Amfion pro musica classica

Music-space and time

Atso A. Eerikäinen
Professor at Metasciences Academy
Music is the most universal phenomenon. It is sounding everywhere, but what is music? David Butler defines it in Encarta encyclopedia: “Music is artful arrangement of sounds across time.” On the one hand, this definition is obviously very broad, but not sufficiently broad. On the other hand, the narrower one would exclude too much essential, as caricaturist Kari Suomalainen’s definition concerning string music: “It is rubbing of pig’s intestine with horse tail hair.” The concept “time” in Butler’s definition is the most essential in music. Time and its two variables open up us the breathtaking view into music, when we listen to it and when it is performed publicly at concert halls or privately at home for own pleasure.

One cannot progress very far in answering the questions concerning music without considering the riddle of time. Time may be the most enigmatic of all metaphysical, philosophical, and physical problems, and it must be resolved in order to understand reality, which is filled by music.

Time as metaphysical problem

Two opposite views of time have been clashing from the dawn of Western thinking. Heraclites (ca.540-480 B.C.) thought that the basic feature of reality is “becoming,” that is, time is a “flux” or perpetual change. As such, time is something physical: measurable, countable, and computable, that is, a posteriori. Parmenides (ca. 515-445 B.C.), in turn, thought there is no change in the universe, because the permanent forms of reality are motionless and mathematical. The universe is timeless and hence, it is something eternal: immeasurable, uncountable, and incomputable, that is, a priori.

Western metaphysicians have mainly argued in favor of Heraclites. There have been three paradigmatic topics concerning time in philosophical enquiry: change, causation, and modality.

Time as change. It is commonly accepted that only time, not space, is the variable of change. The genuine change involves temporal variation in the properties of things, also sounds, when time “passes.” Time is the changing process, where the future is becoming the present, and the present is changing into the past. It is just the change that goes on in the event while it is occurring. The presentness of an event is its happening, as opposed to its having happened or being about to happen. The present is a factual point in the flux of time or a number of motions, which separates and unifies the past and the future, or earlier and later, as Aristotle (384-322 BC) thought. From the ontological difference between the past and the future follows that the past expands in the flux of time: more facts are added to the totality of facts. Changing time can be very long or very short but never zero. In other words, time t is always > 0.

J.M.E. McTaggart showed in his famous paper concerning the unreality of time (in Mind, 17/1908:457-474) the movement of time consists in the fact that later and later terms pass into the present, or that the present passes to later and later terms. In other words, the so-called “B series” of time is sliding along a fixed “A series” of time, or A series of time is sliding along a fixed B series of time. In the first case, time presents itself as a moment from the future to the past. In the second case, time presents itself as a moment from earlier to later. The events seem to come out of the future, while we ourselves move towards the future. B series of time runs backwards, whereas A series of time runs forwards, that is, the future has been, the present is, and the past will be, and vice versa.

Time as causal relation. The main point in the causal theories of time is that time, as a temporal becoming, is asymmetric, deterministic, and continuous. If A causes or is among the causes of B, then B does not cause or is not among the causes of A, and A is sufficient cause for effect B. The asymmetry of time entails that time has a direction because causation has a direction. Asymmetric time is the variable of causality.

Yet within physical time, we cannot affect the past, because it is determined. The future, instead, is not yet determined. There is no present fact about whether A will exist tomorrow, so anything we do or happens now can make a difference for the future. If there is no ontological difference between the present and the future, then future-tense statements must have a determined truthvalue. Hence, the rejection of temporal becoming means a rejection of indeterminism, that is, free will.

The flux of time seems to be continuous. The changing things in time exist continuously. Kant (1724-1804) proposed in his principle of contradiction that a thing cannot be itself and something else simultaneously. If one state exists, the other cannot exist simultaneously. One cannot be both existing and non existing, or neither existing nor non-existing simultaneously. Reality is a continuity of the temporal states.

Time as modal relation. Finally, time can be described in modal terms. “Necessarily p” means that p is true in all possible worlds, and “possibly p” means that p is true at least in some world. The future is just a set of possible worlds, so the flux of time is the passage from the possible to the necessary.

Kant located time into the mind as a pure form a priori of sensible intuition. As such, time has no physical status. Whereas Euclidean space is the formal a priori condition of outer experiences, time is the formal a priori condition of appearances. If this subjective condition of sensibility were removed, time would be nothing at all. Thus, space and time are given a priori, whereas everything that is given in them is a posteriori.

Time as physical problem

In classical mechanics (CM) of Newton (1642-1724), time is absolute, true, and mathematical, which of itself and from its own nature, flows without relation to anything external. Material bodies move through Euclidean space along predictable paths, subject to forces that accelerate them in accordance with strict mathematical laws. The universe is a gigantic clock-like mechanism, predictable in every detail by universal and absolute time. Time is simply there, and nothing can affect it. Newtonian time is absolute calculus: the precise and continuous succession of the present moments.

