Berliini-kuukauden ensimmäinen huomio: kaupungissa tapahtuu valtavasti, myös heinäkuussa. Toinen huomio: konserttikokemus tuntuu berliiniläisille olevan tärkeämpi kuin meillä. Miltei kaikissa käymissäni konserteissa esiintyjät palkittiin aplodimyrskyllä, kuulijoiden määrästä riippumatta. Juuri kukaan ei näyttänyt nousevan penkistä ennen suosionosoitusten päättymistä.
Aloitin maratonin Gendarmenmarktin Konzerthausissa, joka – kuten hyvin monet Berliinin vanhat rakennukset – on rekonstruoitu raunioista täysin uskottavasti. Aukiolla on mannermaisen leppoisaa istuskella lämpimässä kesäillassa konserttia odotellessa ja katsella enimmäkseen fiinisti pukeutunutta yleisöä. Onneksi myös muita itseni lailla ruutupaitaan sonnustautuneita ilmaantui paikalle.
Lavalla oli Akademie für alte Musik Berlin ja RIAS Kammerchor (nimi on jäänne menneiltä ajoilta ja tarkoittaa ”Rundfunk im amerikanischen Sektor”) johtajanaan Hans-Christoph Rademann. Konsertti alkoi sympaattisissa merkeissä: paikallisen yläasteen kuoron kanssa tehty koulutusprojekti oli sujunut niin hyvin, että mukaan oli ympätty Schubertin G-duurimessun Credo-osa.
Erinomainen orkesteri jatkoi Mozartin varhaisella sinfonialla KV 128, jonka ensimmäisen osan alussa on hassu tahtilajihämäys. On aina suurenmoista kuulla näin hyvää artikulointia, varsinkin bassopuolella: kun satsi rakennetaan alhaalta ylös, tulee musisointiin tanssillisempaa ja juurevampaa meininkiä kuin pyöristetyssä sinfonisemmassa soinnissa yleensä.
RIAS-kuoro tuli mukaan jo Mozartin Litaniae de venerabili altaris sacrimento -teoksessa, mutta päänumerona oli itseoikeutetusti tunnettu c-mollimessu. Loistavan kuoron sointi on kultivoitunut ja tasainen, bassot jyhkeitä, tenorit tukevia mutta silti vaivattomia, pianissimot ja sforzando-aksentit taitavia. Kaikilta osin pätevästä solistikvartetista erottui kreikkalais-saksalainen mezzosopraano Stella Doufexis kristallisine koruineen.
Vapaita ryhmiä kaupungissa piisaa. Jousisoittajista koostuvalla, tarpeen mukaan supistuvalla ja laajenevalla Ensemble Kaleidoskopilla oli kiva idea: Iannis Xenakisin innoittamana yhtye järjesti kaksipäiväisen polytoopin eli paikkaan sidotun multimedia- ja performanssiesityksen. Tapahtuma alkoi ”tavanomaisella konsertilla merkittävässä paikassa”: Philharmonien kamarimusiikkisalissa kuultiin valikoima Xenakisin teoksia Mikka:sta sooloviululle Voileen 20 soittajalle, Josiah Wolf Oberholtzerin ja Sebastian Clarenin kantaesitykset ja lisäksi Ryoji Ikedaa ja Monteverdiä. Xenakis ei oikeastaan olisi kaivannut mitään rinnalleen. Esitykset olivat innostuneita, ja varsinkin kvartetto ST/4-1,080262 kuulosti hyvältä. Isommissa teoksissa esiintyi välillä pientä epävarmuutta, minkä voi kenties laittaa soittajakaartin nuoruuden piikkiin.
Seuraavana päivänä kommandopipoihin sonnustautuneet musiikkisissit tekivät täsmäiskuja metroasemilla. Huonon sään vuoksi parcour-ryhmä Access All Areas joutui tyytymään sivuosaan ja laskemaan liukuportaita, mikä oli sääli. Kaleidoskop tuli nimittäin antaneeksi satunnaisille ohikulkijoille hieman kliseisen kuvan nykymusiikista Xenakis-imitaatioillaan, jotka hierarkkinen seuraa johtajaa -leikki teki hieman jäykiksi. Kaleidoskop näyttää erikoistuvan spektaakkelimaisiin produktioihin, mikä ei tämän perusteella vielä vakuuta täysin, vaikka arvostankin musiikin viemistä kansan keskuuteen. Jos nykymusiikki jotain kaipaa, se on yhteisöllisyyden ja suoremman kontaktin kehittämistä, ei uusien muotojen keinotekoista ymppäämistä olemassaolevan musiikin päälle.
