Photo © Saara Vuorjoki / Music Finland
Suomalaiseen musiikkielämään ilmestyi 1980-luvun puolivälissä kuin varkain vaalea, ei kovin pitkä, Thomas Mannin sanontaa lainaten ’aivan tavallinen nuorimies’, joka olemuksensa herkällä tarkaavaisuudella tuntui imevän sisäänsä vaikutteita luovuttamatta mitään ulos. Siinä missä Thomas Mannin Hans Castorp suuntasi askeleensa kohti alppiparantolaa, suuntasi tämä mies kulkunsa kohti musiikin sfäärejä. Hänen nimensä oli Veli-Matti Puumala.
Tällä hetkellä on 1965 syntynyt Puumala noussut yhdeksi suomalaisen säveltäjäkaartin kiintoisimmista nimistä. Hänen teoksiaan esitetään kansainvälisillä lavoilla eikä mikään kotimainen orkesteri tai kamarimusiikkiyhtye voi enää syrjäyttää häntä ohjelmasuunnitelmissaan.
Minkälainen oli tämän tinkimättömän oman tiensä kulkijan kehitys ja mikä on hänen sanomansa yleisölleen?
Alussa oli piano
Varhaisimmat Puumalalta kantaesitetyt teokset ovat Symbo viululle ja pianolle sekä Sonatiini pianolle. Diskanttivoittoisessa Sonatiinissa on herkkiä graafisia vetoja sekä odottelevia taukoja. Älykkäässä lyyrisyydessään se tuo mieleen Puumalan sävellyksenopettajan Paavo Heinisen 30 vuotta aikaisemman Sonatiinin. Näin aloitetaan mielekäs ura, harkiten ja tyylirikkoja vältellen.
Muutamaa vuotta myöhemmässä teoksessa Graces kahdelle pianolle ovat Puumalan kiinnostuksen kohteena jonkinlaisen superpianon mahdollisuudet ryöppymäisten jaksojen ja kimmeltävien kenttien luomisessa. Sävellys on omistettu temperamentikkaille kantaesittäjille Heini ja Jaana Kärkkäiselle.
1989 Puumala osallistui Franco Donatonin sävellyskursseille Sienassa, Italiassa. Tuolloin sävelletty Scroscio 10 soittimelle heijastelee vapautuneempaa otetta musiikilliseen materiaaliin. Italiankielisen nimensä mukaisesti siinä on pärskeistä kohinaa ja värikkäitä yhteissointuja.
Sienassa syntyi myöskin alle kuusiminuuttinen Verso kamariyhtyeelle, jossa Puumala lienee lähinnä Webern-tyyppistä aforistisuutta. Tämä suuntaus ei kuitenkaan jatkunut pitemmälle, vaikka Puumalan musiikin mikrorakenteet ovatkin aina hyvin viimeistellysti punnittuja. Sellainen teos kuin Hart, Kurz – weich, innig vuodelta 1991 on jo sanonnaltaan laveampi.
Juuri tuossa vaiheessa Puumala suuntautui hetkeksi hiukan toisaalle. Kaarre II on teos tanssijalle, klarinetille ja elektronisille keinoille, pitäisi kai ottaa käyttöön sanahirviö eloelektroniikka. Suuntaus jatkui bassoklarinetille ja pianolle sävelletyssä teoksessa Bassfortel, jonka kestokin on jo noin 18 minuuttia. Siinä soittimien materiaalia on muokattu digitaalisesti, mutta noudattaen silti pitkälle konkreettisen musiikin estetiikkaa. Jonkinlainen välineen vastus teoksessa on tuntuvilla. soinnin laveuteen nähden sen informaatio jää vähäiseksi.
Voimakkaita elämyksiä
Viimeistään tässä vaiheessa olivat musiikkiyleisölle selviämässä Puumalan valitseman linjan piirteet. Hän asetti tavoitteensa korkealle ja sanoi, että olisi lohduton ajatus tehdä vain kulutushyödykkeitä, jotka soisivat hetken aikaa ja sitten unohdettaisiin. Hän ei myöskään yritä herätellä ihmisiä mistään henkisestä horroksesta eikä edes elättele kovin ruusuisia käsityksiä niinsanotun tavallisen yleisön käsityskyvystä. Hänen musiikkinsa ei myöskään kanna mitään optimistista viestiä jostakin paremmasta tulevaisuudesta. Hän vain hakee voimakkaita elämyksiä omilla ehdoillaan.
Yksinäisyys ja tilantuntu ovat hänen työskentelylleen tärkeitä. Niinpä hän onkin kesäisin vetäytynyt perheineen järven saarelle. Hän näkee mielellään sivistyksen ympäröivillä rannoilla, mutta on itse etäällä siitä. Hänestä valokeilassa oleminen on vastenmielistä eikä henkilökohtainen musisoiminenkaan tuonut hänelle siksi mitään iloa. Puumala on jopa huomauttanut, että säveltäminenkin on eräänlaista pakenemista. Vain osa itsestä, musiikilliset ajatukset, ovat lavalla.
Jonkinlaisena kannustavana lohdutuksena voidaan ottaa esiin se Jean Cocteaun päiväkirjamerkinnässään esittämä rohkean optimistinen ajatus, että runoilijan näkyvyys peittää hänen näkymättömyytensä:” Melu suojelee hiljaisuuttamme. Valheet ja sepitteet suojelevat meitä. (…) Kun me kerran tulimme esiin hiljaisuudesta, meistä tuli haavoittumattomia.”