Newton’s conception of absolute time was rejected 150 years later by Einstein’s (1879-1955) flexible time. Time became Riemann’s non-Euclidean “metric” space or at least an inseparable part of it. Euclidean and “phenomenalistic” SR needs observers and their time depending on how they are moving, whereas non-Euclidean and “realistic” GR does not need any observers. Strictly speaking, Einstein’s GR does not describe time but gravity, which has some important implications concerning time. On the one hand, gravity is not a mysterious mechanical force operating at a distance but a warping of space-time by the mass and energy on it. On the other hand, it is an acceleration that depends on the curvature of space-time. So to say, mass tells space-time how to curve, and space-time tells mass how to move. In fact, Einstein’s space-time as a Riemannian field is simply there, like Newtonian absolute time, but as relative, because it depends on motion of mass and energy on it.

At the quantum level of reality, there is, however, a basic limit that introduces an irreducible fuzziness to the notions of speed, rate, and time: Werner Heisenberg’s (1901-1976) uncertainty principle. The size of the wave function at a point gives the probability that the particle will be found at that point, and the rate at which the wave function changes from point to point gives the probability of different velocities. One can have a wave function that is sharply peaked at a point. This corresponds to a state in which there is a little uncertainty in the position of the particle. However, the wave function varies rapidly. It means that there is a lot of uncertainty in the velocity. Similarly, a long chain of waves has a large uncertainty in position, but a small uncertainty in velocity. One can have a well defined position or a well defined velocity but not both at the same time. This would seem to make complete determinism impossible. If one cannot accurately define both the positions and the velocities of particles at one time, how can one predict what they will be in the future? Even if time is absolute Newtonian clock-time in QM, there is no absolute clock in QM, because all physical clocks are subject to quantum uncertainty. Hence, also time itself may be subject to quantum effects.

What is Now?

Einstein was seriously worried about the question: “What is now”? He concluded that the “now” has no physical status, and hence, it was a metaphysical question that lies beyond scientific physics. Instead, Sir Arthur Stanley Eddington (1882-1944) thought (in The Nature of the Physical World, Cambridge: Cambridge University Press, 1929, p. 97) that our impression of “becoming” is so powerful and central to our experience that it must correspond to something in the objective world. He thought: “If I grasp the notion of existence because I myself exist, I grasp the notion of becoming because I myself become. It is the innermost Ego of all which is and becomes. It seems that we experience time in two distinct ways: externally through the senses and internally within the mind.”

Although Plato (c. 428-347 BC) was obviously the first discoverer of “self” (soul, mind) in Western thinking, it was Aristotle who first put the mind into the center of changing reality. For him time was a measure of change, and as such, a number of motions in connection with earlier and later. There is no time without motion, and there is no present without the mind who realizes it. In this sense, Einstein’s SR is only a novel variation of Aristotle’s metaphysics. But what is the now? Is it only something physical: changing, measurable, countable, and computable, as Heraclites thought or; only something eternal: unchanging, immeasurable, uncountable, and incomputable, as Parmenides thought; or something physical and eternal absolutely simultaneously?

Physical and eternal time

A German theologian Karl Heim (1874-1958), who’s thinking I have researched in my dissertation Time and Polarity (Yliopistopaino: Helsinki 2000) and its expanded version Two Dimensions of Time (Peter Lang: Frankfurt a.m. 2003) defined time ontologically.

There are two variables of time inseparable from each other: physical and eternal or timeless. In entire reality, there are limitless or infinite objectifiable spaces (Räume). The objectifiable consciousness-spaces of my-, your-, and their combination, our-space construct the objectifiable, physical aspect of reality: G-reality (Geworden). In other words, there is an objective reality constructed by “many worlds.” This objective G-reality is relative, physical time. It is impossible to talk about time in general, but only time of individual observers: “my-time” of my-space, “your-time” of your-space or “our-time” of our-space depending on how we are moving through space-time.

Physical time as temporality is the variable of the measurable, countable, and computable change. It is an ever-changing process. The future of possibility and potentiality is becoming the present of actuality, and the presence is changing into the past of necessity. The relative flux of time as a “secondary becoming” or a process is an irreversible sequence of successive present moments (t1, t2…tn). Thus, physical time does not start at to, but at t1, because physical time can be infinitely long or infinitely short but never zero, that is, G > 0. It means that we can observe only the past of time. The events we observe lie on what is called our past light cone.

Physical time is relative space or at least inseparable from Riemannian metric space and gravity in it. The crucial difference between Einstein’s and Heim’s thinking was the question concerning the now. The “now” was, for Einstein, the mysterious question beyond physics. He was right, but because he did not want to answer this crucial question, his conception of time was like Schubert’s unfinished symphony. According to Heim, this “mysterious something” is W-reality, which as non-objectifiable and eternal time is beyond science, as Einstein clearly understood.

