Amfion pro musica classica

Kissa söi nuotit

Viimeisestä blogista on kulunutkin paljon aikaa. Berliini-seikkailuni on nyt ainakin toistaiseksi päättynyt. Olen tyhjentänyt kaappini filharmonian pukuhuoneessa ja palauttanut talon avaimet. Vuokrasopimus Berliinissä on irtisanottu ja Kölnissä uusi allekirjoitettu. Uusi työpaikkani on Kölnin Filharmonia, Gürzenich Orchester Köln, vuorotteleva konserttimestari.

Berliini ei tehnyt eroa helpoksi. Viimeiset viikot filharmoniassa olivat ehkä parhaita, mitä koin tämän orkesterin kanssa. Janssons, Ozawa, Abbado, Rattle, Boulez. Solisteina Argerich, Bronfman, Barenboim. Suuria elämyksiä lyhyessä ajassa. Viisi aivan erilaista kapellimestaria viidessä viikossa. Janssons, Bayerische Rundfunkin ja Concertgebouwn johtaja, on vakava ja tarkka harjoittaja, puhuu musiikista erittäin ilmeikkäästi ja intohimoisesti. Hänen musiikkinsa on aina puhuttelevaa ja työskentelynsä korkeajänniteistä: hartiat koholla, leuka lukossa. Tulos on intensiivinen, erinomainen.

Ozawa on jo yli 70-vuotias mutta liikket ovat kuin nuoren miehen. Hän selvästi hakee musiikin kehonsa keskipisteestä, koko kroppa rentona mutta täynnä energiaa. Hänen huumorintajunsa saa orkesterin nauramaan ja rentoutumaan, mutta täsmälliset liikkeet eivät koskaan häiritse keskittymistä. Jopa Prokofievin toisen pianokonserton Yundi Li:n kanssa (Lang Langin ikäinen pianisti, jonka ura on jäänyt tämän varjoon) hän johtaa ulkoa, näkee selvästi partituurin muistinsa silmin.

Abbado palaa Berliiniin kerran vuodessa. Häntä juhlitaan kuin sankaria, vanhat erimielisyydet ovat historiaa. Tällä kertaa ohjelman kohokohta oli Brahmsin kolmas sinfonia, jonka Abbado johti aikoinaan myös ensimmäisessä konsertissaan Filharmonian taiteellisena johtajana. Konsertin ensimmäinen puoli kuului puolestaan Kolja Blacherille. Alunperin ohjelmassa oli vain Kurt Weillin konsertto viululle ja puhaltimille, johon Abbado vielä viime hetkellä lisäsi Bachin cembalokonserton viululle. Hirveän surullista nähdä Abbadon vähitellen hyvästelevän tämän maailman. Pitkän sairauden jälkeen hänen terveytensä on nyt vakaa, mutta laihat reuman vääristämät kädet ja aina pienentyvät silmät kertovat eri tarinaa. Abbadolla on muistoissani aivan erikoinen paikka. Neljätoistavuotiaana soitin hänen johdollaan ensimmäistä kertaa Gustav Mahler Jugendorchesterissa. Niin, ylipäätään ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesterissa – sitä ennen olin soittanut vain Juniorijousissa! En koskaan unohda ensimmäistä tutti-harjoitusta, jossa hän johti Varesen Arcanan. En voinut uskoa korviani, että tälläiset äänet ovat ylipäätään mahdollisia. Ohjelmassa oli myös shokeerava Schönbergin Survivor from Warsaw ja Frieden auf Erden. Näin sain äkkilähdön orkesterimaailmaan ja saman tien Wiener Schuleen. Siitä alkoi myös rakkauteni Abbadoon ja sinfoniseen musiikkiin.

Seuraava viikko Berliinissä oli kahden lejjonan mahtinäytös. Simon Rattle johti Brahmsin toisen pianokonserton, solistina Daniel Barenboim. Ohjelman alkuun Rattle valitsi erinomaisen Kurt Weillin 7 Kuolemansyntiä, jotka Kirschschlager lauloi mielikuvituksellisesti, keikaillen ja rohkean teatraalisesti. Barenboimin ja Rattlen välinen jännitys oli tuntuva. Olihan Barenboim Rattlen kanssa “finalisti” kun Berliinin Filharmonikot etsivät uutta ylikapellimestaria kuusi vuotta sitten. Barenboim on vastapainoksi kehittänyt Berliinin Staatskapellen orkesterin vanhenevasta itäorkesterista kansainväliselle huipputasolle. Hänen johtama Berliner Festspiele, jossa hän ja Staatskapelle ovat pääosassa, on ollut jo monta vuotta vaikuttava esitys hänen uskomattoman monipuolisesta ja kunnianhimoisesta urasta. Ohjelmassa on esimerkiksi kaikki Mahlerin sinfoniat, iltapäivisin Barenboim soittaa kaikki Beethovenin pianosonaatit ja viikonloppuna johtaa Parsifalin ja Rosenkavalierin ja vaikka mitä muuta.

