Sergei Bortkiewicz: Piano Works vol. 7

Deux Morceaux op. 7 (ensilevytys), Trois Morceax pour Piano op.12
7 Préludes für Klavier op. 40, From Andersen’s Fairy Tails op. 30
Jouni Somero, piano
FinnConcert, 2011

On ihailtava lähtökohdiltaan epäitsekästä musiikin tekemistä, jossa markkinahenkisyys ei nouse päällimmäiseksi tavoitteeksi, vaan antaudutaan arkistointi- ja sanansaattotehtäviin tuntemattomien suuruuksien puolesta. Tällaisessa asenteessa tosifanit, tutkijat ja laaja-alaista musiikin tuntemusta hamuavat kuluttajat ovat levy-yhtiötäkin suurempia voittajia. Pianisti Jouni Someron kokonaislevytysprojekti säveltäjä-pianisti Sergei Bortkiewiczin (1877−1952) tuotannosta käsittää myös ensilevytyksiä, eikä tätä ukrainalaissäveltäjää muutenkaan kuule ihan liiaksi asti.

Vankasti slaavilaissävyistä, ultrapompöösiä pianotekstuuria suosiva Bortkiewcz on samasta mahongista veistetty kuin Rahmaninov; raskasta ja hyvin täyteläistä, romanttista räminää pehmentävät melankoliset melodialinjat ja korkealta kimpoilevat kilahtelut. Chopininkin vaikutus kuuluu etenkin säyseimmissä kappaleissa. Siis karrikoidusti Bortkiewiczia voisi kuvailla ajastaan jääneeksi, mitä on monen muunkin kohdalla pidetty hyvänä syynä antaa palttua koko säveltäjän tuotannolle. Meidän aikanammehan ei näin suvaitsemattomia olla, eihän? Puolalaisesikuvalta on tarttunut enemmänkin vaikutteita, sillä levyllä kuultava fis-molli-poloneesi on peittelemättömästi muokattu Chopinin vastaavasta. Parhaat mahdolliset esikuvatkaan eivät siis takaa mainetta musiikin historiassa.

Jouni Somero tarttuu Bortkiewiczin muhkeisiin sointuihin täysin voimin. Hän on kuitenkin herkistänyt kosketustaan vuosien saatossa, eikä isoääninen superpianismi vaivaa kuin muutaman kerran, mainittavimmin juuri mahtailevassa fis-molli-poloneesissa. Preludeissa Somero kesyyntyy kauniisti keinuvien melodioiden ääressä aivan salonkikelpoiseksi kunnon pojaksi, vaikka esitteleekin hauista viimeisessä osassa, jossa rauhallisempi ote riittäisi Appassionato-merkinnästä huolimatta.

Kaksitoistaosainen ’Andersenin tarinoista’ on onnistunut sekä sävellyksenä että esityksenä. Somero löytää satumaailman tunnelmat vaivattomasti ja Bortkiewiczin teksti on kevyesti hengittävää ja aidosti mielenkiintoista. Kellon mystinen kumina voisi hyvinkin olla Debussyä, ja Ruma ankanpoikanen toimii metaforana Bortkiewiczin ideasta harmonian kauneudesta ja tarinana joukkoon kuulumattomuudesta. Dissonansseilla vaakkuva ankka hyväksytään lopulta porukkaan ja rauhaisat kolmisoinnut sinetöivät ryhmähengen. Voisiko Bortkiewiczkin päästä mukaan esitettävien säveltäjien kermaan?

Ensivaikutelma japanilaisen Mari Takanon levyä kuunnellessa on kuin lukisi Haruki Murakamin novelleja. Tuttu ja outo sekoittuvat kutkuttavalla tavalla, mielenmaisema on urbaanin sokkeloinen. Jotain vastaavaa voi kokea toikkaroidessa Tokion loputtomiin haarautuvilla pikkukujilla baarikierroksen jälkeen. Kirjailijaa ja säveltäjää näyttää yhdistävän myös intohimo jazziin.
Levyn nimi LigAlien asettaa odotukset korkealle: voiko Ligetin perintöä jatkaa vieläkin oudompaan suuntaan? Tiettujen Ligetin teosten (Aventures, Requiem jne.) “alienmaisuus” tuntuisi olevan eräänlainen non plus ultra -ominaisuus. Samalla Takanoa ei voi olla vertaamatta toiseen Ligetin oppilaaseen, vuotta nuorempaan korealaiseen Unsuk Chiniin. Siinä missä Grawemeyer-palkittu Chin on uskaltautunut vastaamaan Ligetin teosten kompleksisuuden ja monitasoisuuden haasteisiin ottamalla härkää sarvista kiinni, näyttää Takano valinneen arvoituksellisemman lähestymistavan. Hän ottaa neuroottiseen nero-maestroonsa hieman etäisyyttä, kunnioittaen ja vapautuneesti hymyillen. Voin kuvitella Ligetin karisman olleen sen luokan rutistava rautamankeli, että jäädäkseen henkiin säveltäjänä oppilas tarvitsi aimo annoksen itämaista mielentyyneyttä.

