Mikä tekee musiikkiesityksestä historiallisen rekonstruktion? Epookkipuvut, vähän draamaa ja luonnollisesti periodisoittimet ja ajanmukaiset esityskäytännöt… Historialliset pintaseikat saattavat kuitenkin varastaa huomion, eikä todellista ”aikamatkan” kokemusta synny. Espanjalaissyntyinen pianisti Javier Arrebola (s. 1981) oli työstänyt harkitun ja hienostuneen Schubert-kokonaisuuden, joka pelkän musiikillisen ilmaisun keinoin loihti sykähdyttävästi esiin Franz Schubertin (1797-1828) musiikkiin keskittyvien yksityistilaisuuksien eli ”Schubertiadien” tunnelman. Fortepianon käyttäminen ei ole koskaan helppo ratkaisu moderniin pianoon tottuneessa musiikkimaailmassa. Viehättävintä oli, miten ohjelman läpäisevä intiimi, teeskentelemätön ote oli Arrebolan tulkinnassa samalla sekä vakuuttava vastaus fortepianon asettamiin haasteisiin että juuri se tekijä, jolla kuulijan sai täysin eläytymään 1800-luvun alkupuolen schubertiaaniseen olohuoneilmapiiriin.
Moderniin pianoon verrattuna fortepianon ongelmana on soinnin hintelyys ja epätasaisuus, joka voi aiheuttaa rytmistä pehmeyttä ja epämääräisyyttä. Soittimen energia ei riitä kantamaan voimakkaita linjoja, joten fraaseista on tehtävä verraten lyhyitä. Arrebolan sooloavaus oli esimerkillinen vastaus näihin haasteisiin. Lempeä, miniatyyrimäinen sonaatti nro 13 A-duuri (D664) soi Rod Regierin vuoden 1825 mallin mukaan rakennetulla fortepianolla vähäeleisenä ja hienopiirteisenä, ja Arrebolan itseäänkorostamaton ekspressiivisyys herätti välitöntä luottamusta. Rohkean poeettinen, nöyrä ja sisäistynyt ilmaisu, arpeggiot, taidokkaan vapaa rytminkäsittely ja napakka jäntevyys forte-osuuksissa toteutti soittimen koko potentiaalin. Selkeästi karakterisoitu ja jopa improvisatorisen musikaalinen, ilmiömäisen vaatimaton finaali osoitti vahvasti, miten steriilisti ja loistokkuudessaan kylmästi Steinway olisi tässä teoksessa toiminut.
Konsertti oli osa Arrebolan taiteellista tohtorintyötä, mikä näkyi ainutlaatuisen kattavissa ja tieteellisesti työstetyissä esittelyteksteissä sekä kokonaisuuden vahvassa tematisoinnissa. Hedelmällinen vuosi 1819 nivoi ohjelmiston teokset yhteen, ja ystävyys ja yhteisöllinen vuorovaikutus oli konsertin punainen viiva. A-duuri -sonaatti ja väliajan jälkeen kuultu Schubert-klassikko Forelli-kvintetto muodostivat valoisan, elämäniloisen kehyksen, jonka sisälle jäi erään Schubertin tärkeimmän ystävän, Johann Mayrhoferin (1787-1836) runoihin sävelletty neljän huonommin tunnetun liedin kokonaisuus.
Ystävien merkitys Schubertin elämälle, musiikille ja estetiikan kehitykselle oli aina huomattava. Vuosina 1819-20 Schubert asui Wienissä Mayrhoferin luona ja sävelsi ahkerasti. Voimakkaan keskinäisen vuorovaikutuksen hedelminä syntyi kokonaistaideteoksia, joissa sekä Meyrhoferin raskasmielisyys että Schubertin palavuus ovat läsnä. Konsertissa esitetyssä huolellisesti valitussa kokonaisuudessa luodataan kuolemaa eri puolilta: An die Freunden (”Ystäville”) näyttää kuoleman kauhean lopullisuuden, kun taas Nachtstückissä (”Nokturni”) yksinäinen runoilija saa kuolemasta suloisen vapahduksen. Keskelle jäävät liedit maalailevat öistä luontoa ja yksinäisyyden ja hämärän vaimentamia tunnemyrskyjä. Sopraano Annami Hylkilän läpikuultava, puhuva liedilmaisu ja kevyt, ilmeikäs sointi sopi hienosti tähän ohjelmaan. Eteenpäinmenevät tempot, konstailemattomuus ja syvällinen koskettavuus luonnehtivat Arrebolan elegantin nöyrää liedsoittoa, jonka antautunut hienopiirteisyys huipentui Nachtstückin huikeassa nousussa henkäyksenomaisesta pianissimosta kumisevaan kliimaksiin.
Arrebolan äärimmäisen vaatimaton, hienostunut esiintyminen sopraanon rinnalla vaihtui Forelli-kvintetossa riemukkaaseen ja nautiskelevaan kommunikointiin jousisoittajien kanssa. Suloisen maanläheinen teos soi juurevan rytmikkäänä ja kansanlaulumaisella svengillä. Forelli-kvinteton ytimenä on Schubertin Die Forelle -liedin melodiasta sävelletty variaatio-osa. Liedin piano-osuuden pulppuileva taimen-kuvio toimii myös koko kvinteton ydinmotiivina. Forelli-kvintetto liittyykin Schubertin lied-pohjaisten sävellysten jatkumoon, johon kuuluva myös mm. Tod und das Mädchen -kvartetto ja Trockene Blumen -variaatio huilulle ja pianolle.
Kvinteton kokoonpanon erityisyytenä on sointia mehevöittävä kontrabasso. Fortepianokvintetossa balanssi joutui kuitenkin koetukselle erityisesti juuri kontrabasson myötä, vaikka suurimmat tasapaino-ongelmat vältettiinkin. Enimmäkseen jouset hienosti tukivat fortepianon dynamiikkaa, mutta etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa ne olivat vaarassa jyrätä tasaisella, kiinteällä otteellaan Arrebolan monipuolisten nyanssien yli. Kokonaisuudessa kvintetossa kuitenkin yhdistyivät näyttävyys ja mutkattomuus aidolla, itseäänkorostamattomalla tavalla jossa yksin musikki oli pääosassa ja fortepianon hienopiirteinen sointi toi räiskyvyyteen intiimiyttä.