Olin vähällä päästä osalliseksi Berliinin filharmonikkojen sinfonisesta soinnista, mutta ensimmäisen kerran 30 vuoden Waldbühnen ulkoilmakonserttien historiassa tilaisuus jouduttiin perumaan kehnon sään vuoksi. 22 000 ihmistä vetävät katsomot tyhjentyivät preussilaisen tehokkaasti sulassa sovussa.
Aloin jo huolestua suututtaneeni musiikin jumalattaret, kun seuraavanakin aamuna oli kaikki mennä pieleen: normaalisti lehmusten alla oleva Staatsoper olikin evakossa toisella puolella kaupunkia. No, ei muuta kuin metroon, jota ensin oli heti kohta vaihdettava rakennustöiden vuoksi, sitten pistettävä kävelyksi jumiin jääneen edellisen vaunun tukittua raiteet.
Pierrot Lunaire jäi väliin, mutta onneksi ehdin kuulla Daniel Barenboimin johtaman Pierre Boulez’n teoksen Dérive 2. Staatskapellen yksitoista jäsentä soittivat intohimoisesti, upeaa sointikulttuuria tuon tuosta esitellen. Välillä paahteiseksi käynyt tulkinta oli kovasti erilainen kuin säveltäjän itsensä läpikuultavammin ja kirkkaammin johtamana (linkki). Kunpa vielä esitys olisi pidetty muualla kuin Schiller-teatterin suttuisessa akustiikassa, jossa jousisoittimet jäivät auttamatta muiden jalkoihin.
Boulez’n kuhiseva musiikki teki jälleen ihmeellisen koherentin vaikutelman, ja lähes 50-minuuttinen teos piti otteessaan. Lopussa Barenboimin antidiivaelkeet ilahduttivat. Hän jättäytyi kiitoksissa pikemminkin muiden taakse, jakoi kukkakimppunsa yhtyeen naispuolisten jäsenten kesken ja kiitti vielä kaikkia erikseen, supatellen muutamille ilmeisiä komplimentteja.
Staatsoperissa oli käynnissä uuden musiikkiteatterin festivaali Infektion!. Hans-Werner Henzen kontribuutio oli vuonna 2007 kantaesitetty konserttiooppera Phaedra. Se kertoo Ateenan kuninkaan Theseuksen vaimon Phaedran ja hänen vastakaiutta rakastaman poikapuolensa Hippolyten tarinan, johon liittyvät myös Minotaurus (härkämies, jonka Theseus oli surmannut), Aphrodite (joka myöskin on rakastunut Hippolyteen) ja metsästyksen jumalatar Artemis (jonka suosiosta Hippolyte itse on kiinnostunut). Pettyneen Phaedran vilpillisesti väitettyä Hippolyteen olisi raiskanneen hänet, surmaa Theseus tämän. Artemis kursii Hippolyten jäännökset kasaan ja herättää tämän henkiin nimellä Virbius. Lopussa Minotaurus (vaikka onkin kuollut) laulaa: ”Me kaikki synnymme alastomina. Kaikki sulautuu lopulta tanssiksi.”
Hidastetut tanssiliikkeet jonkinlaisen kosmisen diskopallon alla teoksen lopulla muodostivatkin konserttioopperan vaikuttavimman hetken. Ylipäätään esityksestä jäivät parhaiten mieleen lavastus ja tilan käyttö: esiripun kokoinen peili sulautti katsomon keskelle sijoitetut orkesterin, kuulijat ja aivan iholle tulleet solistit yhteen. Me yleisössä ikään kuin tarkkailimme sekä esitystä että toisiamme.
Henzen musiikki on omaan makuuni usein turhan asiallista. Se on parhaimmillaan säveltäjän kuvatessa kaoottisia tunnelmia, kenties materiaalin tiukasta hallinnasta hieman hellittäen, kuten Orff-tyylisessä jaksossa Hippolyten pillastuneiden hevosten vetämän vaunun suistuessa alas kalliolta. Toisessa näytöksessä uudelleensyntynyt Virbius saa kaunista laulettavaa pelkän pianon säestyksellä.
Ensemble Modern Michel Boderin johdolla teki eksperttityötä: kudos säilyi selkeänä ja tasapainoisena, joskaan aivan Staatskapellen veroisia yksilösuorituksia ei kuultu. Yllättäen myös harmoniat eivät aina olleet ihan puhtaita. Sen sijaan laulajille on juuri tässä kohden nostettava hattua: usein modernia oopperalaulua rasittaa intonaation epämääräisyys, nyt harmaudesta ei ollut tietoakaan.
Seurasi kahdesta monodraamasta koostuva ilta. Peter Maxwell Daviesin Miss Donnithorne’s Maggot ja Salvatore Sciarrinon Infinito Nero saivat perinpohjaisen näyttämöllisen käsittelyn, vaikka alunperin konserttikappaleita ovatkin.
