Amfion pro musica classica

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisooppera sormusta takomassa

Reininkullan näyttämöharjoitukset Kansallisoopperassa. Kuva: Ralph Larmann

Reininkullan näyttämöharjoitukset Kansallisoopperassa. Kuva: Ralph Larmann

Richard Wagnerin oopperatetralogia Nibelungin sormus (Der Ring des Nibelungen, 1848-74) on tuotantona aina erityistapaus. Kansallisoopperassa eletäänkin nyt varsin inspiroivia aikoja, kun talon uusi Ring-produktio käynnistyy perjantai-iltana, Reininkullan (Das Rheingold, 1851-54) ensi-illassa.

Produktion johtaa Kansallisoopperan taiteellinen partneri Esa-Pekka Salonen, joka tekee vuosien 2019-21 välillä talossa ensimmäisen Ringinsä. Wagnerin tetralogia muodostuu nyt ensi-iltansa saavasta Reininkulta-prologista sekä kolmesta kolminäytöksisestä oopperasta, joista Valkyyria (Die Walküre, 1854-56) kuullaan keväällä 2020 ja Siegfried (1856-71) sekä Jumalten tuho (Götterdämmerung, 1869-74) kaudella 2020-21.

Ring on ehdottomasti yksi länsimaisen taiteen suurimmista saavutuksista. Kokonaiskestoltaan viisitoistatuntinen oopperasykli perustuu Wagnerin omaan librettoon, jonka laatimiseen säveltäjältä kului neljä vuotta (1848-1852). Libretto ammentaa aineksensa pohjoismais-germaanisen mytologian syövereistä muodostaen monitasoisen, rakkauden vallan ja ahneuden iättömän kertomuksen, jonka valtaisa aikajänne ulottuu maailman nuoruudesta aikojen loppuun.

Samat mytologiset lähteet innoittivat vuosikymmeniä myöhemmin myös J. R. R. Tolkienia Tarussa sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 1937-49).

Ringin käynnistävä Reininkulta on Wagnerin mittapuulla varsin kompakti teos. Se jakautuu neljään kohtaukseen, joiden yhteiskesto on noin kahden ja puolen tunnin luokkaa. Reininkullassa on kuitenkin valtava määrä musiikillista materiaalia mitä moninaisimpien johtoaiheiden muodossa. Monet näistä sävelaiheista esitellään Reininkullassa ja ne palaavat musiikkiin uudelleen ja uudelleen kautta koko Ringin.

Johtoaiheet ovat musiikillisia signaaleja, teemoja, joita liitetään tiettyihin henkilöihin, tunnelmiin tai tapahtumiin. Ne vahvistavat orkesterin roolia musiikin kertojana ja mahdollistavat useiden kerronnan tasojen kuljettamisen samanaikaisesti. Johtoaiheet voivat siten täydentää tai kommentoida lauletun tekstin sisältöä.  Tätä wagneriaanista kerronnan tapaa ovat sittemmin sovellettu ahkerasti elokuvamusiikissa, erityisesti Hollywoodissa.

Johtoaihetekniikan seurauksena Reininkullan partituuri on tulvillaan sävelaiheita ja niiden moninaisia muunnelmia sekä nopeita tempojen, dynamiikan, tunnelman ja tekstuurien vaihdoksia. Nämä tekevät Reininkullasta varsin haastavaa johdettavaa ja soitettavaa.

Kansallisoopperassa Reininkullan harjoitusten pääjakso oli aikataulutettu kahden viikon sisään elokuun keskivaiheille. Harjoitukset vietiin läpi kolmen tunnin sessioina, joita oli harjoitusvaiheesta riippuen yksi tai kaksi päivässä. Ensimmäisen kahden päivän aikana käytiin läpi neljät orkesteriharjoitukset, joiden puitteissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri hioivat orkesteriosuuden erinomaiseen kuntoon kohtaus kohtaukselta.

Lauluosuuksien puuttuessa Wagnerin orkesterinkäytön nerokkuus paljastuu täydessä kekseliäisyydessään. Partituurin 3897 tahtia muodostavat musiikillisten oivallusten ehtymättömän lähteen, jonka lumovoima vie vastustamattomasti mukanaan.