Thus, there are also limitless or infinite non-objectifiable spaces, which are incomputable. The non-objectifiable mind-spaces of I-, You-, and their combination, We-space construct the eternal aspect of reality: W-reality (Werden). It is the absolute “now”: nunc aeternum, that is, W = 0. W-reality is the pure nonobjectifiable, emerging, and energetic state within G-reality. Heim argued that W-reality does not include only human minds but also non-objectifiable “minds” of the whole biosphere and the material world. For example, the core of electron seems to be such a mental property. In other words, eternal Wreality is panpsychic.

Eternal time is the variable of the “primary becoming” or transition. It is a certain “imaginary zero-point,” where the “secondary becoming” or process appears into existence. In other words, “not yet become” potential reality becomes “already become,” that is, logically necessary actual reality. Entire reality is a dynamic interaction and an information exchange of physical and eternal time. Eternal W-reality of the minds or knowing, willing and evaluating subjects (I-, You-, and We-space) is the perspectival and energetic center of physical Greality (my-, your-, and our-space) of the objects. Eternal time is absolutely simultaneous with all moments of physical time, as St. Thomas Aquinas (1225-1274) thought. Or in other words, at its deeper level, reality is a sort of “super hologram,” in which the past, present, and future exist simultaneously, as for instance, David Bohm has proposed.

Even if spaces are limitless, there are boundaries within and between spaces. The boundary of contents prevails within a space. If the number of dimensions in a space is n, then the number of dimensions in the boundary of contents is n-1. Instead, the dimensional boundary is the constant velocity of light = c between spaces of W- and G-realities. It means that within a black hole, from where light cannot escape, or within the singularity of Big bang, G-reality of physical time merges into W-reality of eternal time, and hence, W + G = 0.

Except the boundaries, there prevails also the polarity, that is, the absolute simultaneity between W- and G-realities and their spaces. The law of double polarity: A<>B<>AB (indifference condition), as Schelling defined it, is neither a causal (cause-effect) nor logical (premise-conclusion) relationship but is obvious immediately. Since Aristotle, philosophers have concluded that if there is no entity that is purely “in itself” and “through itself” (AB), then there is no secondary and dependent thing imaginable, and all actuality as a whole dissolves into illusion. The polarity implies that there is no physical time without eternal time, and no eternal time without physical time. The polarity holds physical and eternal time together. In other words, reality is not dualistic but monistic totality combined by objectifiable and non-objectifiable aspects of reality. Practically, the polarity means, for instance, that “here” and “there” is absolutely simultaneous in eternal time of I-space but relative in physical time of my-space. I can be “here” and “there” absolutely simultaneously in the eternal now of I-space (the mind) but not in the physical now of my-space.

Thus, eternal time is bound in certain locations in physical time, which can be described by using Boolean algebra. Eternal time is like the Boolean duration between two measurable “clock-ticks” of clocks. The Boolean non-numerical, uncountable duration and the countable duration in physical time are always in the polar relationship: (?) 1< ?>2< ?> 3…< ?>n (?) ?0. Because eternal time exists within physical time, time as a dynamical unity of physical and eternal must be a continuum. Thus, time is both physical and eternal simultaneously. In physical time, all changes are successive, and in eternal time, all happens at once. Time is in eternity, and eternity is in time

Music-space and two variables of time

If Einstein’s relativity theories are unfinished, also the definitions of music based on them are helplessly unfinished and insufficient. As a harmony of two variables of time, music cannot be only “artful arrangement of sounds across (physical) time.” Music is not but “The W-reality of the composer’s mind becoming the sounding G-reality,” that is, “from eternity into temporality.”

We usually experience reality as a three dimensional space, to where time somehow belongs. Einsteinian odd four-dimensional space-time is more difficult to understand. According to the so-called “super-string theories,” there are not only four dimensions but at least 11 or 12 in reality. Those seven or eight additional dimensions are completely invisible. Also music-space is physically at least 11-dimensional. In other words, the sound can be heard from somewhere (three dimensional places), as a time-duration, as some thickness (strong or weak), as some colorfulness, at some height of brightness and sonority, as some kind of tonality, fullness, and intimacy. We could say that what is invisible in reality is audible. The 11-12 dimensional reality is the vibration of strings in different frequencies. The entire universe is like music.

When I listen to music, the sounds come into my ears as waves of air. With help of the eardrums and hear bones, those sound-waves transfer into the liquid of my internal ear, where they change electro-magnetic waves entering into my brain, and I can hear sounds and their composition, music. In other words, when the artist plays music, it transits from his/her W-reality into my G-reality, from my G-reality into my W-reality, and back into my G-reality as a permanent or soon forgetting memory. The at least 350, 000 different kinds of tones of music-space open up me with many variations or not. Namely, the new space opens up always passively as a paradoxal gift, if it opens up at all. We cannot take it, only receive it. Schubert said in his last words: “Music in my name is not mine but received as a gift from eternity.”

