: Allegro) tarjosivatkin sitten jo täysipainoista, karakterisoitua ja hyvin balansoitua reaktioherkkää musisointia. Tetzlaffilla on kyky saada soolo-osuudet sulautumaan muihin tapahtumiin ilman, että soitto kuitenkaan olisi taka-alalla, mikä on jo sinällään saavutus konsertossa. Väliajalla järjestetyssä haastattelussa Tetzlaff totesikin, että ”todellinen vapaus tulee siinä, miten muotoilen melodian”. Tetzlaffin mukaan kauneus ja hyvyys kontrastoivat konsertossa  pahimman kanssa, ja tämä ajatus tulikin mielestäni hienosti hienosti esille varsinkin toisessa ja kolmannessa osassa. Ylimääräisenä saatiin kulla vielä koskettava tulkinta J.S. Bachin (1685–1750) Andante-osasta a-molli-soolosonaatista.

Konsertin toinen puolisko oli omistettu Sergei Prokofjevin (1891–1953) musiikille. Lyhyt Andante (op. 29a) vuodelta 1934 oli itselleni uusi tuttavuus: se on säveltäjän orkesterisovitus omasta, vuonna 1917 valmistuneesta neljännen pianosonaatin hitaasta osasta. Sonaatin materiaali on itse asiassa peräisin jo vuonna 1908 sävelletystä e-molli-sinfoniasta, jonka Prokofjev kuitenkin hylkäsi omien sanojensa mukaan ”surkean” orkestrointinsa takia. Vuoden 1934 versiossa ei orkestroinnin  kömpelyydestä ole tietoakaan, ja teos alkaa kutkuttavalla bassoklarinettisoololla yhdistettynä muihin tummiin orkesterisävyihin. Pulppuava materiaali muuttuu keskellä lyyrisemmäksi, ja lopussa aiheet kietoutuvat yhteen.

Varsinainen LPO:n ja Jurowskin voimannäyttö oli kuitenkin dramaattinen Prokofjevin Sinfonia nro 3 c-molli (op. 44), joka oli nappivalinta päätöskappaleeksi. Ihailin erityisesti sitä, miten Jurowski ja LPO onnistuivat tuomaan esille nopeita, polyfonisia linjoja samaan aikaan kun hitaampi vaskivoittoinen melodia eteni vääjämättömästi ja säälimättömästi kohti määränpäätään. Tällaiset hetket ovat niitä, joissa aika tuntuu pysähtyvän ja kuulija ei voi kuin seurata henkeään pidätellen esiintyjien tarjoamaa elämystä. Myös puu- ja vaskipuhaltajat olivat mitä parhaimmassa vedossa.

Suomalaisella yleisöllä lienee erityinen, lämmin suhde Viktoria Mullovaan, joka muutama vuosi voittoisan Sibelius-kilpailun jälkeen vuonna 1980 “emigroitui” (kuten eilisen konsertin käsiohjelmassa asia ilmaistiin) Kuusamosta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin. Temppeliaukion kirkko oli tupaten täynnä etupäässä iäkkäämpiä konserttivieraita.

Helsingin barokkiorkesteri on timmissä kunnossa, ja koko konsertin ajan orkesterin soitto oli täysin puhdasta ja innoittunutta. Avausteoksena oli Johann David Heinichenin Alkusoitto G-duuri, jonka bourrée-osan triossa mainiot ruokopuhaltajat – oboistit Jasu Moisio ja Veli-Pekka Portaankorva sekä fagotisti Jani Sunnarberg – pääsivät esittelemään taitojaan. Rigaudonissa oli rehvakkaa poljentoa, giguessa raikasta svengiä, mutta kokonaisuutena musiikki oli tavanomaista ja varsinkin pari ensiosaa jankkaavia. Tämän sävellyksen perusteella Heinichen olisi hyvinkin voinut jatkaa suunnittelemaansa uraa lakimiehenä.

Mullova liittyi joukkoon Johann Sebastian Bachin D-duurisinfonian obligato-osuuteen. Soolostemmaa on soitettu myös uruilla, joille ostinatoarpeggiot sopivatkin hyvin.

Seuraavaksi ohjelmassa oli kamarikokoonpanolla esitetty Georg Philipp Telemannin A-duurikonsertto lisänimeltään “Rupikonnat”. Heinicheniin verrattuna musiikki on kekseliästä ja värikästä, varsinkin ensiosassa, jonka konnamaisia dissonansseja orkesterin rouhea jousenkäyttö mukavasti korosti.

Bachin kahdessa konsertossa Mullova oli eniten kotonaan, ja soitto oli puhtaampaa kuin Telemannissa. Solistin viulustaan (oletettavasti Stradivarius lisänimeltään Jules Falk – sama viulu, jonka hän vuonna 1983 jätti Kuusamon hotellihuoneeseen) ottama iso ääni on mielenkiintoinen: toisaalta tumman samettinen, mutta joillain taajuuksilla suorastaan läpitunkeva ja honottava. Mullova jätti tallan läheltä löytyvät vaativammat sävyt käyttämättä ja käsitteli jousta muutenkin melko lailla modernin viulistin tavoin. Välillä vahvat ja heikot painot vuorottelivat niin suurieleisesti, että ääniä jäi kuulumattomiin.

Bachissa solistin soittoa leimannut kiireisyys ja ajankäytön asiallisuus alkoi harmittaa. Varsinkin hitaista osista puuttui harmonisten käänteiden mehustamista ja henkilökohtaisuuden tuntua.

Orkesterin päänumero oli Telemannin mainio sarja Hamburger Ebb’ und Fluth, erittäin hyvin soivaa musiikkia, johon nokkahuilut ja traversot toivat lisäväriä. Jännittäviä osia olivat esimerkiksi gavotti ylempien jousten ja huilujen unisonoineen ja Harlequinade, jossa cembalosta pääsi rehvakas glissando sellojen ja basson melodian päätteeksi.

Saksalainen Reinhard Goebel johti orkesteria inspiroivasti. Ehkä korostetun suurista liikkeistä johtuen aksentteja oli soitossa paljon, ja välillä linja tuntui niihin katkeavankin.