Reininkullan preludi on ehkäpä oivallisin johdanto mitä kuvitella saattaa. Neljän minuutin ajan orkesteri soittaa samaan Es-duurisointuun pohjaavaa hienovaraista crescendoa, joka alkaa syvältä kontrabassojen matalimmista rekistereistä. Vähitellen fagotit, käyrätorvet ja lopulta koko orkesteri kietoutuvat mukaan kudokseen, jonka sointivärit elävät kuin väikkyvä valo veden pinnalla ennakoiden 1900-luvun jälkipuoliskon spetrimusiikkia.

Preludi soi vaikuttavasti ensimmäisestä harjoituksesta lähtien tarviten vain pientä dynamiikan hienosäätöä siellä täällä. Salonen piti tarkoin huolta musiikin sävyjen kirjosta varmistaen orkesterikudoksen riittävän läpikuultavuuden ilman soinnin rikkaudesta tinkimistä. Tämä suurenmoisen musiikin tehtävä on kuljettaa kuulija Reinin virtaaviin vesiin, joiden lomassa asustavat Reinintyttäret, koskemattoman maailman vapaat sielut.

Veden lailla virtaava musiikki saa pian vastavoimakseen särmikkään karkeita tekstuureja, jotka viestittävät Nibelungin ahneen Alberichin saapumisesta. Kautta ensimmäisen kohtauksen, musiikki heittelehtii näiden kahden vastakkaisen olemuksen välillä Reinintytärten vietellessä Alberichia leikitelläkseen tämän kustannuksella.

Nöyryytetty Alberich kiroaa lopulta rakkauden ja anastaa hyvitykseksi häpeästään Reinintytärten pyhän aarteen, Reininkullan, jonka hän vie muassaan kotiinsa Niebelheimiin.

Ensimmäisen kohtauksen musiikki ennakoi kiehtovalla tavalla Hollywoodin klassikkoanimaatioiden, Disneyn ja Warner Brosin tyyliä. Traagisesta päätöksestään huolimatta kohtaus on täynnä komediaa, kun kompasteleva Alberich ja sulavaliikkeiset reinintyttäret ryhtyvät surrealistiseen balettiinsa.

Salonen ja orkesteri ottivat kaiken ilon irti joka ikisestä Wagnerin soitinnuksen yksityiskohdasta tanssien ketterästi läpi kohtauksen oikukkaasti tempoilevan musiikin. Harjoitussalin tunnelma muistutti enemmänkin animaatioelokuvan äänityssessiota kuin perinteistä oopperaa. Wagner olisi hymyillyt tyytyväisenä tätä kaikkea kuunnellessaan.

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesteri. Kuva: Jari Kallio

Musiikillisen komedian ohella harjoituksissa saatiin nauttia työnteon lomassa myös rentouttavista välikevennyksistä, kun Salonen esitteli muutamia katkelmia Suomalaisen oopperataiteen kansanperinteestä.

Näihin kuului muisto epäonnisesta Tristanista, joka nukahti näyttämölle kolmannen näytöksen alussa. Kuorsattuaan sujuvasti jokusen minuutin ajan missaten täten useammankin repliikkinsä, Kurwenalin laulajan onnistui lopulta potkaista tenoriparka hereille. Näin saatiin Tristan ja Isolden esitys taas takaisin uomiinsa.

Reininkullan toisessa kohtauksessa saavutaan jumalten valtakuntaan. Wagner kuvaa heidän ylevää asuinsijaansa käyrätorvien kuulain kutsuin ja jaloin trumpettifanfaarein. Jälleen kerran tunnelmassa tapahtuu kuitenkin äkkikäännös, kun jumalat heräävät horteestaan problemaattiseen tilanteeseen.

Ylijumala Wotan on palkannut jättiläiset rakentamaan itselleen linnoituksen luvaten jumalatar Freian näille palkaksi. Wotanin suunnitelmissa on kuitenkin puhua itsensä ulos sopimuksesta, mikä synnyttää kiihkeän ja monipolvisen sananvaihdon. Avukseen Wotan kutsuu tulenjumala Logen, vahvistaakseen neuvotteluasemiaan jättiläisiä, Faslotia ja Fafneria vastaan.

Jälleen kerran Wagnerin orkesteri saa toimia verrattomana tarinankertojana, kietoen teemojen moninaisuudesta mitä kiehtovimman kokonaisuuden. Jättiläisten raskaat askelet kaikuvat huumaavana orkesterivyörynä, kun taas Loge saa orkesterin lepattamaan vikkelänä tulenliekkinä. Frickan musiikki on määrätietoista, Freian taas eteeristä. Oman soivan identiteettinsä saavat myös jumalveljekset Froh ja Donner, joiden hyveet löytyvät ehkä enemmän voimasta kuin oivalluksesta.

