Amfion pro musica classica

Arvio: LSO ja Sir Simon Rattle tarjosivat Bernsteinille unohtumattomat satavuotisjuhlat

Leonard Bernstein

Leonard Bernstein

Harvoin tarjoutuu kuulijalle mahdollisuus nauttia saman illan aikana kahdesta niin erilaisesta mestariteoksesta kuin lauantai-iltaisessa Lontoon sinfoniaorkesterin Leonard Bernsteinin satavuotisjuhlakonsertissa.

Illan ohjelmaan Sir Simon Rattle oli valinnut kaksi Bernsteinin nerokkaimpiin kuuluvaa sävellystä. Ensimmäisellä puoliskolla kuultiin pianolle ja orkesterille sävelletty, W. H. Audenin samannimiseen laajaan runoon pohjaava Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965), kun taas loppuilta oli omistettu Broadwaylle sävelletylle Wonderful Townille (1953).

The Age of Anxiety on Bernsteinin monista eksistentiaalista etsintää peilaavista teoksista ehdottomasti vaikuttavin. Sinfonian avoin ohjelmallisuus ja solistin laaja concertante-osuus yhdistävät sen ulkoisesti Berliozin Harold en Italien (1834) traditioon.

Niin toisen maailmansodan syviä kaikuja kuin yksilöllistä olemassaolon mielekkyyden etsintää tutkiva The Age of Anxiety on myös karnevalistinen yhdistelmä aikansa mitä erilaisimpia musiikillisia vaikutteita dodekafoniasta jazziin. Bernsteinin ilmiömäinen kyky sulauttaa näennäisesti yhteensopimattomia aineksia vastustamattoman johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi on tässä sinfoniassa huipussaan.

Pianosolistille teos on toki vaativa aivan puhtaasti teknisessä mielessä, mutta kenties syvällisimmät haasteet nousevat teoksen perustavanlaatuisesti erilaisten elementtien kokonaisvaltaisesta omaksumisesta ja loogisesta yhdistämisestä. Siksi olikin kerrassaan mainiota saada kuulla The Age of Anxietyn solistina Krystian Zimermania, jonka vaikuttavan uran olennainen kasvuperiodi rakentui syvällisestä taiteellisesta yhteistyöstä nimenomaisesti Bernsteinin kanssa.

The Age of Anxiety on Zimermanille tuttu teos jo LSO:n vuoden 1986 Bernstein-festivaalilta, jolloin hän esiintyi säveltäjän johdolla teoksen solistina Barbicanissa. Nyt yli kolme vuosikymmentä myöhemmin oli uusinnan paikka.

The Age of Anxietyn avaa sooloklarinettien yhdeksäntoista tahdin hiljaisen tunnusteleva vuoropuhelu, johon vähitellen liittvät harppu, soolohuilu, bassoklarinetti, matalat jouset ja patarummut. Johdannon viimeisellä tahdilla kuullaan viimein soolopianon johdantosävel, josta aukeaa seitsemän muunnelman sarja, The Seven Ages.

Bernsteinin muunnelmat rakentuvat toistensa, eivät niinkään yhden tietyn teeman, varaan. Jokainen uusi variaatio poimii edeltävästä jonkin aspektin syvempään tarkasteluun. Muunnelmat jatkuvat toiseen sarjaan, The Seven Stages, jossa musiikki kulkee vapaiden assosiaatioiden tavoin läpi huikean kekseliäiden sävelmaisemien tuoden lopulta sinfonian ensimmäisen osan päätöksensä.

Toisen osan avaa kaksitoistasävelriville perustuva The Dirge, joka on luonteeltaan syvän pohdiskelevaa musiikkia. Sille kontrastin muodostaa huikea jazz-tutkielma The Masque, jossa pianon, lyömäsoitinten, harpun ja matalien jousten vuoropuhelua on riemullista seurata.

Epilogin alussa muun orkesterin mukaantulo katkaisee yökerhotunnelman ja musiikki vaipuu vähitellen takaisin sen kiihkeään etsintään, kunnes soiva kudos saavuttaa lopulta kirkastuksensa kohoten pianistin kadenssin myötä täyteen hehkuunsa.

