Saksofonisti Joonatan Rautiolan (s. 1983) Vuoden nuori muusikko -konserttia Tampere-talon Pienessä salissa voi pitää resitaalikonsertin malliesimerkkinä. Pro Musica -säätiön tukeman solisti-illan teokset olivat soitinta valaisevia, jännittävän erilaisia ja häikäisevän taidokkaasti esitettyjä. Myös konsertin kokonaisdramaturgia oli suunniteltu oivallisesti. Mikä hienointa, konsertti tarjosi yleisölle varmasti uudenlaisen kuvan saksofoniin – täysiverisenä klassisena instrumenttina, josta löytyy lukemattomia sävyjä. Vieläkin monille tulee soittimesta väistämättä mieleen jazz, mutta sitä en ajatellut konsertin aikana sekuntiakaan: tässä oltiin aivan omanlaisensa tradition sydämessä.
Ranskalaisen saksofonismin isä Marcel Mule (1901–2001) sai virtuoosimaisella soitollaan kymmenet ranskalaissäveltäjät kirjoittamaan ohjelmistoa soitintulokkaalle 1930-luvulta alkaen. Aikansa avangardesäveltäjät, kuten Varèse, Messiaen tai Boulez eivät konservatiivista Mulea kiinnostaneet, eikä vastaavasti saksofoni edellä mainittuja säveltäjiä. Näin klassinen saksofonimusiikki kehittyi alusta alkaen tiiviissä yhteydessä perinteeseen, vaikka soitin olikin moderni. Yhdistelmä on kutkuttava. Konsertti alkoikin osuvasti näissä tunnelmissa ranskalaisen uusklassismin myöhäisintä aaltoa edustaneen Claude Pascalin (s. 1921) sonatiinilla alttosaksofonille ja pianolle (1948). Aitoihin pariisilaistunnelmiin välittömästi pirkanmaalaisesta marraskuusta riuhtaissut, miellyttävällä tavalla sensuelli mutta silti epäpaatoksellinen teos toi tyyliltään mieleen lähinnä varhaisen Henri Dutilleux’n. Rautiola nautiskeli vaniljaisen pehmeällä, mutta jämerästi kantavalla soinnilla teoksen laulavaa, päättäväisesti ja nopeasti tilanteesta toiseen vievää melodiikkaa. Pianisti Mikko Merjanen sai Pascalin uusklassisen viileänkolkon harmonian sointurepetitioihin juuri oikeanlaista sointitietoista läpikuultavuutta.
Melodian eteenpäinvievää vääjäämättömyyttä ja tyylikkyyttä edusti myös kekseliäästi Pascalin sonatiinin pariksi asetettu Olli Virtaperkon (s. 1976) saksofoni-piano-duo Crimes of the Past (2006). Mannheimin raketti -eleellä (nopealla ylöspäisellä arpeggiolla) alkanut saksofonin vielä pääosin rauhallinen ja kuulosteleva soolokadenssi johti pianon mukaan tullessa melkoiseen haipakkaan – uraansa aloittavan säveltäjän innostunutta kunnianhimoa huokuva partituuri ei säästellyt soittajia. Energistä, pitkien suunnattujen linjojen imulla etenevää ja monityylisistä aineksista saumatonta fuusiota luovaa sinivalkoista jälkilindbergiläisyyttä parhaimmillaan. Nuottia seuratessa oli suorastaan suggestiivista, miten runsasnuottinen, virtuoosinen ja polyfoninen tekstuuri virtasi lavalta täysin vaivattomasti ja virheettömästi. Oiva käyntikortti suomalaiselle osaamiselle!