Tässä proto-Marvel -kohtauksessa Wagner vaatii orkesterikertojaansa peilaamaan tarkoin keskustelun käänteitä ja sen lukuisia vihjeitä ja viittauksia. Loge kertoo Wotanille ja jättiläisille Reininkullasta, jonka Alberich on ryöstänyt itselleen. Jättiläiset suostuvat lopulta luopumaan Freiasta Reininkultaa vastaan.

Logen oppaanaan Wotan suuntaa kohti Niebelheimia. Kohtauksen vaihtuessa kuullaan yksi Wagnerin kaikkein omaperäisimmistä musiikillisista ideoista.

Niebelheimia varten Wagner sävelsi huumaavan katkelman musique concrètea, rytmikuvion, jota soittavat eri sävelkorkeuksilta kahdeksantoista alasinta. Niiden kalkkeesta syntyy teollistuneen maailman kontrapunkti, Wagnerin oman ajan soiva kuva.

Partituuri ohjeistaa alasimet sijoitettavaksi näyttämölle kolmeen ryhmään, vasemmalle, keskelle ja oikealle, surround-efektin aikaansaamiseksi. Vaikka idea on suurenmoinen, tällaisen enseblen synkronointi elävässä esityksessä on jotakuinkin haasteellista.

Salosen johdolla alasinten osuudet toteutetaan samplerilla ja monikanavaisella kaiutinjärjestelmällä. Vaikka kyseessä ei ole tarkalleen ottaen historiallinen esityskäytäntö, näin saavutetaan kuitenkin juuri se lopputulos, jota Wagner partituurissaan tavoittelee.

Monet Wagnerin musiikilliset ja näyttämölliset ratkaisut olivat pitkälti aikaansa edellä, ja vasta nyt käytössä on teknologiaa, joka mahdollistaa näiden mielekkään toteutuksen.

Reininkullasta taottujen taikaesineiden avulla Alberich hallitsee Niebelheimia tyrannina. Suuren sormuksen ohella hänen veljensä Mime on takonut Tarnhelmin, kypärän, jonka avulla Alberich pystyy muuttamaan muotoaan.

Alberichin turhamaisuuteen vedoten Loge houkuttelee tämän esittelemään uusia voimiaan, Ensin Alberich ottaa suuren lohikäärmeen muodon, sitten pienen sammakon. Wotan ja Loge onnistuvat pyydystämään sammakko-Alberichin ottaen hänet mukaansa panttivankina.

Niebelheim-kohtauksen musiikki on jälleen mitä taidokkainta. Alasinten rytmisestä aihelmasta muodostuu oma johtoaiheensa, jota orkesteri muuntelee ja kehittelee kuvatessaan Alberichin orjavaltakuntaa. Lohikäärmeen ilmestyminen kirvoittaa orkesterista herkullisen pahaenteisiä vaskikuvioita.

Harjoituksissa Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vasket hioivat lohikäärmekohtausta, kunnes suureen käärmeen soiva ilmestys oli kasvanut luihin ja ytimiin pureutuvaksi kauhukohtaukseksi.

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vaskisoittajat harjoitustauolla. Kuva: Jari Kallio

Esa-Pekka Salonen ja Kansallisoopperan orkesterin vaskisoittajat harjoitustauolla. Kuva: Jari Kallio

Viimeisessä kohtauksessa Alberich luopuu kaikeista omaisuudestaan, myös suuresta sormuksesta, maksaakseen lunnaat vapaudestaan. Sormuksen palo on asettunut kuitenkin ikuisesti hänen sydämeensä, eikä todellista vapautta ole Alberichille luvassa.

Wotan ja Loge palaavat muiden jumalten seuraan ja ojentavat jättiläisille Alberichin aarteen ja Tarnhelmin. Wotan on kuitenkin vastentahtoinen luopumaan sormuksesta, kunnes Erda-jumalatar ilmestyy hänelle ja varoittaa Wotania sormuksen kirouksesta.

Erdan neuvoa noudattaen Wotan luopuu sormukesta. Jättiläisten välille puhkeaa kiista sen omistuksesta. Riidan tuoksinassa Fafner surmaa Fasoltin ja poistuu paikalta vieden aarteen mukanaan. Freia on vapautettu.