LSO ja Rattle olivat ilmiömäisiä The Age of Anxietyn monikasvoisen, usein rytmisesti oikukkaan sointimaailman ilmentäjiä. Oli sitten kyse puhallinten pohdiskelevista soolo-osuuksista, lyömäsoittajien svengistä tai jousien kiihkeästä lämmöstä, orkesterin työskentely oli kerrassaan ihailtavaa.

Rattle ja Zimerman antoivat yhdessä sinfonialle vahvan arkkitehtonisen selkärangan, josta musiiki saattoi polveilla riemastuttavasti mitä moninaisimpiin ulottuvuuksiin. Lauantai-illan jälkeen tuntuu uskomattomalta, ettei The Age of Anxiety ole osa kantaohjelmistoa. Onhan se kuitenkin vaikuttavimpia sodanjälkeisiä sinfonioita.

Väliajan jälkeen saatiin sukeltaa Bernsteinin Broadway-tuotannon harvemmin kuultuun aarteeseen, Wonderful Towniin. Edeltäjänsä On the Townin (1944) tavoin tämä Betty Comdenin ja Adolph Greenin kirjoittama musikaali on komediallinen kunnianosoitus New Yorkille.

Siinä missä On the Town on tuokiokuva kolmen iltalomaansa viettävän merisotilaan romansseistam Wonderful Town kuvaa nuorten ohiolaissisarusten uuden elämän alkuhaasteita suurkaupungissa uran ja rakkauden etsinnän vaiheissa.

Wonderful Townin juoni on toki kerrassaan geneerinen, mutta se riittää kannattelemaan tuota mainiota laulunumeroiden, tanssien ja orkesterivälisoittojen virtaa, jotka muodostavat teoksen nerokkaan ytimen.

On uskomatonta, että Wonderful Town syntyi Broadwayn tiukan totantoaikataulun pakottamana vain vajaan kuukauden mittaisen sävellysprosessin tuloksena, siinä määrin rikasta Bernsteinin melodinen ja orkestraalinen keksintä tässäkin teoksessa on.

Wonderful Town on Bernsteinin puhtaimmin jazzpohjaisia sävellyksiä. Sen musiikissa voi kuulla mielenkiintoisia etiäisiä West Side Storyn (1957) tansseista ja latinalaisista rytmeistä sekä Candiden (1956) Glitter and Be Gay’sta. Vastaavasti monilla orkesterinumeroista on kytköksiä On the Towniin.

Pass the Football. Duncan Rock, Sir Simon Rattle ja LSO . Kuva © Jari Kallio.

Pass the Football. Duncan Rock, Sir Simon Rattle ja LSO . Kuva © Jari Kallio.

Mainioimpia numeroita Wonderful Townissa ovat päähenkilöiden, Ruthin ja Eileenin koti-ikävää peilaava Ohio, Wreckin Pass the Football, Ruthin One Hundred Ways to Lose a Man, small-talkin kiusallisuuden tutkielma Conversation Piece, hulvaton The Wrong-Note Rag sekä tietenkin verraton tanssikavalkadi, Conga!

Miten hurmaava ilta näistä kaikista numeroista muodostuikaan. Rattlen johdolla LSO koki uudestisyntymän mitä aidoimpana jazzirkesterina, joka heittäytyi Bernsteinin musiikin maailmaan täydestä sydämestään. Wonderful Townista liittyikin kertaheitolla osaksi orkesterin hienoa Bernstein-perinnettä, jonka aiempia huipentumia ovat olleet säveltäjän johtama Candiden konserttiesitys vuonna 1989 sekä Michael Tilson Thomasin kanssa vuonna 1992 esitetty On the Town.

Lontoon sinfoniakuoro osoitti niin ikään monilahjakkuutensa laulaen, jammaten ja congaten läpi illan esimerkillisellä rytmisellä tarkkuudella ja kirkkaalla artikulaatiolaan. Kuoromestari Simon Halsey oli jälleen kerran tehnyt työnsä verrattomasti.

Solistiensemblessa kuultiin monia hyveiden täyttämiä suorituksia, mieleenpainuvimpana Danielle de Niesen Eileen ja Alysha Umphressin Ruth. Kummankin vokaalinen ja näyttämöllinen komedia tarjosi iloa koko illan ajan. Heidän yhteispelinsä Ohiossa oli aivan erityistä.

