Arnold Schönberg: Kamarisinfonia No. 1 Op. 9b (Orkesteriversio), Begleitmusik zu einer Lichspielszene, Op. 34
Brahms – Schönberg: Pianokvartetto No. 1 (Orkesterisovitus)
Berliinin filharmonikot / Sir Simon Rattle
EMI Classics 2011
Arnold Schönbergin (1874-1951) musiikkia on helppo ihailla, mutta aina siitä ei ole helppo pitää. Schönberg vaatii niin esittäjiltään kuin kuulijoiltaankin paljon. Sir Simon Rattle osoittaa uudella levyllään Schönbergin myös palkitsevan kuulijansa. Rattlen ohjelmistovalinnat toki edesauttavat jo paljon. Levyn avaa Schönbergin orkesterisovitus Brahmsin ensimmäisestä pianokvartetosta ja päätösnumerona kuullaan ensimmäinen kamarisinfonia. Näiden väliin on ujutettu verraton Begleitmusik zu einer Lichtspielszene, Op. 34 (Säestysmusiikkia elokuvakohtaukseen).
Vaikka ohjelmisto onkin turvallisempaa Schönbergia, ei levy kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Otto Klempererin tilauksesta vuonna 1937 valmistunut Pianokvarteton orkesteriversio on jakanut mielipiteitä monesti. Schönberg pyrki pitäytymään sovituksessaan tiukasti ”Brahmsin hengessä” ja kutsui versiotaan ”Brahmsin viidenneksi sinfoniaksi”. Hän katsoi orkesteriversion olevan ratkaisu Brahmsin alkuperäisversion esityksiä vaivanneisiint balanssiongelmiin pianon ja jousten välillä.
Schönbergin Brahms-sovitusta on kuitenkin kritisoitu raskaaksi, ja monet ovat ilmaisseet epäilyksensä myös siitä, onnistuuko Schönberg tavoittamaan brahmsilaista henkeä. Joitakin soittimellisia ratkaisuja, kuten es-klarinettia ja ksylofonia on myös vieroksuttu.
Rattle on kuitenkin uskonut teokseen jo pitkään. Hän levytti sen ensimmäisen kerran jo 80-luvulla ja valitsi sen filharmonikkojen vuoden 2005 Eurooppa-konsertin ohjelmistoon. Eikä tuo usko ole heikolla pohjalla. Levyllä Rattlen johtamat berliiniläiset tarjoavat kvarteton hehkuvana ja virtuoosisena orkesteriversiona, lähes sinfoniana. Orkesterin sointi on rikas ja tekstuurit pysyvät selkeinä ja kirkkaina.
Schönberg teki vuonna 1935 Ensimmäisestä kamarisinfoniastaan (1906) rinnakkaisversion suurelle orkesterille, joka helpottaa kamariversion balansoinnin ongelmia puhallinten ja jousten välillä. Monet Schönberg-tuntijat ovat katsoneet uudempaa versiota (kuten myös Verklärte Nachtin jousiorkesteriversiota) kulmat kurtussa ja pitäytyneet alkuperäisessä viidentoista soittajan kamariversiossa. Itsekin olen aikanaan tutustunut Kamarisinfoniaan nimenomaan Pierre Boulezin kolmisenkymmentä vuotta sitten levyttämän alkuperäisversion kautta.
On myönnettävä, että Rattle onnistuu levyllään argumentoimaan vahvasti orkesteriversion puolesta. Filharmonikoiden sointi on syvä, mutta kudos pysyy samalla selkeänä ja rytmiikka iskevänä. Orkesteriversio on myös kuulijalle lempeämpi. Siinä missä alkuperäisversion terävyydestä löytyy aimo annos Sibeliuksen mainitsemaa ”korvien piinaa”, orkesteriversio on vähemmän shokeeraavampi. Se helpottaa kuulijan huomion kiinnittymistä teoksen jännittävään rakenteeseen ja tekee yksinkertaisesti kuuntelukokemuksesta nautittavamman, mutta toki vähemmän radikaalin.
Kumpikin levyn orkesterisovituksista on syntynyt Kalifornian auringon alla, Schönbergin ollessa ”karkoitettuna paratiisiin”, kuten Alex Ross on osuvasti ilmaissut. Monien maanpakolaiskollegojensa tavoin Schönberg oli halukas työskentelemään myös Hollywoodissa yhtäältä siksi, että hän oli aidosti kiinnostunut elokuvamusiikin taiteellisista mahdollisuuksista, toisaalta siksi, että näin hänen toimeentulonsa olisi ollut turvattu ja aikaa olisi jäänyt Moses und Aronin sävellystyölle.
Kuten tunnettua, Schönbergin elokuvaprojektit eivät toteutuneet, koska säveltäjän vaatimukset taiteellisesta kontrollista eivät sopineet Hollywoodin työskentelytapoihin. Niinpä ainoan vilahduksen siitä, mitä Schoenbergin elokuvamusiikki olisi ollut, tarjoaa vuonna 1930 sävelletty Begleitmusik zu einer Lichtspielszene, Op. 34, jota Stravinsky piti parhaana koskaan sävellettynä elokuvamusiikkina. Schönbergin kymmenminuuttinen sävellys perustuu elokuvaan, joka oli olemassa vain säveltäjän mielikuvituksessa. Se jakautuu kolmeen taitteeseeen, joille Schoenberg antoi summittaiset nimet Uhkaava vaara, Pelko ja Katastrofi.
Rattlen käsissä Begleitmusik zu einer Lichtspielszenesta piirtyy vaikuttava pienoisdraama. Orkesterin värit hehkuvat voimakkaina ja erityisesti viimeinen taite on huikea. Schönbergilla olisi ollut Hollywoodille paljon annettavaa.
Kaikkiaan levy vahvistaa Rattlen asemaa yhtenä aikamme parhaista 1900-luvun musiikin tulkeista. Lisäksi on ilahduttavaa huomata, että EMI on suostunut julkaisemaan Rattlelta myös hieman marginaalisemman levyn viimeaikaisten hyvin perinteisten, vaikkakin erittäin korkeatasoisten julkaisujen jatkoksi.