Amfion pro musica classica

Arvio: Jäntevää kamarimusiikkia ja nyt-hetken tavoittelua

Terry Riley

Kuulijoita ravisteltiin taas lempeästi Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaalin päätösiltana, vaikka konserttisalissa oltiinkin ja aplodit säästettiin kappaleiden loppuun.

Virkistävänä avauksena jalkaa polkenut Pekka Kuusisto pelimanniviuluineen ja tamburiinia soittanut Tuija-Maija Nurminen esittivät mainion tuokiokuvan keskiajalta. Pakollisen tuolien ja nuottitelineiden asettelemisen aikana pianisti Bengt Forsberg esitteli mukaansatempaavasti Ernest Blochin kvinteton taustoja ja detaljeja. Teos onkin kiinnostava myös ajankuvana: samana vuonna kuin Henry Cowell soitti pianon sisältä ensimmäisellä Euroopan-kiertueellaan ja Anton von Webern jo kurotti kohti sarjallisuutta, Yhdysvaltoihin emigroitunut Bloch piti edelleen kiinni romanttisesta sävelkielestä modernisoiden sitä yllättävillä neljäsosasävelaskelilla ja bitonaalisilla ekskursioilla. Forsbergin ja Kamus-kvartetin tulkinta oli esimerkillisen jäntevä ja värikylläinen.

Terry Rileyn In C on tänä vuonna ollut erityisen suuressa suosiossa, mutta  täyttä oikeutta ei sille mielestäni tässä yhteydessä tehty. Mullistavan kappaleesta teki vuonna 1964 ja tekee edelleenkin sen prosessiivinen luonne: partituurin 53 enimmäkseen lyhyttä, verrattain vapaasti toistettavaa sävelaihetta vaatii herpaantumatonta nyt-hetkessä olemista. Koska jokaisella soittajalla on yhtäläinen vastuu kudoksen elävyydestä, ei kenenkään sovi omalla osuudellaan ryhtyä johtamaan joukkoa eikä toisaalta jättäytyä passiivisena taka-alalle. Ja koska suurimmassa osassa länsimaista musiikkia ovat hierarkkiset roolijaot ja dramaattiset kaarrokset niin keskeinen elementti, piilee kokemukseni mukaan tässä ”dynaamisessa staattisuudessa” myös teoksen suurin haaste esittäjilleen.

Yhtye oli sijoitettu sermin taakse ja myös valaistu takaa, jolloin syntyi viehättävä kuva soittavista, kasvottomista varjoista. Mutta oli outo ratkaisu tuoda jokainen vuorollaan valokeilaan muistuttamaan egostaan.

Partituuri antaa soittajille tiettyjä vapauksia, mutta myös muita otettiin. Olennainen osa prosessia on hitaasti keskiöstä toiseen siirtyvä harmoniamaailma, jonka moniselitteisyyttä korostaa bassoäänen puuttuminen. Nyt keski- ja ylärekisteriin kirjoitettuja motiiveja transponoitiin alaspäin varsin vapaamielisesti säveltäjän ohjeistuksesta huolimatta, ja lopputulos kuulosti ajoittain enemmän Philip Glassilta kuin Rileyltä.

Iso kiitos kuitenkin Pekka Kuusistolle ja koko festivaaliporukalle suurenmoisesta tapahtumasta, joka tänäkin vuonna elävöitti usein niin kaavamaista elävän musiikin tarjontaa. Ja kun konsertin hauskaksi lopuksi varjo-orkesteri tietokoneavusteisesti improvisoi toivotuksen nähdä ensi kesänä uudestaan: taatusti tullaan.

Vastaa

Post Navigation