Sir Simon Rattle, illan mainiot solistit ja LSO. Kuva © Jari Kallio.

Sir Simon Rattle, illan mainiot solistit ja LSO. Kuva © Jari Kallio.

Nathan Gunn teki niin ikään hyvän vaikutuksen Bob Bakerina onnistuen saamaan roolista enemmän irti kuin siinä loppujen lopuksi onkaan. Duncan Rockin Pass the Football jäi puolestaan Ohion ohella tiiviimmin soimaan päänsisäiseen konserttisaliini.

Ensemblenumeroissa oli niin ikään monia ilon aiheita, varsinkin Conversation Piecessa, joka tavoitti sosiaalisen epämukavuuden syvimmät syöverit vapauttavan samaistuttavasti. Ja kukapa ei olisi olut myyty Congalle, jonka rytminen energia levisi riemastuttavasti koko Barbicaniin.

Conga!  Kuva © Jari Kallio.

Conga! Kuva © Jari Kallio.

Luonnollisesti illan ylimääräisenä congattiin koko salin voimin. Tätä iltaa muistellaan Lontoossa vielä hyvän aikaa.

— Jari Kallio

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Krystian Zimerman, piano

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Danielle de Niese (Eileen)
Alysha Umphress (Ruth)
Nathan Gunn (Bob Baker)
Duncan Rock (Wreck)
David Butt Philip (Lonigan)
Ashely Riches (Frank)

Leonard Bernstein: Sinfonia nro 2, The Age of Anxiety (1947-49, uudistettu 1965)
Leonard Bernstein: Wonderful Town (1953)

Barbican Centre, Lontoo
La 16.12.2017, klo 19.30

Arvio: Saariahon True Fire sai hienon Suomen ensiesityksen RSO:n syyskauden päätöskonsertissa

saar

Radion sinfoniaorkesteri huipensi syyskautensa erityisen kiehtovalla ohjelmistolla, jonka ennakkoon odotetuin teos oli varmasti Kaija Saariahon laulusarja True Fire (2014, uudistettu  2017), joka saatiin kuulla nyt ensimmäistä kertaa Suomessa.

True Fire on omistettu kanadalaisbaritoni Gerald Finleylle, joka kantaesitti teoksen Gustavo Dudamelin johdolla Los Angelesissa toukokuussa 2015. Finleyta saatiin kuulla True Firen parissa myös RSO:n ja Hannu Linnun kanssa keskiviikkona Musiikkitalossa. Tämänviikkoisten kahden konserttiesityksen ohessa True Fire taltioidaan myös tulevaa levyjulkaisua varten.

Saariahon riemastuttavan omintakeista musiikkia on aina ilo kuulla, mutta aivan erityistä riemullisuutta on ilmassa silloin kun esittäjinä on joukko huippuosaavia ammattilaisia, joilla on pitkän kokemuksen tuomaa säveltäjän tyylin ja keinovarojen syvällistä tuntemusta.

Uuden musiikin parissa aktiivisesti työskentelevä Finley on laulanut paljon Saariahoa, tunnetuimpana Jaufré Rudelin rooli Kaukaisessa rakkaudessa 1999-2000). Radion sinfoniaorkesteri puolestaan on ollut mitä ahkerin säveltäjän tuotannon esittäjä viime vuosikymmeninä. Samoin pitkä ja syvällinen on Hannu Linnunkin kokemus Saariahon musiikin tulkitsijana.

Kun vielä otetaan huomioon Saariahon vokaalimusiikin kiehtovuus ja vaikuttavuus, illan odotukset saattoikin virittää varsin korkealle.

True Fire koostuu kuudesta temaattisesti toisiinsa kietoutuvasta osasta, joiden teksteissä kolmen Proposition-osan Ralph Waldo Emerson -katkelmien kanssa vuorottelevat niin Seamus Heaneyn ja Mahmoud Darwishin runot kuin Pueblo-intiaanien kehtolaulukin.

