Teos on joko syöpynyt tajuntaan vaikuttavuudellaan tai sitten konsertin dramaturgia ontui, kun Anders Hillborgin Four Transitory Worlds kaikui korvissa vielä Maurice Ravelin pianokonserton aloittavan kontrafagottisoolon päällä. Hillborgin teos pitäisi varustaa räikeällä varoitustarralla: ”Viihdettä! Saatat naurahtaa nykymusiikin aikana”. Teos on nimittäin varsinainen kikkapakki, joka on sävelletty Malko-kapellimestarikilpailun esterataosuudeksi. Viiteen minuuttiin mahtuu sekä jännitysmusiikkia että straussilaiselle valssi-ilottelulle irvailevaa komiikkaa. Kyseisen Malko-kilpailun voittaja Joshua Weilerstein hallitsi helposti äkkinäiset taiterajat ja välitti voimakkaalla mimiikallaan RSO:lle tavoittelemansa tunnelmat, joissa pääpaino oli lähinnä leikkisässä hurvittelussa. Tanssahtelussa oli amerikkalaista rentoutta ja vapautunutta hälläväliä-meininkiä. RSO:sta huokui rentouden lisäksi koko illan ajan hieno ja yhteinäinen sointi.
Ravelin konsertto vasemmalle kädelle on pianistisesti palkitseva voimanäytös, johon Jean-Efflam Bavouzet ahtoi valtavasti paatosta ja vääntöä. Hän otti tukea oikealla kädellä pianon kyljestä ja riuhtaisi kokovartalotekniikalla glissandot ilmoille. Pitkistä soolo-osuuksista huolimatta Bavouzet ei erkaantunut sivullisen rooliin, vaan tuntui jopa sanelevan konserton kulkua. Juoksutuksissa ei ollut vaikeuksia eikä oikean käden puuttuminen estänyt hyppyjen nopeutta tai osumatarkkuutta. Weilerstein sai RSO:n hehkumaan ilmavaa iskuvoimaa räiskähtelevästi, mutta loppua kohden näytti selvältä, että puhti ei voi enää riittää loppupamaukseen asti. Bavouzet sen sijaan onnistui hahmottamaan jatkuvan crescendon idean kirkkaana takariville asti.
Nuori Weilerstein sai Antonin Dvo?akin kahdeksannesta irti taivaallisia kaarteita niin paljon, että meinasi tulla kauneuden ähky. Kokonaisuuden ja muodon eheyden kustannuksella saadut hetket pitivät kuitenkin mielenkiintoa yllä niin kantavasti, että katharsista ja pitkän matkan tarinallisuutta ei oikeastaan jäänyt kaipaamaan. Siihen kun tuntuu yleensä sisältyvän vastoinkäymisiä, pulmia, tylsyyttä ja kaikkea sitä, minkä vuoksi loppukohtaus on niin koskettava.
Bavouzet tarjosi illan päätteeksi stand-up -painotteisin pienoisresitaalin, joka osoitti ranskalaisen hallitsevan paitsi Daniel Auteuililta tutun elegantin koheltamisen taidon myös sävyisän Debussyn saundin. Kolme etydiä ja Images olivat läpikuultavan kevyitä, ja Bavouzet’n tapa käsitellä kuvioita vain harmonioina teki ilmeestä utuisen ja aidon impressionistisen. Yllätysnumeroksi säästelty Ravelin viulusonaatin hidas blues-osa viulistinakin mainion Weilersteinin kanssa osoitti, että musiikin tekeminen yhdessä yleisön edessä voi olla samalla lailla hauskaa kuin kortin lätkiminen jutustelun lomassa.