Amfion pro musica classica

Doctor Atomic -oopperan säveltäjä John Adams saavuttamassa kritikaalista massaa

Aina Wagnerin Götterdämmerungista lähtien on ollut selvää, että ooppera voi ennustella maailmanloppua. Mutta John Adamsin ja Peter Sellarsin Doctor Atomic ei tyydy esittämään maailmanloppua näyttämöllä, vaan luo hypoteesin todellisesta, oikean maailman lopusta. Ooppera kuvaa niitä kauhun hetkiä, jotka edelsivät ensimmäistä atomipommitestiä New Mexicossa heinäkuussa 1945, testiä, jonka myötä A-bombista tuli kylmän sodan pelon vuosikymmenten symboli.

Doctor Atomic on juuri julkaistu kahdella DVD:llä, joilla nähdään dokumentoituna vuonna 2007 taltioitu Amsterdamin alun perin vuonna 2005 ensi-iltansa saanut produktio — julkaisu osuu lähes yksiin viime viikkoisen Metropolitanin uuden produktion ensi-illan kanssa. Musiikkimaailma on todellakin Adams-kuumeen vallassa tänä syksynä. Tässä kuussa julkaistiin 61-vuotiaan amerikkalaissäveltäjän eklektinen ja älyllinen muistelmateos Hallelujah Junction. Sen seuraksi Adamsin pitkäaikainen levymerkki Nonesuch julkaisi kahden CD:n kokoelman hänen tärkeimpiä töitänsä, mukaanlukien teokset Harmonium, Harmonielehre ja viulukonsertto.

Lue alkuperäinen uutinen (Anne Midgette/Washington Post, englanniksi)

Arvio Doctor Atomicin Metropolitanin produktiosta paikan päältä New Yorkista tulossa Amfioniin viikolla 45. Finnkino esittää John Adamsin Doctor Atomic -oopperan suorana Metropolitanista Maxim-teatterissaan 8.11. kello 19.30.

Lue myös uutinen ”Mikseivät uudet oopperat useinkaan onnistu”

Yhdysvaltain orkesterijärjestys murtuu

Yhdysvaltain orkesterijärjestys on seonnut. ”Suuren viisikon” eli Big 5:n New Yorkin filharmonikot, Bostonin ja Chicagon sinfoniaorkesterit sekä Clevelandin ja Philadelphian orkesterit eivät enää olekaan maan parhaita.

Uusia huippuorkestereita ovat esimerkiksi Michael Tilson Thomasin johtama San Franciscon sinfonikot, Esa-Pekka Salosen pian jättämä Los Angelesin filharmonikot ja Osmo Vänskän huipulle nostama Minnesotan orkesteri.

”Viiden suuren konsepti on aika kuollut”, sanoo New York Timesiinkin kirjoittava kriitikko Matthew Gurewitsch. ”Monessa paikassa on tärkeitä orkestereita ja oopperoita.”

Lue alkuperäinen uutinen (Helsingin Sanomat/Vesa Sirén)

Chicago Symphony Orchestra laajentaa yleisökasvatustoimintaansa nuorten parissa

Chicago Symphony Orchestra on julkistanut kunnianhimoisen musiikkikoulutusaloitteen, jonka pyrkimyksenä on tuoda orkesterin toimintaa chicagolaisten lasten ja nuorten elämään, kohderyhmän ulottuessa päiväkoti-ikäisistä nuoriin aikuisiin. Orkesteri on luonut uuden oppimiseen, saavutettavuuteen ja harjaantumiseen keskittyvän instituuttinsa alle 19 erillistä ohjelmaa, jotka saavuttavat yli 200 000 nuorta riippumatta heidän musiikillisesta harrastuneisuudestaan.

Uusimmat ohjelmat tuovat oppimateriaaleja kouluihin, julisteita, videota ja nettisivuja 9-17-vuotiaille, ja kiinnittävät erityistä huomiota lahjakkaisiin 10-25-vuotiaisiin musiikin opiskelijoihin. Toiminta rahoitetaan täysin orkesterin omasta budjetista.

Lue alkuperäinen uutinen (englanniksi)