Häkeltyneinä tapahtuneesta jumalat etsivät mielenrauhaa Wotanin linnoituksen muurien suojista. Jumalten astellessa Valhallaan kantautuu Reinintytärten valituslaulu heidän korviinsa. Wotan kääntää kuitenkin näille selkänsä ja marssii linnoitukseensa. Reininkulta päättyy Valhalla-musiikin suureen orkesterihuipennukseen.

Viimeisen kohtauksen lumovoimaisimmat soinnit kohoavat neljän harpun kimmeltävästä kudoksesta, joka säestää Reinintytärten valituslaulua ja jumalten matkaa Valhallaan. Partituurissa mainitaan kaikkiaan seitsemän harppua, joista kuusi on sijoitettu orkesterisyvennykseen ja yksi näyttämölle. Nykyinstrumentein harppujen osuudet voidaan soittaa neljällä instrumentilla.

Salonen piti jälleen tarkoin huolta orkesterin soinnin läpikuultavuudesta antaen Wagnerin soitinnuksen ja kontrapunktin taidon loistaa täydessä mitassaan.

Kun orkesteriosuus oli hiottu kuntoon, vuorossa oli kaksi harjoitusta laulajien kanssa. Näiden kuluessa dynamiikkaa ja fraseerausta hienosäädettiin ensin orkesterin harjoitussalissa ja sitten näyttämöllä.

Kaikki draaman elementit kiedotaan lopulta yhteen näyttämöharjoituksissa, joita Kansallisoopperassa oli neljänä peräkkäisenä iltana, kolmen tunnin sessioina. Yhden harjoituksen aikana Salonen johti aina kahdesti kaksi kohtausta, joko alusta tai lopusta sen sijaan, että koko ooppera olisi käyty kerralla läpi. Näin esittäjistön ja kaiketi myös kapellimestarin itsensä oli helpompi omaksua kokonaisuuden yksityiskohtia, kun huomio voidaan kiinnittää kerrallaan vain kahteen kohtaukseen.

Anna Kelon näyttämöllepanon vaikuttavissa puitteissa laulajat ja orkesteri hioivat viimeisetkin yksityiskohdat huippuunsa Salosen johdolla. Näyttämöharjoituksissa muutamia dynaamisia ratkaisuja hienosäädettiin vielä optimaalisen balanssin saavuttamiseksi. Samoin crescendojen ja diminuendojen ajoituksiin sekä tempoihin tehtiin vielä siellä täällä pieniä tarkistuksia.

Näyttämöllä Reininkullassa saadaan kuulla erinomaista solistien joukkoa, joissa on sekä ensikertalaisia että kokeneita Wagner-veteraaneja, kuten Tommi Hakala Wotanina, Jukka Rasilainen Alberichina, Lilli Paasikivi Frickana, Tuomas Katajala Logena ja Jyrki Korhonen Fafnerina.

Mimen osaa laulavalle Dan Karlströmille ensimmäiset näyttämöharjoitukset tarjosivat tilaisuuden yllätyskaksoisrooliin, kun hän paikkasi Logena Tuomas Katajalaa, joka pääsi liittyään harjoituksiin vasta hieman myöhemmin.

Orkesteri ja Salonen näyttämöharjoituksissa Kansallisoopperassa. Kuva: Jari Kallio

Orkesteri ja Salonen näyttämöharjoituksissa Kansallisoopperassa. Kuva: Jari Kallio

Vokaali- ja orkesteriosuuksien sulavan yhteensovittamisen ohella näyttämöharjoituksissa harrastettiin myös luovaa äänisuunnittelua. Bayreuthissa Wagner käytti urkujen matalaa Es-urkupistettä luomaan teatterisaliin preludia edeltävää ambienssia. Urkujen sijasta Kansallisoopperan ääniteknikot olivat poimineet preludin alusta orkesterin kontrabassojen neljän tahdin mittaisen matalan Es-sävelen, joka oli tallennettu sampleriin.

Näin orkesteriavausta edeltää salin äänentoiston kautta humiseva Es-sävel, joka preludin etiäisenä kutsuu yleisön matkalle Wagnerin universumiin.

Huipputason vokaalisen ja soittimellisen osaamisen sekä kekseliäiden teknologisten sovellusten siivittäminä koko Kansallisoopperan tiimi on valmiina toteuttamaan Salosen ja Kelon näkemyksen Wagnerin Ringistä. Edessä on kiehtova matka.