Väliajalle yleisö johdateltiin ranskalais-slovenialaisen Vinko Globokarin (s. 1934) riemastuttavalla saksofoni-trumpetti-duolla Dos à dos (’selkä selkää vasten’, 1988), jossa Rautiolan pariksi tuli rennosti yleisön joukosta astellut ja soitinkotelonsa lavan reunalle jättänyt trumpetisti Visa Haarala. Teatraalisuutta hyödyntänyt teos oli kahden persoonan kohtaaminen varsin kirjaimellisesti. Asiaankuuluvan poikamaisella kujeiluhengellä esiintyneeet Rautiola ja Haarala seisoivat aluksi kummatkin omissa valospoteissaan, naamat vastakkain ja toisensa kilpasoitantaan haastaen. He voittivat hersyviin naurunpyrskahdyksiin yltyneen yleisön välittömästi puolelleen yhtäaikaa soittimiinsa laulaen ja soittaen, mistä edettiin erilaisiin sovinnollisiin yhteissoittotilanteisiin ja koomisiin tönimisiin toisen soittaessa muka väärin. Lopulta tiet erkanevat Rautiolan jo avatessa takahuoneen oven ja Haaralan pakatessa kamppeitaan, kun molemmat tiuskahtavat yhtä kurkkua: ”piru sinut periköön!”
Innostuneen ja runsaslukuisen tamperelaisyleisön palattua väliajalta oli ohjelmassa tunisian-ranskalaisen Christian Lauban (s. 1952) neljä alttosaksofonietydiä (1991–94). Konsertin moderneinta ja sävellysteknisesti kenties hämmästyttävintä antia edustaneet teokset eivät olleet mitään tyypillisiä tekniikkaharjoitteita. Virtuoosisuus näissä taianomaisissa, hiljaisin sävyin soineissa teoksissa oli pinnan alle kätkettyä – itse en voinut olla ihastelematta paitsi Rautiolan, myös säveltäjän virtuoosisuutta (”hänen täytyy olla itsekin saksofonisti!”). Teoksen materiaali tuli kuin suoraan soittimesta itsestään, niin vaivattomasti ja kekseliäästi säveltäjä kuljetti ideoitaan erilaisten soittotekniikoiden läpi. Rautiola esitti nämä herkät ja paikoin epätavanomaisia soittoasentojakin vaativat teokset ulkoa, keskittyneesti silmät kiinni soittaen. Lauban ensimmäinen etydi ”Balafon” imitoi eräänlaista afrikkalaista ksylofonia, ja musiikin afrikkalaisesti keinuva moto perpetuo -rytmi kannatteli jännittävää vuoropuhelua erilaisten äänentuottotekniikoiden välillä – hengittävistä kuiskauksista tongue slapien kautta djembe-rummulta kuulostaneihin, luonnollisen resonoivasti soineihin läppien kolinoihin. Toinen etydi ”Sanza” taas imitoi perinteistä peukaloilla soitettavaa kielisoitinta erilaisilla repetitioilla ja taianomaisilla pariäänillä. Kolmannessa etydissä ”Savane” melodialinjan sävelet avautuivat välillä lähes elektronisen laitteen kiertoilmiöltä kuulostaviksi pehmeiksi multifoneiksi ja neljännessä etydissä ”Jungle” katkeamaton kromaattinen pyörintä saa erilaisia valaistuksia ja värejä. Näitä suggestiivisia sooloteoksiahan kuuntelisi vaikka kokonaisen konsertin – Afrikan ja saksofonin Sciarrino, joka kannattaa ehdottomasti sisällyttää tutkimusmatkaansa, mikäli on kiinnostunut saksofonin moni-ilmeisyydestä!
Konsertin päätti hämmästyttävää nopean ja runsasnuottisen kamarimusiikin vaatiman virtuositeetin ja svengin taitoa osoittanut Paul Hindemithin Trio op. 47 (1928), jossa Rautiolan ja Merjasen seuraan liittyi ajanmukaisen 20-lukulaisia sävyjä soittimestaan taikonut alttoviulisti Barbora Hilpo. Teoksen jälkipuolisko, ”Potpourri”, kuulosti näin hurjan nopeasti mutta taidokkaasti soitettuna lähes surrealistiselta. Bravi!