When music is performed, it is the transition from eternal W-reality of the composer into physical and temporal process of G-reality. When a pianist plays the Moon Light Sonata of Beethoven, s/he and Beethoven, who has gone long ago, exist in W-reality absolutely at the same time. The pianist must become Beethoven, if s/he likes to interpret what Beethoven aimed in his music. Regrettably, only very few even famous artists realize that the music they are playing is not their own but some one’s else. If the artist do not want to change or is not able to metamorphose, that is, to become for example Beethoven, it would be better that s/he plays only his/her own compositions than raping other’s ones with peculiar and egoistic manner.

If music were only “artful arrangement of sounds across time,” that is, only a phenomenon in G-reality, a robot could be technically the best virtuoso. Such kinds of robots are constructed in Japan, where there are already lots of socalled “artists,” who play mechanically like robots. As a rhythm of two variables of time, music is, however, completely different: the harmony of W- and Greality, that is, from eternity to temporality, and vive versa.

The metamorphose, that is, the most complete unification of the composer and artist, has been know in Buddhist thinking, especially in Zen, for thousands of years. The meeting of two Zen-masters lets to suspect, what it is:

Ky?zan Ejaku asked Sansh? Enen: “What is your name?”
Sansh? said: “Ejaku!”
“Ejaku!” replied Ky?zan, “that’s my name.”
“Well then,” said Sansh?, “my name is Enen.”
Ky?zan roared with laughter.

In other words, two persons exist absolutely simultaneously and as the same person in eternal variable of time, but they are, however, absolutely different persons and relatively temporal in physical variable of time.

In the Western music world, only very few artists have drawn from the Eastern metaphysical wisdom. Menuhin was one of them, and from Finnish musicians only Ralf Góthoni. If the music heard in concerts were authentically the harmony and rhythm of two variables of time, and not only temporarily onedimensional technical and mechanical performance, it could give the listeners much more broadening and unforgettable experiences for better life. The metamorphose does not change the musicians chameleons whose original egoism gets dressed different kinds of cloths, but on the contrary, less egoistic, altruistic, humble, and really great artists.

Musiikkiavaruus ja aika

Musiikki on maailmankaikkeudellinen ilmiö. Kaikkialla soi, mutta mitä musiikki on? Encarta-tietosanakirjan mukaan musiikki on ”sävelten taiteellista järjestystä ajan jatkumolla”. Määritelmä on laaja, mutta ei tarpeeksi laaja. Toisaalta kapeampi määritelmä voisi sulkea pois paljon oleellista, kuten pilapiirtäjä Kari Suomalaisen letkautus jousimusiikista: ”sian suolien hankaamista hevosen häntäjouhilla”. Encartan määritelmän termi ”aika” on tärkeintä musiikissa. Aika ja sen kaksi variaabelia avaavat huiman näköalan musiikkiin, kun sitä kuunnellaan ja esitetään julkisesti konserttisaleissa tai yksityisesti omaksi iloksi.

Vastattaessa kysymykseen: Mitä musiikki on? ei päästä kovinkaan pitkälle, kun jo törmätään toiseen kysymykseen: Mitä aika on? Aika lienee kaikkein enigmaattisin fysiikan ja metafysiikan ongelma, jonka ratkaiseminen auttaa ymmärtämään paremmin todellisuutta, jossa myös musiikki soi.


Länsimaisen ajattelun aamuhämäristä alkaen, kaksi vastakkaista käsitystä ajan olemuksesta on kamppaillut keskenään. Herakleitos (noin 540-480 e.Kr.) ajatteli todellisuuden olevan jatkuvaa tulemista joksikin. Toisin sanoen, aika on jatkuva muutostila, jonka hän ilmaisi lauseella: Panta rei (”Kaikki virtaa”). Sellaisena aika on jotakin fysikaalista: mitattavaa ja laskettavaa eli posteriorista. Parmenides (noin 515-445 e.Kr.) puolestaan ajatteli todellisuuden olevan muuttumaton, koska sen pysyvät muodot ovat liikkumattomia ja matemaattisia. Maailmankaikkeus on ajaton ja ikuinen: mittaamaton ja laskematon eli apriorinen.

Yleensä ajatellaan Herakleitoksen tapaan todellisuuden olevan muuttuva. Kolme uskomusta on iskostunut tähän yleiseen käsitykseen muuttumisesta: (1) että muutos tapahtuu jatkuvasti, (2) että muutoksella on jokin syy, ja (3) että muutoksen mahdollisuudella on rajoituksensa.

Yleisesti omaksuttu käsitys on, että vain aika, ei tila tai avaruus, on muutoksen variaabeli. Toisaalta aitoon muuttumiseen kuuluu esineiden ja asioiden ominaisuuksien temporaalinen variaatio, toisaalta näyttää, että myös aika itse muuttuu, ”kuluu” tai ”virtaa”. Aika on alati muuttuva prosessi, jossa tulevaisuus on tulemassa nykyisyydeksi, ja nykyisyys on muuttumassa menneisyydeksi. Muutos siis tapahtuu vain nykyhetkessä. Tietyn tapahtuman nykyisyys on sen tapahtuma, vastakohtana jo tapahtuneelle tai kohta tapahtuvalle. Menneisyyden ja tulevaisuuden ontologisesta erilaisuudesta seuraa, että todellisuus koko ajan laajenee: yhä uusia faktoja liittyy jo olemassa olevaan faktojen kokonaisuuteen, joka on olemassa sekä nykyisenä että menneenä. Muuttuva aika voi olla pitkä tai lyhyt, mutta ei koskaan 0 (nolla), toisin sanoen t >0.