Sesongin viimeinen ohjelma kuului Pierre Boulezille. Hänen valitsemaansa ohjelmaa kuulee valitettavasti erittäin harvoin, vaikka kaikki teokset ovatkin jo klassikoita: Bartokin 4 orkesterikappaletta, Schönbergin 5 orkesterikappaletta, Webernin 6 orkesterikappaletta ja Alban Berin 3 orkesterikappaletta. Vaativa ohjelma niin orkesterille kuin yleisöllekin. Boulezin minimalistinen ja perfektionistinen tyyli sai kappaleet loistamaan taituruudellaan. Vaikea uskoa, että hän on jo yli 80-vuotias!

Kölnin koesoiton voitettuani on asemani Berliinissä myös vähän muuttunut. Olen nyt melkein samanarvoinen kollega – enkä enää avustaja tai akatemia-opiskelija. Sesonki on nyt päättynyt, mutta soitan vielä viimeiset kolme konserttiani Filharmonikoiden kanssa Aix-en-Provencin ooperafestivaalilla.

Uusi kölniläinen kollegani, Geoffry Whartonin, on sopinut jo kanssani ensi vuoden aikataulun. Kaksi sinfoniaohjelmaa kuukaudessa ja paljon oopperaa. Ennen joulua ohjelmassani on jo Figaro, Freischütz, Hänsel und Grätel, Pagliacci, Italiana in Algeri ja Cavagliera Rusticana. Velvollisuuksiini kuuluu noin 24 vuoroa (siis harjoitusta tai konserttia) kuukaudessa. Siinä pitäisi vielä jäädä aikaa käydä parikin kertaa Ramallah:ssa.

Viimeksi muuten kun matkustin Palestiinaan, paluumatkalla lentokentällä minua pyydettin avaamaan viulukoteloni. Nuori israelilainen turvatarkastuksen työntekijä katsoi viulua avuttomasti ja kysyi minulta: onko minulla muitakin sähköisiä laitteita mukanani kuin tämä tässä?

Ennen koesoittoa Kölnissä olin vielä viime vuonna myös hakenut London Symphony Orchestraan. Minut valittiin – neljän muun hakijan kanssa – koeajalle. Lontoossa tämä tarkoittaa että minut ja nämä neljä muuta viulistia kutsutaan useamman kerran soittamaan viikon tai parin verran orkesterissa minkä jälkeen yksi meistä valitaan loppusuoralle eli todelliselle koeajalle. Tämä prosessi voi kestää yli kaksi vuotta! Olen juuri nyt viikon Lontoossa valmistamassa Moskovan ja Pietarin konsertteja Gergijevin kanssa. Orkesteritodellisuus on Englannissa aivan eri maailmaa kuin Saksassa. Ensinnäkin, orkesterimuusikoilla ei ole kuukausipalkkaa – poikkeuksia ovat vain BBC Symphony ja Covent Garden ooppera. Palkka lasketaan täsmälleen sen mukaan miten paljon kukin muusikko on soittanut, siis freelance-periaatteella. Tämä tarkoittaa että työn määrän voi sopia erittäin joustavasti, mutta lopputuloksena työtä on yleensä kammottavan paljon paitsi ehkä niillä onnekkailla, joilla on paremmin ansaitsevat puolisot. Kolmen harjoituksen päivät eivät ole poikkeus. Sairaustapauksessa orkesteri maksaa vain muutaman päivän ajan 50 punnan korvauksen, äitiyslomaa saa vain kuusi viikkoa. Lontoon vuokrahintoja tarkkaillessa ei laiskottelu tietenkään ole juurikaan vaihtoehto.

Asun tämän viikon Lontoossa erään tuttavan luona. Ensimmäisenä iltana harjoittelin vielä seuraavan päivän ensimmäistä harjoitusta varten – kirjastonhoitaja oli lähettänyt minulle kaikki alkuperäiset nuotit jo aikoja sitten Berliiniin. Harjoiteltuani jätin nuotit telineelle ja juttelin tuttuni kanssa jonkin aikaa keittiössä. Kun palasin huoneeseen lattia oli täynnä paperinpalasia ja tyytyväinen naapurin kissa nukkui sängylläni. Kissa oli raapinut Debussy:n Rapsodian nuotit (siis alkuperäiset LSO:n kirjastonuotit!) pikkuisiksi palasiksi. Kissat taitavat pitää ranskalaisesta musiikista! Kun kerroin kirjastohoitajalle, että naapurin kissa oli syönyt nuotit, hän ei millään halunnut uskoa tarinaani mutta löysi kuitenkin ylimääräisen stemman kirjastosta enkä onneksi joutunut maksamaan tuhosta.

Pääkaupunkiseudun musiikki esillä Berliinissä 2008

Pääkaupunkiseutu on esillä Berliinissä ensi keväänä, musiikki etunenässä. Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen esittäytyvät Helsinki in Berlin -tapahtumasarjassa, joka järjestetään yhteistyössä Music export finlandin kanssa. Sarjan avaa Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Berlin Philharmoniessa 24. huhtikuuta. Sitä seuraa kymmenen klubikonsertin sarja.

