Amfion pro musica classica

Arvio: Satubalettia, svengiä ja nostalgiaa

Osmo Tapio Räihälän (1964– ) uusi orkesteriteos Rautasade alkoi lupaavissa, lyyrisissä tunnelmissa. Räihälä orkestroi ilmavasti ja antaa soitinryhmille kiitollista soitettavaa. Sekä melodiat että harmoniat miellyttävät korvaa. Teoksen solistisista esiintuloista jäi mieleen erityisesti Anders Hauginin hienosti muotoiltu tuubasoolo. Lopussa osa soittajista lauloi mukana – vieläpä puhtaasti. Pidemmän päälle musiikki tekee kuitenkin rytmisesti melko junnaavan vaikutelman ja on ylipäänsä mielestäni hiukan sievää. Säveltäjä kertoo käsiohjelman esittelytekstissä musiikkinsa yhteydestä kuviin ja nimeää inspiraation lähteeksi Vassily Kandinskyn. On helppo ajatella, että Räihälän soinneilla on vastineensa kuvien maailmassa, ja että ne voivat hahmottua linjoina, pisteinä ja muotoina. Olisiko vertaus johonkuhun toiseen taiteilijaan kuitenkin osuvampi? Ainakin Kandinskyn tunnetuimmille abstrakteille teoksille on ominaista suurempi räiskähteleväisyys ja rytminen variaatio. Rautasateesta tuli mieleen pikemminkin joku naivistisen tai vähintäänkin figuratiivisen tyylisuunnan edustaja.György Ligetin (1923–2006) musiikki jaksaa riemastuttaa! Ensin folkloristiikasta, sitten mikropolyfoniasta ja avantgardesta poispäin hakeutuneen säveltäjän tuotantoa alkoi seitsenkymmenluvulla karakterisoida dynaaminen ja värikäs rytmiikka, johon Ligeti haki innoitusta esimerkiksi afrikkalaisesta ja latinalaisamerikkalaisesta lyömäsoitinmusiikista. Myös Conlon Nancarrow’n ja Bill Evansin pianonkäsittely vaikutti: edellinen ultrakompleksisilla, automaattipianolle sävelletyillä rytmeillään, jälkimmäinen tiheillä sointuasetteluillaan. Hiljaisen kauden jälkeiseltä tuotteliaalta kahdeksankymmenluvulta peräisin olevassa pianokonsertossa on hyvin esillä se tinkimätön energia, joka tekee Ligetin musiikin niin tunnistettavaksi. Säveltäjän virtuoosiset taidot orkestroinnissa tuovat mieleen Gustav Mahlerin sinfoniset teokset, joihin voisi päteä unkarilaisen sanat Robert Schumannista:  tämän musiikissa kun ”risteytyy sisäisesti rehevä ja koristeellinen tyyli ja hulluus”. Mahlerin tavoin Ligetikin ottaa mukaan poikkeuksellisia instrumentteja (kuten okariinan ja liukupillin), jotka tuovat tekstuuriin muusta virityksestä poikkeavia ääniä. Harmonista rikkautta lisäävät myös luonnonvirityksellä(kin) soittavat käyrätorvet. Vekkuli Joonas Ahonen hoiti suureksi osaksi orkesterin kudoksiin uivan solistiosuuden mainiosti: nyrjähtäneet rytmit svengasivat vaivattomasti ja yhtäkkiset rubatomaiset, sulosointiset äänenkuljetukset onnistuivat Ahoselta myös hienosti. Orkesteri teki Dmitri Slobodenioukin johdolla kelpo työtä, mutta näin kompleksiseen musiikkiin ei parin päivän harjoittelurupeama yksinkertaisesti riitä. Tärkeät väliäänet eivät aina erottuneet tekstuurista, ja epäsymmetristen rytmien pitäisi tulla selkärangasta vähemmällä hosumisella.

Parhaiten sinfonioistaan tunnetun Carl Nielsenin (1865–1931) neljännessä, Sammumattomassa (1914-16), on jotain samaa kosiskelemattomuutta ja ehdottomuutta kuin 50-luvun jälkeisillä avantgardisteillakin. Musiikki on toki juurtunut aikansa perinteeseen varsinkin harmoniakielen osalta, mutta esimerkiksi yhtäjaksoinen neliosainen muoto ja toisteisten motiivien näennäinen yksinkertaisuus tekee nykypäivänäkin rohkean vaikutelman. Vivahteikkaassa orkestraatiossa esiintyy useita sektioiden ja yksittäisten soittajien sooloja ja ilmavia kamarimusiikkijaksoja. Kuuluisassa päätösosan kahden patarumpalin taistelussa on rajuutta, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen futuristeja sekä myöhempää, esimerkiksi Edgard Varèsen lyömäsoitinmusiikkia. Tässä yhteydessä kiihkeämmistä jaksoista käydään kuitenkin vain hakemassa dramaattista liikevoimaa, josta voi turvallisesti palata kaunosoittoon. Kapellimestari Slobodeniouk luotsasi kappaletta eteenpäin selkeällä ja ekonomisella lyönnillään, joskin pidemmät ja laveammat linjat olivat voineet sopia joihinkin kohtiin paremmin. Kuten Pjotr Tsaikovskin sinfonioissa – kuudetta lukuun ottamatta – Nielseninkin draamassa ihminen voittaa lopulta vaikeutensa ja nousee kohtalonsa valtiaaksi. Tämä vastakkainasettelu tuntuu minusta vanhahtavalta ja sinfonia nostalgiselta, kun taas pluralistinen ja vähemmän narratiivinen Ligetin musiikki vaikuttaa minusta ajankohtaisemmalta. Äänet ääninä! Kertomukset sanoin, kuvat kuvin.

Comments are closed.

Post Navigation