Temporaaliset relaatiot eivät ole määriteltävissä vain muuttumisen käsitteillä, vaan myös kausaalisina relaatioina. Aika temporaalisena tulemisena on asymmetrinen, deterministinen ja jatkuva. Ajan asymmetrisyydestä seuraa, että ajalla täytyy olla suunta, koska kausaliteetillakin on tietty suuntansa. Emme voi vaikuttaa menneisyyteen, koska se on kausaalisesti jo determinoitu. Tulevaisuus sen sijaan ei ole determinoitu, koska sitä ei vielä ole olemassa. Kaikki, mitä tänään teemme, vaikuttaa jollakin tavalla tulevaisuuteen sitä muuttaen. Jos kiistämme kausaalisen tapahtumisen todellisuuden ja väitämme ajan olevan vain mielen illuusio, meidän on pakko kiistää myös vapaan tahdon olemassaolo. Toisaalta aika voidaan käsittää myös modaalisesti. Koska tulevaisuus on periaatteessa kaikkien mahdollisten maailmojen joukko, niin ajan suunta on aina mahdollisesta välttämättömään.

Parmenidelaisen todellisuuskäsityksen edustajana tunnetun John McTaggartin mielestä liike muodostuu siten, että myöhempi aika tulee nykyiseksi, tai että nykyisyys tulee myöhemmäksi. Toisin sanoen ajan niin sanottu B-sarja liukuu pitkin kiinteää ajan A-sarjaa, tai ajan A-sarja liukuu pitkin kiinteää ajan B-sarjaa. Edellisessä tapauksessa aika osoittautuu hetkeksi tulevaisuudesta menneeseen, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa se osoittautuu hetkeksi aikaisemmasta myöhemmäksi. Tapahtumat näyttävät tulevan tulevaisuudesta, kun me itse samanaikaisesti liikumme kohti tulevaisuutta. Ajan B-sarja kulkee taaksepäin, ja ajan A-sarja kulkee eteenpäin eli tulevaisuus on ollut, nykyisyys on, ja menneisyys tulee olemaan, ja päinvastoin. McTaggart uskoi, että aika on epäreaalinen mielen illuusio, koska hänen mielestään kysymykseen: ”Miten aika voi muuttua ajassa”, ei ole mielekästä vastausta.


Aika on tietysti ollut keskeinen käsite myös fysiikassa. Aristoteles ajatteli, että aika on muuttumisen mitta. Galileo keksi, että aika itse on mitattava kvantiteetti. Newtonin aika oli absoluuttinen eikä sillä ollut suhdetta mihinkään ulkoiseen. Universumi oli jättimäinen kellokoneisto, jonka jokainen yksityiskohta oli ennakolta laskettavissa. Aika oli yksinkertaisesti siellä, eikä mikään voinut vaikuttaa siihen. Erillaista, vaihtoehtoista käsitystä myös fysiikassa edustava filosofi ja matemaatikko Leibniz vastusti Newtonin käsitystä väittäen, että aika on vain mielen relatiivinen illuusio. Einstein seurasi Lebnizin ajatusta ja osoitti, että aika on gravitaation vaikutuksesta kaareutuva ja suhteellinen tila. Ei siis ole mahdollista puhua ajasta sinänsä, vaan ainoastaan kunkin yksityisen havaitsijan ajasta riippuen siitä, millaisessa liikkeessä hän on. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria (GR) kuvaa avaruusajan kaarevuutena ja kiihtyvyytenä, jonka massa, energia ja gravitaatio aiheuttavat. Niin sanoakseni, massa kertoo avaruusajalle, miten sen pitää kaareutua, ja avaruusaika kertoo massalle, miten sen pitää liikkua. Einstein osoitti, ettei ajan fysikaalinen variaabeli ole absoluuttinen, vaan suhteellinen. Aika muuttui suhteelliseksi, riemannilaiseksi metriseksi avaruudeksi, jossa vaikuttaa gravitationaalinen työntövoima ja elektromagneettinen vetovoima. Einsteinin vallankumouksellinen ratkaisu oli kauaskantoinen, mutta keskeneräinen, koska hänen suhteellisuusteoriansa eivät ratkaise, mitä nyt-hetki on.

”Samanaikaisuus” on tuottanut ongelmia sekä suhteellisuusteorialle että kvanttimekaniikalle (QM). Ennen Einsteinin erityistä suhteellisuusteoriaa (SR) uskottiin yleisesti, että samanaikaisuus on absoluuttinen. Jokin tapahtuma paikassa A on samanaikainen kuin tapahtuma paikassa B. Einstein väitti, ettei absoluuttista samanaikaisuutta ole olemassa, vaan kahden eri paikan tapahtumilla on eri aika. Ajan suhteellisuuden vuoksi tapahtuma-ajat on matemaattisesti synkronoitava.