Saariaho käyttää suuren orkesterin keinovaroja jälleen kerran niin hienovaraisen monimuotoisesti, että kuulija voi vain hämmästyä kaikkea tuota akustista rikkautta. Balanssi lauluäänen ja orkesterin välillä on rakennettu True Firessa mitä taitavimmin, jolloin solistin pehmeimmätkin kuiskaukset piirtyvät ihailtavasti soivan kudoksen keskelle.

True Firen avaavat puupuhallinten, vibrafonin ja harpun sävelet, joiden lomaan hiipiytyy jousien tremolo. Seitsemän tahdin johdannon jälkeen baritonisolistin kuulas linja liittyy musiikkiin pohtien havainnon ja valmistautuneen mielen yhteyttä. Osa päättyy hienosti rakennettuun jousien glissandon värittämään sointuun.

Toinen osa, River, on nimensä mukaisesti virtaavaa musiikkia. Solistin säkeet etsivät muotoaan, kuin ajelehtien orkesterin vuossa milloin sen mukana, milloin vastavirrassa. Osan lopulla orkesterin vihjauksenomaiset reaktiot peilaavat tekstin vettä, maata, tulta ja ilmaa, neljää elementtiä, äärettömän oivallisesti.

Teoksen ydin on lyhyt kolmas osa, jonka yhden lauseen mittainen teksti, ”but real action is in silent moments”, on kuin eräänlainen credo, jossa voi nähdä ei ainoastaan True Firen, vaan jossain määrin laajemminkin Saariahon estetiikan tiettyjen aspektien ytimen.

Hienon vastinparin muodostavat kaksi seuraavaa osaa, Lullaby ja Farewell, joiden kontrastit ikään kuin tarvitsevat ja täydentävät toisiaan, sisältyvät toisiinsa ja muuttuvat toisikseen. Harvoin olen kuullut autiuden ja yksinäisyyden tunnelmia tavoitetun yhtä hienosti musiikissa kuin Saariahon säveliksi pukemassa Mahmoud Darwishin Farewellissa. Ihailtavaa oli myös se tapa, jolla Saariaho välttää monotonisuuden pukiessaan Lullabyn kehää kiertävän tekstin musiikillisesti kiehtovaan asuun, jossa kehtolaulun rituaalinomaisuus saavutetaan jotakuinkin täydellisesti.

True Firen päättävä Proposition III peilaa inhimillistä kykyämme aistia herkimpiäkin vivahteita. Samalla se on säveltäjänsä musiikillinen peili. Säveltäjän, jonka ilmaisun huikea intensiteetti perustuu sen luottamukseen kuulijansa kykyyn aistia musiikillisia tapahtumia ilman alleviivausta tai ylikorostusta.

True Fire on eittämättä yksi kaikkein hienoimmista kuulemistani Saariahon teoksista. Keskiviikon konsertissa Gerald Finley, RSO ja Lintu antoivat sille mitä vaikuttavimman tulkinnan. Finley eli osuutensa sellaisella vangitsevuudella ja intiimiydellä, jota harvoin kohtaa isoissa konserttisaleissa. Hannu Linnun johtaman Radion sinfoniaorkesterin äärimmäisen rikakkaasta sointien kirjosta saattoi nauttia täydestä sydämestään. Tämä oli ehdottomasti yksi konserttikauden kohokohdista.

RSO:n konserttiohjelmassa True Firea kehysti kaksi balettiteosta. Jälkimmäisenä kuultiin näistä tutumpi, Stravinskyn nerokas Petrushka (1911, uudistettu 1947). Konsertin avausnumero olikin sitten huomattavasti harvinaisempi tapaus, nimittäin sarja Uuno Klamin keskeneräiseksi jääneestä Pyörteitä-baletista (1957-61).

Pyörteiden syntyyn liittyy oma mytologiansa. Säveltäjä puhui siitä pääteoksenaan antaen samalla ymmärtää baletin olevan valmis. Kun Klami sitten kesän 1961 kynnyksellä sai kohtalokkaan sydänkohtauksensa, ei hänen jäämistöstään löytynyt kolminäytöksistä balettia, vaan ainoastaan valmis toinen näytös sekä ensimmäisen näytöksen pianopartituuri. Kolmannesta näytöksestä ei ollut jälkeäkään.