– Jari Kallio

Hannu Lintu, Esa-Pekka Salonen ja Herbert Blomstedt johtavat RSO:a syyskuussa

Herbert Blomstedt johtaa 18. ja 19.9. Kuva © Matthias Creutziger

Herbert Blomstedt johtaa 18. ja 19.9. Kuva © Matthias Creutziger

Ylikapellimestari Hannu Lintu johtaa syyskauden avajaiskonsertit Musiikkitalossa 4.-5.9. Ohjelman pääosassa ovat lyömäsoittimet, kun solistina taituroi itävaltalainen lyömäsoitinvirtuoosi Martin Grubinger ja päätösnumerona on Berlioz’n Fantastinen sinfonia. 

Konserttivuoden teemat – Šostakovitš ja nousevat nuoret suomalaiset muusikot – kootaan yhteen Esa-Pekka Salosen johtamassa konsertissa 13.9. Ohjelmassa on Šostakovitšin sellokonsertto nro 1 ja Brucknerin sinfonia nro 6. Konserton solistina soittaa nuori sellovirtuoosi Jonathan Roozeman. Myöhäisillan kamarimusiikissa RSO:n muusikot tulkitsevat Šostakovitšin pianotrion nro 1.

RSO on yksi niistä harvoista orkestereista, joita aikamme kapellimestarikaartin vanhemmista valtiomiehistä arvostetuimpiin kuuluva Herbert Blomstedt (s. 1927) johtaa edelleen säännöllisesti. 18.-19.9. ohjelmassa on Blomstedtin ominta ohjelmistoa, Haydnin sinfonia nro 104 ja Brahmsin sinfonia nro 2.

RSO ja ylikapellimestari Hannu Lintu kantaesittävät Ilkka Hammon (s. 1983) orkesteriteoksen On the Horizon 27.9. Musiikkitalossa. ”Yksittäisistä sykähdyksistä ja impulsseista kasvaa lopulta dramaattinen matka, jossa levoton kulkija etsii tilaa, rauhaa ja avaruutta”, Hammo kertoo. Konsertin ohjelmassa on myös Edvard Griegin pianokonsertto ja Carl Nielsenin 5. sinfonia. Pianokonserton solistina on Jevgeni Sudbin.

Izumi Tateno – Pianon samurai -konsertti 27.8.

Maailmanluokan pianotaiteilija Izumi Tateno (s. 1936 Tokio) on rakentanut musiikillista siltaa Suomen ja Japanin välille jo yli 50 vuoden ajan. Suomalais-Japanilainen Yhdistys ry juhlistaa merkittävää taiteellista uraa sekä Suomen ja Japanin diplomaattisuhteiden juhlavuotta järjestämällä kunniajäsenensä Tatenon konsertin Helsingin konservatorion konserttisalissa.

Ennen konserttia klo 18 professori Eero Tarasti ja pianotaiteilija Izumi Tateno keskustelevat musiikista ja elämästä kahden kulttuurin välillä.

Konserttiin on vapaa pääsy. Lämpimästi tervetuloa ikimuistoiselle musiikilliselle matkalle ainutlaatuista siltaa pitkin!

Ti 27.8. klo 19-21, Helsingin konservatorio, Ruoholahdentori 6, Helsinki.

Juhlaviikkojen hieno Schumannin Faust-kohtausten esitys oli kulttuuriteko

Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu Schumannin Faust-kohtausten harjoituksissa Kaapelitehtaalla. Kuva: Petri Anttila

Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu Schumannin Faust-kohtausten harjoituksissa Kaapelitehtaalla. Kuva: Petri Anttila

Mahdollisuus kuulla Robert Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista (Szenen aus Goethes Faust, 1844-53) elävänä esityksenä oli yksi tämänvuotisten Helsingin juhlaviikkojen kohokohtia.

Schumannin teos on vaikuttavimpia Faust-tulkintoja musiikissa yhdessä aikalaisensa, Hector Berliozin Faustin tuomion (La damnation de Faust, 1845-46) kanssa. Samalla se on monella tapaa haastava teos. 

Esityskokoopanoon kuuluu orkesterin ohella suuri kuoro ja lapsikuoro sekä vähintään seitsemän laulusolistia. Lisäksi teoksen katkelmallisuus, kuten sen nimestä voi päätellä, edellyttää joko Faustinsa tuntevaa yleisöä tai kontekstin sisällyttämistä esitykseen näyttämöllisin keinoin.