Kvanttitasolle tultaessa kohdataan ensiksi niin sanottu kvanttiraja, jossa makrofysiikan lait muuttuvat mikrofysiikan laeiksi, mutta myös eräs toinen raja, joka vaikuttaa fysikaaliseen aikaan, nimittäin Heisenbergin epätarkkuusprinsiippi. Partikkelilla voi olla joko hyvin määritelty sijainti tai nopeus, mutta ei molempia samanaikaisesti. Siitä seuraa, että todellisuuden kvanttitasolla täydellinen determinismi on mahdottomuus, kuten Stephen Hawking toteaa. Jos on mahdotonta tarkasti määritellä partikkelin sijainti ja nopeus tiettynä hetkenä tänään, kuinka se voisi olla mahdollista jonakin toisena hetkenä huomenna. Energiatiloissa esiintyvä epätarkkuus voidaan siirtää ajan epätarkkuudeksi, mutta sitä ei samanaikaisesti voida eliminoida kummastakaan.

Fysiikassa aika on yleensä käsitetty vain yksiuloiteiseksi, joko absoluuttiseksi tai suhteelliseksi. Suhteellinen fysikaalinen aika ei kuitenkaan ole mikään erillinen entiteetti, vaan sidottu tilaan. Yhdessä ne muodostavat avaruusajan, jolla on edellä kuvattuja ominaisuuksia. Supersäieteorioissa esiintyy kuitenkin ajatuksia kaksiulotteisesta fysikaalisesta ajasta. Esimerkiksi niin sanotun F-teorian kaksitoistaulotteisessa mallissa ajalla on kaksi ulottuvuutta. Ajan kaksiulotteisuudesta seuraa, että voisimme liikkua ajassa, paitsi eteen- ja taaksepäin, myös sivullepäin. Yksiulotteisen ajan kausaaliset rajoitukset olisivat siis vain mielen illuusioita. F-teoria ei kuitenkaan pysty varmuudella todistamaan, että ajan dimensiot ovat vain ja ainoastaan fysikaalisia. Saattaa olla mahdollista, kuten seuraavassa osoitan, että aika ja avaruus eivät vain muodosta einsteinilaista avaruusaikaa, jossa sekä aika että tila kuuluvat erottamattomasti yhteen, vaan että ne sulautuvat toisikseen täydellisesti.


Olen väitöskirjassani Time and Polarity (Helsinki: Yliopistopaino, 2000) sen laajennetussa versiossa Two Dimensions of Time (Frankfurt a.m.: Peter Lange, 2003) sekä julkaisemattomassa suomenkielisessä kirjassani Ikuisuudesta aikaan tutkinut Einsteinin hyvän ystävän saksalaisen teologin ja matemaatikon Karl Heimin (1874-1958) dimensionaalista ajattelua ja laajentanut sen ajan kahden variaabelin ontologiseksi teoriaksi. Teoria lähtee siitä SR:n perusajatuksesta, että todellisuus on perspektiivinen. Todellisuuden perspektiiviset havaintokeskukset, nimittäin mielen avaruudet: ”Minä”, ”Sinä” ja ”Me” ajan toisena variaabelina ovat fysikaalisen avaruusajan tässä ja nyt, suhteellisen todellisuuden viitekehysten tai koordinaatistojen origoina. Koska fysikaalinen avaruusaika on suhteellinen, voidaan puhua vain ”minun”, ”sinun” tai ”meidän” ajasta, riippuen siitä, miten me liikumme avaruusajan gravitaatiokentässä.

Fysikaalinen ”minun-”, ”sinun-” ja ”meidän”-aika eli G-todellisuus (Geworden) voi olla pitkä tai lyhyt, mutta ei koskaan nolla, toisin sanoen G > 0. Se ei myöskään voi olla matemaatisesti ääretön, korkeintaan sempiternaalinen. Sen olemassaolo on suhteellista ja objektivoituvaa. ”Sekundaarisena” tulemisena eli prosessina se on jatkuva, yksisuuntainen ja toinen toistaan seuraavien preesenttisten hetkien sekvenssi: t1, t2, t3,…tn. Fysikaalinen aika ei siis ala nollapisteestä, t0, jolloin sitä ei vielä ollut olemassa, vaan kuten Einsteinkin ajatteli, ajalla on alku, t1, jolloin se siis oli jo olemassa, ja että ajalla mahdollisesti tulee olemaan myös loppu. Fysikaalinen aika on asymmetrinen, ja sen suunta on menneestä tulevaan. Koska tulevaisuuden potentiaaliset mahdollisuudet ovat tulemassa aktuaaliseksi nykyhetkeksi ja menneisyyden loogiseksi välttämättömyydeksi, fysikaalinen aika kausaalisena variaabelina ei voi olla tyhjä. Menneeseen enää voi vaikuttaa, koska se on täysin determinoitu.