Klami oli ehtinyt muokata toisen näytöksen musiikista kaksi orkesterisarjaa, jotka otettiinkin sittemmin ohjelmistoon. Kahdeksankymmentäluvulla Kalevi Aho orkestroi ensimmäisen näytöksen ja täydensi baletin myöhemmin vielä säveltämällä kolmannen näytöksen musiikin.

RSO esitti keskiviikkoisessa konsertissaan Hannu Linnun Klamin balettimusiikista koostaman parikymmentäminuuttisen orkesterisarjan, jonka osissa korostuivat illan ohjelmaan sopivasti istuen Klamin musiikin sukulaisuus Stravinskyn 1910-luvun balettien ilmaisuun.

Vaikka Klamin Stravinsky- ja Ravel-vaikutteet ovat selvästi kuultavissa Pyörteiden musiikki ei silti pelkisty pastissiksi, vaan siitä kuultaa läpi Klamin oma, esikuviaan arkaaisempi perusvire. Tämä on erityisen selvästi kuultavissa sarjan avauksessa ja päätöksessä.

Totuden nimissä on sanottava, että Klamin musiikki on aina jäänyt jokseenkin oman musiikillisen horisonttini tuolle puolen. Syy tähän lienee uskoakseni enemmän vastaanottajassa kuin itse musiikissa. Silti näitä Pyörteiden katkelmia kuunteli varsin mielikseen erityisesti RSO:n kirkkaan soinnin ja rytmisen ketteryyden ansiosta. Tähän värikkääseen orkesterikylpyyn pulahtaminen oli virkistävä kokemus.

Petrushka puolestaan oli jälleen oivallinen osoitus Radion sinfoniaorkesterin ja ylikapellimestari Hannu Linnun vahvasta otteesta 1900-luvun musiikkiin. Stravinskyn huikean partituurin haasteet nousevat yhtäältä sen kutkuttavan oikullisesta rytmiikasta sekä toisaalta sen episodisesta rakenteesta ja nopeista siirtymistä, jotka vaativat kapellimestarilta ja muusikoilta kokonaisuuden ja jatkuvuuden harkittua hahmottamista ja toteutusta.

Oivallisesti RSO ja Lintu Stravinskyn maailmassa seikkailivat. Musiikkitalossa saatiin nauttia sekä monista kerrassaan hienoista soolo-osuuksista että erinomaisesta yhteissoitosta.

Ainostaan concertante-pianon sijoittamista orkesterin takanurkkaan harpun, celestan ja lyömäsoitinten seuraan jäin hieman aprikoimaan. Hiljattain kuulin Petrushkan Berliinissä Sir Simon Rattlen johtamassa konsertissa, jossa piano oli sijoitettu keskelle lavaa suoraan kapellimestarin eteen. Tämä vaikutti palvelevan balanssia kiitollisemmin kuin orkestraalisen pianon perinteinen takanurkka.

Mutta olkoon tämä vain pieni sivujuonne kaikkiaan nautittavassa konsertissa, jonka soivat kuvat säilyvät aarteina mielessä pitkän aikaa.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari

Gerald Finley, baritoni

Uuno Klami: Sarja baletista Pyörteitä (1957-61), koostanut Hannu Lintu
Kaija Saariaho: True Fire (2014, uudistettu 2017), Suomen ensiesitys
Igor Stravinsky: Petrushka (1911, uudistettu 1947)

Ke 13.12.2017, Musiikkitalo, Helsinki

Säveltäjä Kaija Saariaholta miljoonalahjoitus Musiikkitaloon rakennettavia urkuja varten

Helsingin Musiikkitalon säätiö vastaanotti 3. syyskuuta 2017 säveltäjä Kaija Saariaholta miljoonan euron lahjoituksen konserttiurkujen hankkimiseksi Musiikkitalon Konserttisaliin. Konserttiurkujen hankinta Konserttisaliin oli alunperin suunnitelmissa, mutta urut päätettiin jättää rakennusvaiheessa säästösyistä toteuttamatta.
.