Oma suosikkini levyllä on Full Moon viululle ja elektroniikalle, joka on sävelletty kokeellisen musiikin viuluvirtuoosille Mari Kimuralle. Ehkäpä Kimuran vaikutuksesta Takano on uskaltautunut vielä tavallista oudommille vesille, erityisesti teoksen codan hiljaisen groteski “konemusiikki” poikkeaa kaikesta aikaisemmin kuullusta. Taustavaikuttajana häämöttää Björkin Medúlla-albumi, jonka kappaleiden kaikki äänimateriaali on rakennettu tietokoneella muunnetusta ihmisäänestä. Samalla lailla Takano on työstänyt Full Moonin monitahoisen elektroniikkaosuuden Mari Kimuran soittonäytteistä.

Levyn päättää sen laajamittaisin teos, konsertto huilulle ja jousiorkesterille. Samoin kuin Kalevi Ahon huilukonsertto se on sävelletty Bis-levy-yhtiön johtajan Robert von Bahrin puolisolle Sharon Bezalylle. Konserton kolmen osan kuluessa käydään lävitse hienovarainen tunnelmien muodonmuutos: ensimmäisen osan kelmeä haparoivuus selkiytyy toisen osan aikana kohden finaalin kepeän päättäväistä rytmikkyyttä. Anne Mansonin johtama  Swedish Chamber Orchestra, Örebro selviytyy kiitettävästi Takanon vaativasta jousitekstuurista, jonka puuskittaiselle uusklassismille mikroaskeleet antavat oman erikoisen värityksensä.

Sergei Rahmaninov: Romances
Dmitri Hvorostovski, baritoni; Ivari Ilja, piano
Ondine 2012

Sergei Rahmaninovin yksinlauluja on aina ilo kuulla natiivin tulkitsemana. Ondinen uudessa julkaisussa siperialaisbaritoni Dmitri Hvorostovski ja virolaispianisti Ivari Ilja möyrivät antaumuksella slaavilaisen intohimon ja elämäntuskan syövereissä. Säveltäjän lähes sadasta yksinlaulusta levylle on valikoitunut runsaasti varhaisia helmiä, joissa piano usein kohoaa poikkeuksellisen dominoivaan rooliin kuvaillen milloin huojuvaa maissipeltoa, milloin keväistä puroa tai kolkosti kumajavaa kelloa. Venäläismestarille tyypillinen muusiikillinen aaltoilu kulkee kauttaaltaan laulujen taustalla.

Talven viiman keskellä ei ollut vaikea eläytyä siihen riemulliseen kevään lupaukseen mikä kuuluisassa ”Vessenije vodyssa” (”Kevään vedet”, op. 14/11) huokui sekä Hvorostovskin jylisevän kauniista baritonista että Iljan heräävän virran virtuoosimaisesta pianotulkinnasta. Myös rakkauden tunnustuksissa parivaljakko kunnostautui yhä uudelleen ja uudelleen; sävyt vaihtelivat varovaisesta toiveikkuudesta voitonriemuun ja vastaavasti yksinäisyyden epätoivoon. Uskonnollissävytteisten laulujen osuus levyllä nousi niin ikään huomattavaksi, esimerkkinä mainittakoon mainio ”Vsjo otnjal u menja” (”Kaikki mitä minulla oli”, op. 26/2), jossa Jobiin vertautuva laulaja sarkastisesti kertailee koettelemuksiaan. Katoavan kauneuden teemojen huipentumana näyttäytyi puolestaan ”Vchera my vstretilis’” (”Tapasimme eilen”, op. 26/13). Tässä entisen rakastetun melankolisessa hyvästelyssä baritonimme yltää riipaisevan syvälliseen tulkintaan.

Hvorostovski on ääneltään kuin hiukan tummennettu ja aitovenäläinen versio walesilaistähti Bryn Terfelistä. Vertaus on siinäkin mielessä osuva, että Hvorostovski voitti aikoinaan Cardiffin laulukilpailun Terfelin jäädessä kotikentällään kakkoseksi. Ilja soittaa jäntevästi ja tukien, nousten tarvittaessa toiseksi vokalistiksi.

29.1.2012 klo 13.00 Musiikkitalon Harjoitussali
Sibafest: Bachmania

Hedvig Paulig, sopraano
Ralf Broman, bassobaritoni
Heta Aho, huilu
Erkki Louko, Aleksi Kotila, viulu
Jonas Rannila, musiikin johto
Sibafestin nuoret soittajat

Bach jos mikä on sitä ”the” musiikkia, perusmusiikkia, joka kulkee käytännössä jokaisen nuoren muusikon mukana ainakin jossain vaiheessa. Myös musiikin kuuntelijoilla on tyypillisesti Bachiin jonkinlainen suhde. Sibelius-Akatemian talvifestivaalin Sibafestin Bachmania-konsertin ytimessä oli juuri elävä suhde Bachiin: nämä ikisuositut, kulutetutkin sävelet eivät ole vitriininikkuna johonkin vanhaan ja arvokkaaseen tai monumentti, jota pitää vaalia, vaan kerta kerralta uutta musiikkia, omaa musiikkia.