Oleellisinta ajassa on kuitenkin nykyhetki. Einsteinille se oli asia, joka kuuluu tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Jos yrität ottaa pinsetteihisi nyt-hetken, se on jo mennyt, eikä ole enää tutkittavissa nyt-hetkenä vaan ainoastaa menneenä. Siksi viime vuosisadan kenties merkittävin tieteellinen saavutus, yleinen suhteellisuusteoria (GR), on kuin ”Schubertin keskeneräinen sinfonia”. Siitä puuttuu jotain oleellista. Einsteinin aikalaisen ja ystävän, kvanttifyysikko Arthur S. Eddingtonin mielestä kuitenkin tuo puuttuva rengas: ajan ”nyt-hetkessä tulemisen” ja ”menneisyyteen virtaamisen” vaikutelma on niin voimakas ja keskeinen kokemuksessamme, että sen täytyy vastata jotakin objektiivisessa todellisuudessa. Hänen ajatteli, että ajan voi kokea sekä aistikokemuksessa ulkoisena aikana että mielessä sisäisenä aikana.

Suhteellisuusteoriasta puutuva ajan toinen, ikuinen variaabeli, on ”primaarinen” tuleminen eli transitio, jossa sekundaarinen tuleminen eli fysikaalinen aika tulee faktuaalisesti olemassaolevaksi. Toisin sanoen ”ei-vielä-tullut” todellisuus, joka on objektivoitumaton ja ideterministinen W-todellisuus (Werden), tulee ”jotulleeksi”, objektivoituvaksi ja determininoiduksi G-todellisuudeksi. W-todellisuus on siten sidottu ikään kuin ”vertikaalisesti” tiettyyn imaginaariseen nollapisteeseen ”horisontaalisessa” kokemusmaailmassamme eli G-todellisuudessa. Ajan kahden variaabelin relaatiossa, G on aina > 0, ja W on aina = 0.

”Minä”, ”Sinä” ja ”Me” kuuluvat ajan toiseen, absoluuttisesti samanaikaiseen ikuiseen nykyhetkeen (nunc aeternum). Ajan toinen variaabeli on siis mieli (mind). Ikuinen nyt-hetki on fysikaalisen ajan jokaisessa hetkessä sen alusta loppuun absoluuttisesti samanaikaisesti, kuten myös Tuomas Aqvinolainen (1225-1274) ajatteli. Siten samanaikaisuus on suhteellinen ja sopimuksenvarainen vain fysikaalisessa ajassa, mutta absoluuttinen ajan ikuisessa nyt-hetkessä. Kaikki tapahtuu peräkkäin fysikaalisessa ajassa, mutta absoluuttisen samanaikaisesti ikuisessa ajassa.

Syvimmältään todellisuus on kuin valtava hologrammi, jossa mennyt, nykyinen ja tuleva ovat olemassa samanaikaisesti, kuten englantilainen kvanttifyysikko David Bohm väittää. Matemaattisesti se voitaisiin ilmaista: G + W ?0, koska fysikaalinen aika on aina suurempi kuin nolla, mutta ikuinen aika on aina nolla. Toisin sanoen, fysikaalinen ja ikuinen aikavariaabeli sulautuvat yhteen: aika on ikuisuudessa, ja ikuisuus on ajassa.


Jos Einsteinin suhteellisuusteoria on keskeneräinen, kuten edellä on väitetty, myös siihen sidotut musiikin määritelmät ja teoriat ovat auttamattomasti keskeneräisiä ja puutteellisia. Ajan kahden variaabelin harmoniana, musiikki ei siis voi olla vain ”sävelten taiteellista järjestystä (fysikaalisen) ajan jatkumolla” Musiikki ei ole mitään muuta kuin W-todellisuuden tulemista G-todellisuudeksi, toisin sanoen: ikuisuudesta aikaan, ja päinvastoin.

Arkikokemuksemme mukaan elämme kolmiulotteisessa avaruudessa, johon aika oleellisesti kuuluu. Einsteinilainen neliulotteinen avaruusaika monine kummallisuuksineen on vaikeampi käsittää. Einsteinin mukaan hänen lisäkseen suhteellisuusteoriat ymmärsi oikein vain Heim ja Eddington. Jos niin sanottuihin ”supersäieteorioihin” on uskomista, neliulotteisen avaruusajan lisäksi on olemassa seitemän tai kahdeksan muuta, täysin näkymätöntä ulottuvuutta. Merkillistä kyllä, että musiikkiavaruudessa on juuri 11 fysikaalista ulottuvuutta. Ääni kuuluu aina jostakin (3 ulottuvuutta), ajallisesti jonkin pituisena, jonkin vahvuisena, soinnin väriltään ominaisena, jonkin korkuisena heleydeltään ja sävelyydeltään, soinniltaan tietyn sävyisenä, tietyllä täyteläisyydellä ja tietyllä tiiveydellä. Voisi siis ajatella, että silmille näkymättömät ulottuvuudet ovat korville kuultavia. Supersäieteorioitten mukaan maailmankaikkeuden 11 tai 12 ulottuvuutta ovat säikeiden (strings) värähtelyä erilaisissa frekvensseissä. Koko maailmankaikkeus on kuin musiikkia.