“Päätökseni aloittaa tämä hanke tilaisuuden tullen oli nopea. Vaikka ympärillämme on monta kipeätä tarvetta, katson, että musiikki-ihmisenä ja säveltäjänä tämä on konkreettinen mahdollisuus vaikuttaa kauaskantoisesti Suomen musiikkielämään – urut ovat ihmisikään verrattuna ikuiset. Musiikkitaloon rakennettavat urut takaavat onnistuessaan jatkuvuuden sille musiikkiperinteelle, jota orkesteriurkumusiikki edustaa: ne antavat sekä tämän päivän että tulevien polvien säveltäjille mahdollisuuden inspiroitua soittimesta. Mutta ennen kaikkea urut tarjoavat suomalaiselle yleisölle tilaisuuden kokea urkuorkesteriteokset niiden mahtavasti ja autenttisesti soivassa muodossa”, Kaija Saariaho kertoo lahjoituksensa taustoista.

Muut hankkeen tukijat
Säveltäjä Kaija Saariahon lahjoituksen innoittamina urkuhankkeeseen mukaan ovat lähteneet Jane ja Aatos Erkon säätiö (500 000 €), Svenska litteratursällskapet i Finland Fredrik Paciuksen muistorahasto (500 000 €), Jenny ja Antti Wihurin rahasto (300 000 €), Suomen Kulttuurirahasto (300 000 €), Svenska kulturfonden (100 000 €) ja Pro Musica Säätiö (26 000 € hankkeen viestintään ja verkkosivuihin).

Musiikkitalon päätoimijoiden edustajien, Helsingin kaupungin, opetus- ja kulttuuriministeriön ja Ylen, rahoitusosuus hankkeelle on kunkin osalta on 500 000 euroa.

Helsingin Musiikkitalon säätiö avaa 11. joulukuuta myös kansalaiskeräyksen, jonka tuotoilla tuetaan urkukonserttien järjestämistä Musiikkitalossa ja tilataan uusia urkuteoksia kotimaisilta säveltäjiltä.

Tavoitteena Suomen suurimmat urut
Musiikkitaloon tavoitellaan urkuja, joissa on  90–100 äänikertaa. Konserttisaliin suunniteltavien urkujen kokoon vaikuttaa muun muassa käytettävissä oleva tila. Mikäli urut toteutuvat tämänhetkisen suunnitelman mukaisessa koossa, tulevat ne olemaan Suomen suurimmat urut. Urkujen kokonaiskustannusarvio on noin 4,2 miljoonaa euroa, sisältäen mm. urkujen rakentamisen ja asennustöiden aiheuttamat kustannukset Musiikkitalossa.

Tällä hetkellä tavoitteena on, että urut soivat Musiikkitalossa syksyllä 2021, jolloin Musiikkitalo viettää kymmenvuotisjuhlaa.

Urkujen suunnittelutyöryhmää johtaa professori, musiikin tohtori, urkutaiteilija Olli Porthan. Ryhmän muut jäsenet ovat professori emeritus, urkutaiteilija Kari Jussila, lehtori, musiikin tohtori, urkutaiteilija Jan Lehtola, musiikin opiskelija, urkutaiteilija Petúr Sakari, lehtori, diplomiurkuri, urkutaitelija Pekka Suikkanen, lehtori, musiikin tohtori, urkutaiteilija Ville Urponen sekä professori, urkutaiteilija Olivier Latry Pariisin konservatoriosta.

Suunnittelutyössä tullaan konsultoimaan myös Musiikkitalon arkkitehteja (LPR-arkkitehdit) sekä Musiikkitalon akustikko Yasuhisa Toyotaa (Nagata Acoustics).

arvio: Mäkelä ja muut eli hieman epätavallista suomalaiskansallista musiikkia

Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.

Klaus Mäkelä. Kuva © Heikki Tuuli.

Filharmonian konsertti Musiikkitalolla perjantaina 8.12. oli loppuunmyyty. Eikä ihme, sillä juhlavuoden lopuksi tarjottiin sellaisia säveltäjiä kuin Sallinen, Sibelius ja Madetoja. Mutta siihen yhtäläisyys loppuikin. Rautavaara sanoi kerran privaatisti, etteivät ne madetojat ja melartinit ole muuta kuin sibeliaanisen kategorian jatkoa, sinne ne putoavat ja siellä pysyvät. Mitä siis tapahtui? Ensinnäkin Sallisen juhla-alkusoitto, peräisin hänen oopperastaan King Lear, oli edustava näyttö hienosta ja vaikuttavan ylevästi soivasta orkestraatiosta, tämän säveltäjän etevästä käsityötaidosta.