Tutkimusmatkoja orkesteriin
1993 kantaesitetty Line to Clash oli Puumalan ensimmäinen teos suuremmalle orkesterille, tutkimusmatka uuteen maailmaan taustanaan yhteenveto aikaisemmasta musiikista. Teos alkaa ja loppuu kokoonpanostaan huolimatta kamarimusiikillisesti, eikä siinä ole mitään perinteisiä koko orkesterin kohokohtia. Kyseessä on vain runsaudensarvi uusia, ennen kokeilemattomia asioita.
90-luvun keskivaiheilla Puumalalla alkoi olla enemmän itseluottamusta ja varmempi käsitys siitä, mitä haluaa sanoa. Hän on todennut 1994 kantaesitetyn Jousikvarteton olevan ensimmäinen teos, jossa hän uskalsi kirjoittaa juuri sellaista musiikkia kuin haluaa, pelkäämättä yhtä vähän julkista kritiikkiä kuin kollegoitakaan.
Orkestraalista linjaa jatkoi 90-luvun puolivälissä Chains of Camenae (Muusain kahleet), joka kantaesitettiin Helsingin Euroradiokonsertissa. Orkesterin käyttö on siinä rohkeampaa, monipuolisempaa ja suvereenimpaa. Erikoisuutena pilkistää teoksen loppupuolella esiin joukko yllättävän helposti tunnistettavia kansanmusiikin elementtejä. Tämäkin teos loppuu Puumalan käyttämään tapaan lyyrillisesti.
Hellittämätön dramatiikka sen sijaa leimaa sisarteosta Chainsprings, joka herätti huomiota Musica Nova -konsertissa 1999. Säveltäjä oli kyllä suunnitellut tähän tuotantonsa kenties rajuimpaan teokseen laajan adagionkin, mutta se tippui sävellystyön edistyessä pois.
Chainspringissä orkesterin istumajärjestystä oli jonkinverran muutettu ja tämä linja suorastaan räjähti keväällä 2000 kantaesityksensä saaneessa yli puolituntisessa teoksessa Taon, konsertto kontrabassolle ja orkesterille. Siinä jousisto oli jaettu kolmeen nonettiin. Puhaltajat puolestaan olivat kahdessa rivissä lavan laidoilla ja kaksi puhallinduoa oli sijoitettu salin parvelle. Lyömäsoittimet olivat taustalla ja niitä joutuivat välillä käyttelemään jousisoittajatkin.
Päivänselvää oli, että täydellisen kuvan teoksesta pystyi saamaan vain salissa istunut ja teokselle villisti suosiotaan osoittanut yleisö. Säveltäjälle kunniaksi on, että radion välittämä kaksikanavainenkin äänikuva antoi vaikutelman täydellisestä taideteoksesta. Kyseessä oli epäilemättä kevään 2000 merkittävin kotimainen kantaesitys.
Mitä tulevaisuudessa?
Varsin monet suomalaiset säveltäjät ovat tuotannossaan edenneet soolokappaleiden ja laulujen kautta kamarimusiikkiin, siitä orkesteriteoksiin ja vasta viimeksi oopperoihin. Sinfonia on ollut heille miehuuskoe, mutta vasta ooppera on taannut pääsyn taiteen parnassolle. Ilmeisesti tämä heijastelee hitaampaa pohjoista temperamenttia. Merkittävät euroopalaiset oopperasäveltäjät sen sijaan ovat luoneet ensimmäiset näyttämöteoksensa ja varhaisella iällä.
Veli-Matti Puumala on nyt puolivälissä neljättäkymmentä edennyt omaan oopperavaiheeseensa. Hänellä on valmistumassa radiofoninen, kuoleman jälkeisissä asioissa liikkuva teos Atro Kahiluodon tekstiin. Pitemmällä tähtäimellä hänellä on lisäksi suunnitteilla todellinen lavaooppera, joka pohjautuu Minna Canthin näytelmään Anna-Liisa. Valinta on nuorelle modernistille hiukan erikoislaatuinen. 1800-luvun lopun maalaistaloon sijoittuvissa tapahtumissa on kyse hyvyyden ja pahuuden vastakkainasettelusta ja omatunnon uskonnollissävyisestä voitosta. Tällaisen aiheen on melkein pakko johdattaa ainakin vokaaliosuuksissa jonkinlaiseen tyyliteltyyn kansanmusiikkiin. Ilmeisesti kuitenkin Puumala kokee kansanmusiikin jotenkin itselleen läheiseksi. Ja mitä moraaliin tulee, niin kuten näytelmän päähenkilö on uskollinen omalletunnolleen on Puumalakin ollut uskollinen omalle modernistiselle linjalleen keskellä monien houkutusten tarjontaa. Miten aiheen vaatimukset ja tämä linja risteytetään, sen näyttää aika.
—Petri Sariola
[Julkaistu aiemmin: Kaleva, 8. syyskuuta, 2000]
Puumalasta lisää:
http://www.amfion.fi/?s=Puumala
http://www.amfion.fi/levyarvio-anna-liisa/