Pianokilpailuja ja grillitestejä

Maj Lind -pianokilpailu saatiin viime viikolla päätökseen, enkä voi olla lausumatta julki muutamaa sen kirvoittamaa ajatusta. On tietysti jollain tavalla ilahduttavaa, imartelevaakin, kuinka paljon huomiota klassinen pianomusiikki taas sai. Suhtauduttaisiinpa siihen yhtä intohimoisesti useamminkin kuin parin viikon ajan kerran viidessä vuodessa. Yhtäkkiä jaksetaan kuunnella suurella mielenkiinnolla kymmeniä resitaaliohjelmia, jotka vieläpä sisältävät lukuisia päällekkäisyyksiä, vaikka korkeatasoinenkin pianoresitaali harvoin vetää salia edes puolilleen.

Jos maailman paras kestävyysjuoksija tulisi Helsingin Olympiastadionille juoksemaan 10000 metriä kykyjensä mukaisesti, mutta ilman ajanottoa ja kanssakilpailijoita, paikalle tuskin vaivautuisivat muut kuin sitkeimmät henkilökohtaiset fanit. Toivon todella, ettei sama asenne leviä klassisen musiikin konserttikulttuuriin. Kyllä aivan tavallisen ohjelman ja esiintyjien puolesta korketasoisen konsertin pitäisi olla tarpeeksi kiinnostava tapahtuma ilman kilpailevia esityksiäkin.

Jo kahden soittajan kuuleminen kilpailussa saa ajatukset liikkeelle. Soittajien arvioimisen sijaan mielenkiintoisemmaksi kävi omalla kohdallani kuitenkin arviointini arvioiminen. Tulkintojen vertaileminen sai minut oppimaan lisää itsestäni ja suhtautumisestani musiikkiin. Arviointi kertoi loppujen lopuksi enemmän itsestäni kuin arvioinnin kohteista. Tämä on hyvä muistaa tuomariston päätöksiä ihmetellessä.

Ihmiset pitävät vertailemisesta ja lokeroinnista, mutta otammekohan itsellemme liian vaikean tehtävän laittaessamme taiteen tekemistä paremmuusjärjestykseen? Vai miksi lähes poikkeuksetta musiikin ammattilaistenkin keskusteluissa palkinnot jaetaan yleensä yhtä monella tavalla kuin on keskustelijoiden lukumäärä? Jos kilpailujen tärkeimmät tehtävät ovat ennestään tuntemattomien lahjakkuksien esille tuominen ja yleisen huomion lisääminen klassista musiikkia kohtaan, eikö siihen riittäisi kilpailu, joissa soittajia vaikka karsittaisiin välieriin ja finaaliin, mutta järjestysnumeron sijaan tuomaristo antaisikin julkiset kirjalliset palautteet kaikista finaalisoittajista, tai oikeammin heidän tulkinnoistaan?

Järjestykseen laittamisessa on muuten eräs kielteinen puoli, jonka tiedostin kaasugrilliä hankkiessani. Ennen ostopäätöstä etsin testejä grilleistä ja löysinkin pari. Kuinka ollakaan päädyin testivoittajaan. Samalla kuitenkin tajusin, että jos olisin päätynyt toiseen yhtälailla hyvään grilliin ja huomannut testin vasta myöhemmin, minua olisi saattanut harmittaa se, etten ollut tullut valinneeksi voittajaa. Harmi olisi ollut kuitenkin turhaa; olisi ollut typerää antaa minkään alentaa niiden herkullisten aterioiden arvoa, jotka siihen asti ja siitä eteenpäin oli nautittu. Vastaavasti on vaarallista antaa kilpailujen tulosten vaikuttaa siihen, mitä ajattelee soittajien soitosta laajemmin. Kilpailujen tulokset perustuvat aina vain tiettyihin kilpailusuorituksiin ja ovat tuomariston kollektiivisesti päättämiä. Vain yksi asia on kilpailuissa varma: tulokset eivät ole missään tapauksessa absoluuttisia totuuksia.

Aiheesta muualla Amfionissa:
Säveltäjä Perttu Haapasen päiväkirjakirjoitus

Loviisan Sibeliuspäivät: Yökonsertti

Osuva ohjelma yökonserttiin. Piano kirkossa on aina vaikea yhdistelmä, mutta luulenpa että tässä konsertissa tällä ohjelmalla se toimii. Straussin hieno Metamorfoosit kuullaan jousiseptettoversiona, kiinnostavaa. Iltavirkuille.

Iitin Musiikkijuhlat: Perjantaikonsertti

Vakuuttava taiteilijakaarti tällä kertaa kantaesittämässä tuotteliaan säveltäjä-kapellimestari-pianisti Leif Segerstamin sinfoniaa nro 156. Ohjelmassa myös Beethovenin kaunosieluisempia tuntoja esittelevä 12 muunnelmaa sellolle ja pianolle Taikahuilun teemasta sekä ekstaattisiin mittoihin nouseva Ravelin pianotrio.