Arvio: Satubalettia, svengiä ja nostalgiaa

Osmo Tapio Räihälän (1964– ) uusi orkesteriteos Rautasade alkoi lupaavissa, lyyrisissä tunnelmissa. Räihälä orkestroi ilmavasti ja antaa soitinryhmille kiitollista soitettavaa. Sekä melodiat että harmoniat miellyttävät korvaa. Teoksen solistisista esiintuloista jäi mieleen erityisesti Anders Hauginin hienosti muotoiltu tuubasoolo. Lopussa osa soittajista lauloi mukana – vieläpä puhtaasti. Pidemmän päälle musiikki tekee kuitenkin rytmisesti melko junnaavan vaikutelman ja on ylipäänsä mielestäni hiukan sievää. Säveltäjä kertoo käsiohjelman esittelytekstissä musiikkinsa yhteydestä kuviin ja nimeää inspiraation lähteeksi Vassily Kandinskyn. On helppo ajatella, että Räihälän soinneilla on vastineensa kuvien maailmassa, ja että ne voivat hahmottua linjoina, pisteinä ja muotoina. Olisiko vertaus johonkuhun toiseen taiteilijaan kuitenkin osuvampi? Ainakin Kandinskyn tunnetuimmille abstrakteille teoksille on ominaista suurempi räiskähteleväisyys ja rytminen variaatio. Rautasateesta tuli mieleen pikemminkin joku naivistisen tai vähintäänkin figuratiivisen tyylisuunnan edustaja.György Ligetin (1923–2006) musiikki jaksaa riemastuttaa! Ensin folkloristiikasta, sitten mikropolyfoniasta ja avantgardesta poispäin hakeutuneen säveltäjän tuotantoa alkoi seitsenkymmenluvulla karakterisoida dynaaminen ja värikäs rytmiikka, johon Ligeti haki innoitusta esimerkiksi afrikkalaisesta ja latinalaisamerikkalaisesta lyömäsoitinmusiikista. Myös Conlon Nancarrow’n ja Bill Evansin pianonkäsittely vaikutti: edellinen ultrakompleksisilla, automaattipianolle sävelletyillä rytmeillään, jälkimmäinen tiheillä sointuasetteluillaan. Hiljaisen kauden jälkeiseltä tuotteliaalta kahdeksankymmenluvulta peräisin olevassa pianokonsertossa on hyvin esillä se tinkimätön energia, joka tekee Ligetin musiikin niin tunnistettavaksi. Säveltäjän virtuoosiset taidot orkestroinnissa tuovat mieleen Gustav Mahlerin sinfoniset teokset, joihin voisi päteä unkarilaisen sanat Robert Schumannista:  tämän musiikissa kun ”risteytyy sisäisesti rehevä ja koristeellinen tyyli ja hulluus”. Mahlerin tavoin Ligetikin ottaa mukaan poikkeuksellisia instrumentteja (kuten okariinan ja liukupillin), jotka tuovat tekstuuriin muusta virityksestä poikkeavia ääniä. Harmonista rikkautta lisäävät myös luonnonvirityksellä(kin) soittavat käyrätorvet. Vekkuli Joonas Ahonen hoiti suureksi osaksi orkesterin kudoksiin uivan solistiosuuden mainiosti: nyrjähtäneet rytmit svengasivat vaivattomasti ja yhtäkkiset rubatomaiset, sulosointiset äänenkuljetukset onnistuivat Ahoselta myös hienosti. Orkesteri teki Dmitri Slobodenioukin johdolla kelpo työtä, mutta näin kompleksiseen musiikkiin ei parin päivän harjoittelurupeama yksinkertaisesti riitä. Tärkeät väliäänet eivät aina erottuneet tekstuurista, ja epäsymmetristen rytmien pitäisi tulla selkärangasta vähemmällä hosumisella.

Parhaiten sinfonioistaan tunnetun Carl Nielsenin (1865–1931) neljännessä, Sammumattomassa (1914-16), on jotain samaa kosiskelemattomuutta ja ehdottomuutta kuin 50-luvun jälkeisillä avantgardisteillakin. Musiikki on toki juurtunut aikansa perinteeseen varsinkin harmoniakielen osalta, mutta esimerkiksi yhtäjaksoinen neliosainen muoto ja toisteisten motiivien näennäinen yksinkertaisuus tekee nykypäivänäkin rohkean vaikutelman. Vivahteikkaassa orkestraatiossa esiintyy useita sektioiden ja yksittäisten soittajien sooloja ja ilmavia kamarimusiikkijaksoja. Kuuluisassa päätösosan kahden patarumpalin taistelussa on rajuutta, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen futuristeja sekä myöhempää, esimerkiksi Edgard Varèsen lyömäsoitinmusiikkia. Tässä yhteydessä kiihkeämmistä jaksoista käydään kuitenkin vain hakemassa dramaattista liikevoimaa, josta voi turvallisesti palata kaunosoittoon. Kapellimestari Slobodeniouk luotsasi kappaletta eteenpäin selkeällä ja ekonomisella lyönnillään, joskin pidemmät ja laveammat linjat olivat voineet sopia joihinkin kohtiin paremmin. Kuten Pjotr Tsaikovskin sinfonioissa – kuudetta lukuun ottamatta – Nielseninkin draamassa ihminen voittaa lopulta vaikeutensa ja nousee kohtalonsa valtiaaksi. Tämä vastakkainasettelu tuntuu minusta vanhahtavalta ja sinfonia nostalgiselta, kun taas pluralistinen ja vähemmän narratiivinen Ligetin musiikki vaikuttaa minusta ajankohtaisemmalta. Äänet ääninä! Kertomukset sanoin, kuvat kuvin.

Tuomas Lehto ja Roope Gröndahl

Sibelius-Akatemian järjestämät konsertit tarjoavat parhaimmillaan oivan tilaisuuden tutustua nuoriin huippulahjakkuuksiin. Tässä konsertissa voimansa yhdistävät kaksi jo varsin kypsää muusikkoa, jotka ovat ehtineet hankkia kansainvälistäkin menestystä.