Asetelma korostui, kun konsertin pääosassa ei itse asiassa edes ollut säveltäjämestari, vaan pikemminkin nuoria lupauksia puhkuva esittäjistö. Kapellimestari Jonas Rannilalle (s. 1989) idea konserttiin lähti juuri nuorista muusikoista. Rannila kertoo:
- Olin suunnitellut olevani pois Suomesta koko alkukevään, mutta joulukuussa soi toinen ääni kellossa, kun kuulin kahta nuorta lahjakasta viulistia harjoituksissa. Mykistyin ja taisin tauolla sanoa tapojeni mukaan “mitä suusta nyt sattuu tulemaan” että teidät ois kiva saada kilpailemaan keskennänne vaikka Bachin Kaksoisviulukonserton parissa. Tämän ympärille kokosin konsertin rungon.

Erkki Louko ja Aleksi Kotila kisailivatkin konsertossa nuoruuden ankaruudella ja huimapäisyydellä. Nuorten miesten soittimilla oli viehättävällä tavalla persoonalliset soinnit, joten Loukon kirkkaan perusvärinen ja Kotilan sinisävyisempi, introvertimpi viulu kävivät keskenään vilkasta dialogia.

Nuorista muusikoista koottu pienorkesteri loisti tekemisen riemua. Rannila otti soittajiin vahvan kontaktin ja sitoi yhtyeen vahvaksi olennoksi. Musisointi oli nimenomaan suhteen muodostamista musiikkiin, voimakkaalla ja selkeällä tulkinnalla, sellaisella ylpeydellä kuin sitä soitettaisiin ensimmäistä kertaa. Rannila sai soittajat artikuloimaan verevästi ja vyörytti musiikkia sykkivästi eteenpäin, kauhtuneen hitaita tempoja vältellen.

Enimmäkseen moderneilla soittimilla esiintyvä jousisto piirteli kauniin rapeaa linjaa, ja Rannila pisti potkua väkevään bassosektioon, jonka dynamona oli viime syksynä diplomikonserttinsa pitäneen Matias Häkkisen mainio cembalo. Yleensä aivan liian paljon kuultu Air kolmannesta orkesterisarjasta soi kuin uutena yksinkertaisessa selkeydessään ja hienolinjaisuudessaan. Hyvä tulkinta syntyy kiinnittymisestä musiikkiin, kommervenkkejä ei tarvita, esitykset viestivät.

Jos alkuidea lähti viulisteista, konsertin toinen puolisko muodostui Bachin resitatiiveista ja aarioista.
- Yritin pysytellä henkisesti kasassa, kun sain sopraano Hedvig Pauligilta vastausviestin, että hän ja hänen miehensä Rolf Broman olisivat käytettävissä konsertin solisteina. Aattelin siinä vaiheessa, että tästä tulee ihan killeri, Rannila kertoo.

Paulig ja Broman lauloivat molemmat mukavasti valitut aariapaketit. Viimeisimmän Sibelius-laulukilpailun voittaneella Pauligilla on erittäin lupaava Bach-sopraano, jota tosin konsertin aikainen ajankohta aluksi tuntui verottavan. Ich habe genug -soolokantaatti soljui orkesterin kanssa sellaisella energisyydellä, että kuolemaa janoava aariapuhuja olisi pikemminkin voinut palvoa elämää. Pauligin ääni vakuuttaa solakalla, hopeisella kiinteydellään ja napakasti helähtävillä ylä-äänillään. Huilisti Heta Aho (jonka kamarioopperan Rannila johti viime Musica Nova -festivaaleilla) sähköisti teoksen innoittuneesti virtaavalla filigraanilla.

Rolf Broman lauloi Matteus-passion bassoaarioiden suosikit, ”Gebt mir meinen Jesum wieder” ja ”Mache dich mein Herze rein” niihin liittyvine ariosoineen. Parhaimmillaan Broman oli jälkimmäisen aarian vapautuneessa lyyrisessä linjassa. Eläytyvä asenne sai hyvää puhtia selkeästä tekstistä.

Bachiin pureuduttiin siis maanisella hartaudella. Mutta miksi manian kohteeksi valikoitui juuri Bach, eikä vaikkapa Mozart?
- Konserttiin en edes ajatellut muuta kuin Bachin musiikkia, Rannila sanoo. Johann Sebastianin musiikki on sietämätöntä, sydämellistä, hienovaraista ja ronskia. Täydellistä. On ollut kiva kasvaa sen kanssa.

Sibafest jatkuu vielä ensi lauantaihin 4.2. asti. Katso ohjelma.