Ton Koopmanin (s. 1944), hollantilaisen kosketinsoitinmestarin ja vanhan musiikin spesialistin vierailu Tapiola Sinfoniettan johtajana nousi yhdeksi pääkaupunkiseudun konserttisyksyn tapauksista. Koopmanin aurinkoinen persoona hakee vertaistaan Sinfoniettan Haydn-ohjelmassa, ja aivan oma lukunsa oli Händelin Ilotulitusmusiikki, joka soi riemastuttavasti neljän cembalon, kahden marssirummun ja patarumpujen tarttuvassa kompissa.
Kun ”vanhan musiikin” pioneerit, kuten kosketinsoittaja, hollantilainen Gustav Leonhardt tai sittemmin kapellimestarina paremmin tunnettu, mutta sellistinä aloittanut wieniläinen Nikolaus Harnoncourt sukelsivat yhtyeineen barokkimusiikin pariin 1950-luvulla, he joutuivat käytännössä kehittämään niin sanonun ”autenttisen” soittotavan tyhjästä. Tulokset olivat vaihtelevia ja kokemuksista opittiin. Ensimmäisen sukupolven korvaamattoman työn hedelmistä pääsivät nauttimaan 1960-luvulla ammattiopintonsa aloittaneiden sukupolvi. Heistä tunnetuimpia ovat suorastaan pop-ikonin maineeseen sittemmin noussut espanjalainen gambansoittaja Jordi Savall sekä Gustav Leonhardtin oppilas, hollantilainen kosketinsoittaja ja kapellimestari Ton Koopman. Vaikein työ oli jo tehty. Kaikkea tarvinnut keksiä itse, vaan nuori polvi saattoi oppia edellisen sukupolven vahvuuksista ja heikkouksista. Omien soittimiensa virtuooseina nämä joustavasti autenttisuuteen ja kirjaviisauksiin suhtautuvat muusikot saattoivat kerätä ympärilleen samantasoisia ja -mielisiä. Itse pyhä Bachkin alkoi saada italialaisvaikutteita, kun hänen musiikkinsa värikkyys ja monikarakteristisuus nousi esille monimutkaisuuden, polyfonisuuden ja kromaattisuuden alta.
1700-luvun musiikki ei puhu pelkän nuottikuvan perusteella samalla tavoin kuin nykymusiikki. Se perustuu karakteristiikan ja affektien, tunneilmaisujen tällä välillä jo lähes kuolleeseen esitystraditioon, joka on täytynyt luoda uudestaan soivan todistusaineiston puuttuessa. 1600-luvulta pitkälle 1800-luvulle kestänyt perintö kosketti hyvin vahvasti myös wieniläisklassikkoja, hehän itse kasvoivat siihen sisään pienestä pitäen. Jumalanpalvelusten, runouden, draaman, viihteen, tanssin, suurten seremonioiden, sotilasmusiikin, metsästyksen ja talonpoikien tyypilliset musiikilliset ilmaisutavat elivät Haydnin, Mozartin ja kumppaneiden musiikissa rikkaana keitoksena, josta ammennettiin kulloinkin sopivaan käyttötarkoitukseen karakteristisia rytmejä, sävelkuvioita, huokauksia, reippaita marsseja ja hovikelpoisia menuetteja. Klassikoiden yksi parhaista keinovaroista olikin asettaa korkea tyyli – polyfonisesta ja kirkollisesta perinnöstä kumpuava ”oppinut” sävellystyyli à la Bach – ja kansanomainen, matala tyyli rinnakkain ja päällekkäin. Ilman tanssirytmien, barokin affektiopin sekä harmonian ja äänenkuljetuksen tuntemista pelkkään nuottikuvaan nojaavalle nykymuusikolle jää kovin vähän ilmaisukeinoja barokin ja klassismin parissa. Siksi on onnekasta, että vanhan musiikin spesialistit ovat alkaneet kurottaa ohjelmistoissaan klassismiin ja sen yli aina romantiikkaan asti, kuten vaikkapa soittamalla Schumannia.