Staatsoperin Werkstatt-näyttämö oli lavastettu produktiota varten arkisen verstasmaiseksi. Hämmentyneen oloinen yleisö sai vapaasti vaeltaa tilassa, jota pienen huoneen kokoinen pahvilaatikko dominoi. Laatikon kylkiin oli liimattu lehtileikkeitä ja esseekatkelmia ja puhkottu reikiä tirkistelyä varten. Verstaan kulmiin oli sijoitettu vanhoja televisioita: joillakin niistä viehättävä, nuorehko nainen luki paperilta eri ihmisten muutamaan lauseeseen tiivistettyjä elämäntarinoita, kenties imitoiden toisilla ruuduilla esiintyvää samanoloista naista. Kaiken kaikkiaan tilaan tulvivassa informaatiossa ei tuntunut olevan selkeyttä, mutta kiinnostus heräsi.
Tämä kaikki oli luullakseni ohjaaja Michael von zur Mühlenin fantasian tuotosta. Musiikin alettua kävi selväksi, että toinen ruudulla olevista naisista lauloikin pahvilaatikon sisällä. Syystä että alkuperäinen Miss Donnithorne oli australialainen nuori nainen, jonka kihlattu ei ilmestynytkään hääaamiaiselle. Tuosta hetkestä alkaen Donnithorne ei enää poistunut kodistaan, jättäen katetun aamiaisen yli kolmeksikymmeneksi vuodeksi pöydälle homehtumaan.
Kuten Maxwell Daviesin tunnetuin musiikkiteatterikappale Eight songs for a mad king, on tässäkin ymmärrettävästi kyse pakkomielteistä. Jos Verklärte Nacht saattoi aikalaiskorvin kuulostaa Tristanilta, jonka sateessa kastunut partituuri on levinnyt holtittomasti, on Maxwell Daviesin musiikki kuin Pierrot aineissa. Esitys oli mezzosopraano Hanna Dóra Sturludóttirin tour de force. Huikeaa virtuositeettia sekä äänenkäytön että näyttelemisen osalta.
Puolituntisen teoksen loppupuolella saliin tepasteli muina miehinä näyttämöhenkilökuntaa purkamaan laatikon seiniä. Tämä puuhailu jatkui saumattomasti väliajan tapaisen aikana: seuraavaa solistia, sopraano Sarah Maria Sunia, alettiin teippaamaan krusifiksiasentoon vanerilaattaan, joka vinssattiin roikkumaan kattopalkeista. Tv-ruutuihin ilmestyi pappi tunnustamaan jumalalleen, ettei voinut lakata lukemasta juorulehtiä niiden sisältämän erotiikan vuoksi.
Jos oli Miss Donnithorpe eksentrinen, oli sitä myös 1600-luvulla elänyt Maddalena de’Pazzi, jonka teksteihin Sciarrinon ”yksinäytöksinen ekstaasi” perustuu. Firenzeläisen ylimysperheen vesa alkoi teini-iässä kokea uskonnollisia näkyjä, ja jonkinlaisessa maanisessa tilassa sanat syöksyivät hänestä sellaisella vauhdilla, että tarvittiin kahdeksan nunnaa tekemään transkriptioita näistä verta ja maitoa pulppuilevista visioista.
Sciarrinon vähäeleiseltä vaikuttavassa musiikissa on suunnaton dynamiikka, ajankäsittely ja koherenssi. Verstaan parvella esiintyneet Staatskapellen koulutusorkesterin jäsenet Arno Waschkin johdolla saivat tässä parempaa jälkeä aikaan kuin ensimmäisellä puolella.
Mutta mutta: väkivahva musiikki, joka jossain toisessa yhteydessä (ja akustiikassa) ei kaipaisi mitään lisättävää, joutui nyt kaiken aikaa taistelemaan huomiosta kahden miesnäyttelijän brutaalien interventioden kanssa. Kyseessä oli jonkinlainen eroottinen rituaali: miehet sotkivat itseään, toisiaan ja naista sinisellä maalilla, riisuivat tämän kengät ja repivät sukkahousut rikki hampaillaan, kaivoivat valtavat tekopenikset housuistaan, pukivat ylleen hunnun ja konttasivat peräkkäin ympäri lavaa välillä maahan heittäytyen ja nuolivat kirvestä vuoron perään. Tämän jälkeen kirves otettiin myös kastrointikäyttöön.
Yllätyin reaktiostani näihin kliseisiin kliseiden perään. Teos – vai pitäisikö puhua sen tulkinnasta, vai uudesta teoksesta – oli pysäyttävä, mutta millä tavalla, sitä en osaa pukea sanoiksi. Vaikuttavaa on myös, että julkisen sektorin tukema oopperatalo tuottaa tällaisen festivaalin. Milloin omassa kansallisoopperassamme uskalletaan tehdä jotain vastaavaa?