Kun kuuntelen musiikkia, äänet tulevat korviini ilman aaltoliikkeenä. Tärykalvon ja kuuloluiden avulla ne siirtyvät sisäkorvan nesteeseen. Siellä ne muuttuvat sähkökemialliseksi aaltoliikkeeksi saapuen kuulohermoa pitkin aivoihini, ja kuulen äänet ja niistä muodostuvan musiikin. Toisin sanoen G-todellisuuden fysikaalinen, soitettu musiikki tulee mielen ikuiseen W-todellisuuteen, mutta palaa kohta takaisin G-todellisuuteen, pysyvänä tai pian unohtuvana muistona. Musiikiavaruuden ainakin 350000 erilaisen ääneksen muodostama maailma avautuu kuulijalle mitä moninaisimmissa variaatioissa, jos on avautuakseen. Nimittäin, uuden avaruuden avautuminen on aina paradoksaalinen lahja. Emme pysty sitä itse avaamaan, vaan vain vastaanottamaan. Schubertin kerrotaan sanoneen kuolinvuoteellaan, että hänen nimeään kantava musiikki ei ole hänen luomaansa, vaan saatu lahjana ikuisuudesta.

Musiikin esittäminen on ikuisen W-todellisuuden tulemista fysikaaliseksi ja temporaaliseksi G-todellisuudeksi. Kun pianisti soittaa vaikkapa Beethoovenin Kuutamo-sonaattia, soittaja ja jo aikoja sitten kuollut säveltäjä kumpikin eksistoivat W-todellisuudessa samanaikaisesti. Pianistin on muututtava itse Beethooveniksi, jos hän aikoo tulkita kuulijoille, mitä säveltäjä halusi teokseltaan. Valitettavasti vain ani harva maailmankuuluisistakaan taiteilijoista tajuaa, että sävellys, jota he soittavat, ei ole heidän omansa. Jos taiteilija ei halua tai pysty metamorfoosiin eli tyhjentämään itsensä ja samaistumaan säveltäjäksi itsekseen, hänen olisi parasta esittää vain omia sävellyksiään, kuin raiskata toisen musiikkia omaa erinomaista egoa esiinnostavalla tulkinnallaan.

Jos musiikki olisi vain ”sävelten taiteellista järjestystä ajan jatkumolla”, siis olemassa vain G-todellisuudessa, robotti pystyisi teknisesti kaikkein virtuoosisimpaan suoritukseen. Sellaisia robotteja muuten parhaillaan suunnitellaan ja tehdään Japanissa, jossa on sen lisäksi jo valtava ylituotanto robottimaisesti soittavista huipputaiteilijoista. Ajan kahden variaabelin rytmiikkana, musiikki on kuitenkin kokonaan toisenlaista: W- ja G-todellisuuden harmoniaa, toisin sanoen: ikuisuudesta aikaan, ja ajasta ikuisuuteen.

Buddhalaisessa ajattelussa, varsinkin Zenissä, jota parhaillaan tutkin yhdessä Tokion yliopiston matematiikan professori Hitoshi Kitadan kanssa, metamorfoosi, siis musiikkiin soveltaen, soittajan mahdollisimman täydellinen muuttuminen tai samaistuminen säveltäjksi itsekseen, on ollut tunnettu jo vuosituhansia. Kahden Zen-mestarin kohtaaminen antaa aavistaa, mistä on kysymys:

Ky?zan Ejaku kysyi Sansh? Eneniltä: ”Mikä sinun nimesi on?”
Sansh? vastasi: ”Ejaku!”.
”Ejaku!”, Ky?zan toisti, ”sehän on minun nimeni.
”No, hyvä sitten”, Sansh? sanoi, ”minun nimeni on Enen”.
Ky?zan nauroi katketakseen.

Toisin sanoen, kaksi persoonaa eksistoi absoluuttisen samanaikaisesti ja samana persoonana ajan ikuisella variaabelilla, mutta ovat kaksi eri persoonaa ja suhteellisesti eriaikaisia ajan fysikaalisella variaabelilla.

Länsimaisessa musiikkimaailmassa vain ani harvat taiteilijat ovat ammentaneet itämaisesta viisaudesta. Menuhin oli yksi heistä, suomalaisita muusikoista ainoastaan Ralf Gothóni. Jos konserteissa kuultava musiikki olisi aidosti ajan kahden variaabelin harmoniaa, eikä vain musiikin ajallisesti yksiulotteista virtuoosista tulkintaa, se antaisi kuulijoille elämää rikastuttavia, unohtumattomia kokemuksia.

Atso A. Eerikäinen

Savonlinna Music Academy

Will be open soon.

Pro Musica Foundation

Will be open soon.

Naantali Music Festivals

Will be open soon.