3.11.
Kuka on sanonut että blogia on kirjoitettava päivä päivältä eteenpäin? Miksei voi mennä taaksepäin – aivan kuin Proust? Ja lopulta saavuttaa sen, mitä venäläis-liettualainen filosofi Lev karsavin kutsui ‘omintemporaalisuudeksi’ eli kaikkialla läsnäolevaksi ajaksi. Mitä tapahtui siis eilen? Luin illalla sängyssä Turgenjevin novellin Voittoisan rakkauden hymni. Onneksi olin aikoinaan kopioinut sen mappeihini ja se löytyi. Syynä tähän oli se että Ernst Chaussonin maailmankuulu viuluteos, Poème, sai tästä lähtönsä. Chausson kirjoitti Poèmen kansilehdessä ”L’hymne de l’amour triomphant” koska hän lueskeli sitä yhdessä Debussyn kanssa Luzancyssa kesänvietossa. Mutta Poèmen painetusta versiosta tämä otsake katosi. Oliko se niin kuin saksalainen musiikkitieteilijä Arnold Schering kuvasi Beethovenia ja kirjallisuutta; kun kaunokirjallinen ohjelma oli antanut impulssinsa säveltämiselle, se sai kadota. Tätä kutsutaan musiikilliseksi hermeneutiikaksi. Joka tapauksessa yksi asia on selvä: kun lukee tämän novellin, kuulee itse teoksen aivan eri tavalla.
Kun tarkemmin ajattelee, nerokasta Chaussonin teoksessa on, että se ei ole wagnerilaisisttain johtoaiheinen – vaikka Tristan sointu tulee kahdesti vastaan heti kättelyssä. Mutta itse hymniä ei ollenkaan kuvata musiikissa, sillä toistuvaa teemaa ei voisi kuvata, sen sijaan pääaihe kuvaa eränlaista toistuvaa kohtalonomaisuutta. Novellin juoni on yksinkertainen: Italiassa 1500-luvulla eräässä kaupungissa elävät erottamattomat ystävykset Fabius ja Mucius. He eivät salaa mitään toisiltaan. He ihastuvat yhtaikaa Valeriaan, nuoreen tyttöön. Tämä ei osaa päättä kummalle suostuu, joten hänen äitinsä ratkaisee: Fabius. Muciuksen on lähdettävä. Neljä vuotta kuluu, mitään ei tapahdu. Yhtäkkiä Mucius palaa itämailta mukanaan orientaalisia esineitä, malaijilainen mykkä palvelija. Hän on jotenkin muuttunut. Fabius tarjoaa hänelle asunnoksi puutarhamajansa. Mucius alkaa soittaa itämaisilla instrumenteillaan ja lopulta ilmoille kantautuu oudon lumoava laulu. Yöllä Fabius ja Valeria heräävät samaan hyponneettiseen melodiaan, joka kantautuu puutarhasta. Seuraavana yönä Fabius herää ja huomaa että Valeria on poissa. Hän on lähtenyt liikkeelle unissaan ja käynyt puutarhamajassa kun tämä toistuu, Fabius mustasukkaisena työntää tikarin Muciuksen kylkeen. Mutta aamulla käy ilmi, ettei tämä kuollutkaan, vaan virkoaa ja lähtee. Rauha palaa, mutta eräänä päivänä kun Valeria istuu klaveerin äären hänen kätensä liikkuvat kuin vieraan voiman ajamina, ja ilmoille kaikuu sama outo melodia, voittoisan rakkauden hymni. Tähän novelli päättyy.
Mutta miten todistaa muuten musiikin ja kirjallisuuden yhteyttä, sitä olen pohtinut viime aikoina, sillä lupasin kirjoittaa Wagneriaaniin jutun Proustin ja Wagnerin yhteyksistä teesinäini että Proust on Wagnerin ekfraasista (hieno kreikkalainen termi, en kerkiä tässä selostaa).
Mutta aamulla tuli TV:stä Glinkan Russlan. Siinä on keskeisessä roolissa henkilö nimeltä Finn. Se olisi pitänyt kyllä suomentaa ihan oikeasti ‘Suomalaiseksi’. Hän on hyvä tietäjä, velho joka lopulta pelastaa Russlanin ja Ludmilan taikasormuksellaan, jolla Ludmila saadaan herätettyä. Huom! suomalainen pelastaa Pushkinin sadun sankarit. Tällä on täytynyt olla syvälle käyvä vaikutus siihen, miten suomalaiset mielletään ylipäätään Venäjän mytologiassa. Olkaamme ylpeitä. Muutoin assistenttini Rick Littlefield kirjoitti juuri Michiganista lukeneensa yhtä kirjaa uponneesta Atlantiksesta, jossa väitettiin että suomalaiset ja baskit polveutuivat Atlantiksen muinaisesta kansasta. Ehkä tämä selittää miksi olemme niin erikoisia, Eli niin kuin M.A. Numminen sanoi: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis – omituisia.
Russlanin ohjaus ja lavasteet olivat huikean kauniita, ylittämättömän esteettisiä. Osataan vielä tehdä autenttista oopperaa Mariinskyssa. Mieleeni tulee n. kuukausi sitten Pariisin Bastiljin oopperassa näkemäni harvinaisuus, Paul Dukasin L’Ariane et barbe-bleun. Ihastuttavaa musiikkia, todella harvinainen unohdettu klassikko Maeterlinckin symbolistiseen tekstiin – mutta ohjaus kauheaa saksalaista nykyteatteria, näyttämö esitti valkeita moderneja huoneita joiden ovia availtiin, ohjaus alkeellista….Oopperan alennustilaa….