Sitä seurasi tutumpaa, Sibeliuksen viulukonsertto, ”vaihteen vuoksi,” mutta uutuutena meille helsinkiläisille Sergei Malov, v. 1983 syntynyt pietarilainen virtuoosi, joka esiintyy ympäri maailmaa. Hänen olemuksensa ja soittonsa on yhdistelmä paganinilaisen demonisen viulustin imagoa yhdistyneenä veijarimaisuuteen, ja on ikään kuin liian älykäs alistuakseen aivan sovinnaiseen konserttikaanoniin. Hänen tulkintansa ei ollut missään tapauksessa perinteisen sibeliaaninen, ts. lineaarisen vakaa ja klassinen, vaan pyrki yksityiskohtien maksimaaliseen ja yllätykselliseen ilmeikkyyteen; hän halusi ikään kuin soittaa kaiken eri tavalla. Hän oli kapellimestarin, Klaus Mäkelän, kanssa aivan eri kaliiperia, mutta tämä yhdistelmä oli kuitenkin toimiva. Viimeisen osan jääkarhujen poloneesi, kuten on sanottu, oli pikemmin puolivillien porojen laukkaa, jos sallitaan tällaisia metaforia. Mutta hän on henkeäsalpaava virtuoosi, siitä ei pääse mihinkään ja tulkinta oli virkistävän persoonallinen. Ylimääräiset menivät spektaakkelin puolelle kuten Ysaÿen Sarabande yhdessä kapellimestarin kanssa, joka hetkellisesti muuntui sellistiksi. Yleisö otti ne suopealla huumorilla vastaan.

Madetojan kolmas sinfonia oli illan huipentuma. Vaikka tietenkin olen sen kuullut, kuulin se ’oikeasti’ ehkä vasta nyt. Kerrassaan nerokas luomus. Mutta kaikkea muuta kuin finnogrista hautovuutta, ei edes Madetojaan aina Pohjalaisten kautta liittyvää soinnin karuutta ja musiikillisen maiseman autiutta. Tämä sinfonia on erittäin ranskalainen, se voisi olla nimeltään Sinfonia Gallica, kuten Henry-Claude Fantapie on Salmenhaaran mukaan sanonut. Koko soinnillinen yleiskuva ja musiikin hahmottuminen on ranskalaista ja viittaa Chaussoniin, Fauréhen, Poulenciin, Magnardiin ja jopa satielaiseen kahviloiden musiikkiin, ’hyvään huonoon makuun’. Vaskipuhaltimiakaan ei käytetä wagnerilaisesn raskauden tuottajana vaan kirkkaana, suorastaan räikeänä väriefektinä. Mutta sinfonia on ennemmin keskieurooppalainen yleensä ottaen ja muistuttaa Bohuslav Martinůta. Tietenkin puhaltimien käsittely solistisesti ja pastoraalisesti on myös kuin Mahleria ja vilkas artikulaatio kuin Richard Straussia. Jos tämä on neoklassista, on se sitä tuon kreikkalaisen Heiterkeitin, hilpeyden mielessä, josta Adorno puhui ja jonka hän kielsi. Mielestäni Madetojan kolmatta on aivan turha rinnastaa Sibeliuksen kolmanteen, ne ovat kaksi aivan eri maailmaa.

Klaus Mäkelä oli siinä joka tapauksessa kuin kotonaan. Ei voi mitään, mutta mieleen tulevat saksalaisen tradition suuret kapellimestarit, kun katsoo ja kuulee hänen johtamistaan. Kun hän astuu sisään, hän vangitsee ehdottomuudellaan heti sekä yleisön että orkesterin. Mutta se ei ole mitään sanelua von oben vaan hän on kuin yksi soittajista. Silti hänen otteensa pitää alusta loppuun. Hän osaa luoda musiikkiin kerrostumia, erilaisia tasoja, hierarkioita, lähellä/kaukana, ylhäällä/alhaalla, painokkaasti/kevyesti, hän osaa musiikillisten understatementien taidon ja löytää myös oikeat karakteerit. Silti huipennukset ovat ehdottomia. On todella sangen ihmeellistä, että tällainen kyky on kasvanut Suomessa ja lähtee nyt maailmalle. Toivottavasti kuulemme häntä vielä usein kotimaassakin.