Festivaali päättyi osaltani Toshio Hosokawan kolmannen oopperan Matsukaze ensi-iltaan. Teos kantaesitettiin Brysselissä toukokuussa ja on La Monnaien, Luxemburgin, Varsovan ja Berliinin oopperatalojen yhteistilaus. Berliinissä ja Freiburgissa opiskelleen Hosokawan musiikkia kuvaillessa mieleen tulee jo hieman kulunut ilmaisu hauraan ja vahvan yhtäaikaisuuden paradoksista. Sävelkieli on käsinkosketeltavan sensuellia ja dramaattista. ”Musiikki on paikka, jossa nuotit ja hiljaisuus kohtaavat”, on säveltäjä sanonut. Estetiikka on kuultavissa esimerkiksi tunnetussa teoksessa In die Tiefe der Zeit.
Matsukazen äänimaailma on kuin tiheästi kudottu mutta läpinäkyvä verkko. Langat ovat myös lavastuksen tärkeä symboli: monta lankaa yhdessä antavat tukea voivat myös tukahduttaa. Matsukaze on japanilaisen no-näytelmäperinteen keskeisiä teoksia. Vuosisatoja aiemmin eläneet ja suolaa merestä kuivanneet nimihenkilö ja hänen sisarensa Murasame olivat rakastuneita mieheen, joka kuoli, eivätkä pysty päästämään rakkaudestaan irti. Koska buddhalaisen ajattelun mukaan tällainen inhimillinen haluaminen on synti, joutuvat sisarukset ajelehtimaan maailmassa haamuina. ”Salzige Sehnsucht”, libretisti Hannah Dübgen kirjoittaa.
Lempeydestään ja miellyttävyydestään – kauneudestaan – huolimatta musiikki on myös painostavaa, mutta säveltäjän ymmärrys tasapainosta on kiistämätön. Pysähtyneen orkesterisatsin keskeltä pyrkii tuon tuosta esiin veden solinaa ja solistisia fraaseja. Matalat lyömäsoittimet ja japanilaiset fûrin-kellot dominoivat usein tekstuuria. Naissolisteille ja lauluyhtyeelle kirjoitetussa musiikissa on paljon arkaaisia kvinttejä, ja joskus harvoin esillä välähtää duuri- tai mollisointu.
Barbara Hannigan, Charlotte Hellekant ja Vocalconsort Berlin lauloivat hienosti. Munkin roolissa Frode Olsenilla oli isoja intonaatio-ongelmia, eikä läheskään aina voinut erottaa, oliko tarkoitettu sävel puolisävelaskelta ylempi vai alempi.
Ohjaaja Sasha Waltz kutsuu teosta koreografiseksi oopperaksi, ja Waltzin oman ryhmän tanssijat ovatkin ikään kuin partituurin osa. Ihailtavaa oli myös laulajien plastinen, tarkoituksenmukainen liikehdintä näyttämöllä.
Reiluun kuukauteen mahtui muutama musiikillinen pettymys, mutta ei niistä tällä kertaa sen enempää. Sen sijaan pari sanaa tämänkertaisen oleilun pohjalla odottaneesta sokerista: Neuköllner Operin tuottaman, Stefan Kaminskin kumppaneineen esittämästä Ring-produktiosta näin varsinaisen trilogian ensiosa Valkyyrian, ja kuten oletettavasti muutkin, piti ”kolmiulotteinen livekuunnelma” minut herpaantumattomassa otteessaan. Puolentoista tunnin jälkeen olimme aivan pähkinöinä, enkä taatusti ole koskaan kokenut oopperassa sellaista ulvontaa, jalkojen tömistelyä ja vislausta.
Kaminski on air on näyttelijä Stefan Kaminskin vaihteleva kokoonpano, johon tällä kertaa kuului selloa ja perkussioita soittanut ja elektroniikkaa käytellyt Sebastian Hilken sekä tuubisti Natascha Zickerick. Kaminski esitti kaikki roolit krapulaisen oloisesta, pahantuulisesta Wotanista höpsöön, lemmenkipeään Sieglindeen ja kertoi tarinan kolmen, eri efektilaitteisiin menevän mikrofonin ja omalla äänellä sekä hiekalla, lehdillä ja lyömäsoittimilla tehtyjen ääniefektien siivittäminä. Tuloksena oli karismaattinen, tragiikan ja komiikan välillä tasapainoileva esitys, jossa slapstick tuon tuosta muuntui koskettavuudeksi.
Paremmin Wagneria tunteva olisi epäilemättä tunnistanut omaperäisen käsittelyn saaneet johtoaiheet paremmin, mutta taitavasti tuntui musiikillinen kudos rakentuneen kokonaisuutta tukemaan.
Berliiniin on Helsingistä reilu 1000 kilometriä. Ei ole paljon. Kannattaa mennä!