Oli elähdyttävää saada Ton Koopman johtamaan hyvästä klassismintajustaan tunnettua Tapiola Sinfoniettaa. Aurinkoisesti hymyilevä, energisoiva ja svengaavasti karakterisoiva Koopman toi Sinfoniettan soittoon vakuuttavan ja musiikillisesti hyvin uskottavan yhteisen hengen. Suomessa ei yleensä kuule näinkin puhuttelevaa Händeliä ja Haydnia – ainakaan nykysoittimilla. Tapiolalaisten soiton kvaliteetissa ja yhteissoiton tarkkuudessa ei ole viime aikoina ollut juuri huomauttamista, mutta ehkäpä tarvittiin juuri Koopman tuomaan orkesterin soittoon irrottelua ja sähinää – vaikka todistajalausuntojen mukaan samanlaista heittäytymistä saatiin jo viime viikon konsertissa, jossa vetäjinä oli Berliinin filharmonikkojen solisteja. Tämänkertaisen vierailijan tärkeimpien tuomisten joukkoon voitaneen kuitenkin nostaa ainakin tempovalinnat, joiden myötä karakterisointi ja eleiden sekä tekstuurin sävytys onnistuivat vaivattomasti ja puhuttelevasti. Menuettimestarina Koopman piti tanssirytmien tempon kurissa, ja tanssiminen onnistui!
Konsertti alkoi Joseph Haydnin Notturnolla G-duuri (1788–1790), joka kuuluu Mozartin serenadien ja divertimentojen tapaan klassikkojen kevyempään, viihteellisempään osastoon. Sangen kohteliaissa merkeissä tapahtunut aloitus ei vielä paljastanut, mitä tuleman pitää – ellei osviittaa jo saanut Elina Mustosen cembalonsa äärestä improvisoimista kuvioinneista kolmiosaisen Notturnon hitaassa keskiosassa. Ennen väliaikaa kuultu Georg Friedrich Händelin Ilotulitusmusiikki eli Music for the Royal Fireworks (1749) sähköisti pimenevän syysillan, ja maestron riemukas olemus tarttui orkesteriin. Alkuperäisversion valtavasta puhallinorkesterista oli jäljellä jo mainitut rummut, ja komppia väritti epäilemättä Koopmanin inspiroimana peräti neljä cembaloa. Elina Mustosen oppilaista koostuva cembaloryhmä sai konsertin myötä elämänsä kokemuksen mestarien mestari Koopmanin ohjauksessa.
Vaikka vanhanmalliset luonnonvasket sekä barokkipuhaltimet ja -jouset kykenevätkin ehkä suurempaan soinnin leiskuntaan ja rouhivampaan fraseeraukseen kuin tapiolalaisten modernit instrumentit, toivat soiton riemu ja karaktereilla jammailu kananlihalle vieviä väristyksiä. Ehkäpä sarjan lopettavan menuetin juhlavasta – mutta omasta mielestäni hyvinkin mukaansatempaavasta – poljennosta johtuen yleisö ei osannut vielä varsinaisesti innostua tästä näillä leveyspiireillä harvinaisesta tapauksesta.
Vähintäänkin yhtä suuri tapaus oli toisella puoliskolla kuultu Haydnin Sinfonia nro 103, alun patarumpusoolon innoittamalta lisänimeltään ”Rummunpäristys”. Jo mainitut hyveet olivat mitä tyydyttävimmin läsnä, mutta jos mahdollista vieläkin tarkemmin harjoitettuna ja pureskeltuna – onhan teos orkesterille vanha tuttu. Konserttimestari Janne Nisosen johtaman jousiston kultivoitunut, sivistynyt yhteissoitto nousi Koopmanin muotoilussa uudelle tasolle ja huilisti Hanna Juutilaisen sekä oboisti Hannu Perttilän soolot elähdyttivät. Kokonaisuudessa oli sellaista vitaalia, mutta liioittelematonta ja nuottikuvasta kumpuavaa ilmeikkyyttä, jota kuulisin mielelläni useamminkin pääkaupunkiseudun orkestereilta. Erityismaininnan ansaitsee sinfonian toinen osa, jonka variaatioissa saksalais-itävaltalaiset kansansadut heräsivät eloon romanttista fantasiaa enteillen; korkean ja matalan tyylin synteesi tuotti elävästi karakterisoidun muunnelmaosan.
Tapiola Sinfonietta on viimeviikkoisen Helsingin Musiikkitalossa kuullun Berliinin filharmonikkojen solistivierailun ja Koopmanin vierailun siivillä avannut hienon 25-vuotisjuhlakauden. Orkesteria voi varauksetta onnitella hienosti suunnitellusta vuodesta: Tapiolasalin kausikonserttien lisäksi luvassa on lisää konsertteja Musiikkitalon suuressa salissa, korkean profiilin taiteilijavierailuja, tuttuun tapaan kamari- ja kahvikonsertteja sekä uuttakin musiikkia esimerkiksi kausisäveltäjä Veli-Matti Puumalalta. Erityismaininnan ansaitsevat komea 25-vuotiskausiesite sekä laadukkaat konserttiohjelmavihot, joista voisi ottaa oppia yksi jos toinen (suurempikin) orkesteri.