— Eero Tarasti

RSO:n syyskauden päätöskonsertissa Saariahon True Fire -teoksen Suomen ensiesitys

ks

Radion sinfoniaorkesterin syyskauden päätöskonserteissa 13.–14.12. kuullaan Kaija Saariahon orkesterille ja baritonille sävelletty True Fireensimmäistä kertaa Suomessa. Solistina laulaa Gerald Finley. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla ohjelmassa on myös kaksi balettisävellystä – Uuno Klamin sarja baletista Pyörteitä sekä Igor Stravinskyn Petruška.

Konsertti 13.12. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena. Yle Teemalla konsertti nähdään kahdessa osassa 17.12. ja 21.1. ja uusintana Yle TV1:ssä 23.12. ja 27.1.

RSO:n sellisti Miika Uuksulaisen suunnittelemassa joulukuun kamarimusiikkikonsertissa 17.12. on teemana barokkimusiikki.

Kaija Saariaho sävelsi True Fire -teoksen vuonna 2014 Los Angelesin Filharmonikkojen, Pohjois-Saksan radion sinfoniaorkesterin, BBC:n sinfoniaorkesterin ja Ranskan kansallisorkesterin yhteistilauksesta. Kantaesitys oli toukokuussa 2015 Los Angelesissa Gustavo Dudamelin johdolla, ja solistina RSO:nkin konsertissa laulava Gerald Finley, jolle teos on myös omistettu. Laulujen tekstinä on mm. Seamus Heaneyn ja Mahmoud Dawishin runoja sekä tekstiä pueblo-intiaanien kansanlaulusta.

Kanadalaisen Gerald Finleyn oopperaura käynnistyi Mozart-tuotannoilla: hän lauloi kreivi Almavivan roolin Figaron häissä sekä Don Giovannin nimiroolin. Molempia rooleja hän on esittänyt sittemmin ympäri maailman. Hänen muita roolejaan ovat mm. Hans Sachs Nürnbergin mestarilaulajissa, Amfortas Parsifalissa ja Jaufré Rudel Kaija Saariahon Kaukaisessa rakkaudessa. Oopperan lisäksi Finley konsertoi ahkerasti, ja hän on esittänyt teoksia esimerkiksi Mahlerilta, Mark Anthony Turnagelta sekä Einojuhani Rautavaaralta. Finley on palkittu saavutuksistaan Brittiläisen imperiumin komentajan arvonimellä sekä Order of Canada-kunniamerkillä.

13.12. klo 19
Keskiviikkosarja 8
14.12. klo 19
Torstaisarja 5

Hannu Lintu, kapellimestari
Gerald Finley, baritoni
Uuno Klami: Sarja baletista Pyörteitä
Kaija Saariaho: True Fire, ensiesitys Suomessa
Igor Stravinsky: Petruška (1947)

17.12. klo 15 Harjoitussali PAAVO
Kamarimusiikkikonsertti 4
BOLOGNA GRASSA

Miika Uuksulainen, taiteellinen suunnittelu ja sello
Hannu Vasara, viulu
Kaisa Kallinen, viulu
Petteri Pitko, cembalo
Eero Palviainen, luuttu ja kitara
Giuseppe Torelli: Triosonaatti op.1
Giovanni Maria Bononcini: Triosonaatti A-duuri op. 6 nro 5
Domenico Gabrielli: Sellosonaatti G-duuri
Marco Uccellini: Viulusonaatti op. 5 nro 5
Maurizio Cazzati: Capricci a uno e due Violini e Basso continuo op. 50
Giovanni Battista Vitali: Partite e Capricci op. 7
Giovanni Battista Bassani: Triosonaatti a-molli
Arcangelo Corelli: Triosonaatti D-duuri op. 4 nro 4