Amfion pro musica classica

Arvio: Matka uhmasta utuihin

Pianisti Risto Laurialan soitossa on aina jotain hyvin grandiöösiä, vanhan ajan hehkua, jossa sankaruus kohtaa intiimiyden, Chopin Bachin ja pianisti yleisön. Sellosalin valitettavan vähälukuinen yleisö pidätti hengitystään ikuisilta tuntuneiden sekuntien ajan, kun Goldberg-muunnelmien aarian viimeinen sävel hiipui hitaasti hetkestä ikuisuuteen. Matka tähän pisteeseen oli pienten taisteluiden takana.

Laurialan itsevarma ote koskettimiin on hienoa seurattavaa. Hän soittaa jokaisen nuotin varmasti. Väärätkin äänet tulevat ilman epäröintiä, eikä hän jää murehtimaan niitä hetkeksikään. Nuoteilla on aina alku, keskikohta ja loppu, mikä tosin utuisissa jaksoissa herättää haaveista jopa liiallisella konkreettisuudellaan. Esimerkiksi Chopinin cis-molli scherzon finaalipyöritys kaikui mahtavasti, mutta alaspäiset arpeggiokuviot olivat liiankin jämäkästi esillä.

Robert Schumannin Fantasiakappaleissa op.12 kosketuksen raskaus tuotti Schumannille epätyypillistä säestyskuviomattoa, jonka päällä melodia lauloi poikkeuksellisen yksiselitteisesti. Sarjan edetessä saattoi huomata, että Lauriala lämpeni, ja käsistä karisi kaikki kohmeus viimeistään Traumes Wirren (Unikuva) -osan ravistuksissa. Ende vom Lied (Laulun loppu) helähteli aivan eri kirkkaudella kuin sarjan aloittava Des Abends (iltaisin).

Chopinin g-molli balladiin Laurialan lämmenneet sormet toivat poikkeuksellista painetta ja räjähdysherkkyyttä. Hän korosti teoksen rapsodisia piirteitä tarkkarajaisilla taitekohdilla ja äkkinäisillä purkauksilla, jotka johtivat vääjäämättömän toivottomaan con fuoco -codaan, jossa sytytyslanka loppui isoon ja vakuuttavaan paukkuun.

Bachin Goldberg-muunnelmat on teos, joka vaatii pitkää keskittymiskykyä ja herkkää otetta. Väliajalla Laurialan ote ehti taas hieman viiletä, mikä kuului ensimmäisissä muunnelmissa raskautena ja varmisteluna, muttei ollenkaan hapuiluna. Illan edetessä hän johdatti yleisönsä miltei horrostilaan pehmeän samettisella kosketuksella, sulavalla legatolla ja aikaa kestävällä äänen kantavuudella ilman mitään ylimääräistä temppuilua. Kouriintuntuva ja jämäkkä alku näyttäytyi uhmakkuudessaan haavoittuvalta urholta, joka matkan aikana kasvoi täyteen loistoonsa pelkistyneenä ja paljaana. Yksikään ylimääräinen numero ei vienyt tätä kaunista muistoa pois.

Vastaa

Post Navigation