Faust-kohtaukset ei ole varsinaisesti näyttämöteos, mutta Faustin tuomion tavoin sitä kuitenkin esitetään konserttisalien rinnalla myös usein näyttämöllä. Juhlaviikoilla Faust-kohtaukset nähtiin mielenkiintoisena musiikkia, elokuvaa ja näyttömöesitystä yhdistävänä kokonaisuutena, joka toimi varsin hyvin. 

Musiikillisesta toteutuksesta vastasivat ylikapellimestari Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri, Tapiolan Kamarikuoro, EMO ensemble ja Cantores Minores sekä kaikkiaan kymmenen laulusolistia, keskeisimpinä nimiroolissa Arttu Kataja Gretcheninä Soile Isokoski ja Mefistofeleena Markus Suihkonen. 

Laulajien ohella Goethen hahmoja esittivät näyttämöllä ja elokuvaosuudessa näyttelijät, joista mainittakoon tässä yhteydessä Hannu Kivioja Faustina, Sanna-Kaisa Palo Mefistofeleena ja Alise Polacenko Gretcheninä. 

Faust-kohtaukset jakautuu kolmeen osaan. Oratorio, kuten Schumann itse teostaan alun perin kutsui, sai muotonsa liki vuosikymmenen kestäneen, vaiheittaisen sävellysprosessin kautta. Kukin osa sai kantaesityksensä erillisinä, eikä Schumann ehtinyt elinaikanaan kuulla teostaan esitettävän yhtenä kokonaisuutena.

Faustin alkusoitto ja kolmetoista musiikkinumeroa liikkuvat oopperan ja oratorion välisellä jatkumolla. Hieman mutkia oikoen teoksen voisi sanoa alkavan oopperan tavoin ja liukuvan vähitellen abstraktimmaksi, kohti oratoriolle tyypillistä ilmaisua.  

Kaksi ensimmäistä osaa, joista kumpikin jakautuu edelleen kolmeen kohtaukseen, kuvaavat Faustin matkaa Gretchen-tragediasta vaurastumiseen ja lopulta kuolemaan. Kolmannessa osassa taasen pääsemme todistamaan taivaallisia näkyjä, Faustin kirkastusta. 

Musiikki käynnistyy dramaattisella alkusoitolla, jossa Schumann peilaa oivallisesti Goethen suuren kertomuksen käänteitä ja tunnelmia. RSO ja Lintu tekivät musiikin parissa tarkkaa ja ilmaisuvoimasta työtä tarjoten verrattoman soittimellisen pienoisdraaman. 

Puutarhakohtaus kuvaa Faustin ja Gretchenin rakastumisen, Mefistofeleen toimiessa, kirjaimellisesti, takapiruna. Musiikillisesti kyseessä on mainio oopperakohtaus, joka sai nyt erinomaisen viehkeän tulkinnan.

Tunnelma muuttuu tummanpuhuvaksi kahdessa seuraavassa kohtauksessa,  Gretchen Mater dolorosan kuvan edessä sekä Tuomiokirkossa, joissa surun, synnin ja kuoleman teemat ovat alati läsnä. Kuoron pahaenteinen Dies irae huipensi kirkkokohtauksen vaikuttavaksi tuomiopäivän panoraamaksi, joka sävellyksenä on yksi Schumannin hienoimpia kuoronumeroita. 

Toisen osan kolme kohtausta, Auringonnousu, Keskiyö ja Faustin kuolema peilaavat Faustin kohtaamisia luonnonvoimien ja henkiolentojen, niin hyväntahtoisten kuin pahansuopienkin, kanssa. Näiden kohtausten lumoavassa, taianomaisessa musiikissa voi aistia yhteyden Schumannin toiseen hienoon oratorioon Paratiisi ja Peri (Das Paradies und die Peri, 1843). 

Linnun johdolla toisen osan musiikki soi kuulaasti ja ilmaisuvoimaisesti vieden kuulijan vastustamattomasti mukanaan. Balanssi laulajien ja orkesterin välillä toimi kauttaaltaan erinomaisesti. 

Laaja kolmas osa, Vuorennotko, kuvaa Faustin matkaa tuonpuoleisessa kohti kirkastusta. Samainen Goethen visio innosti reilua puolta vuosisataa myöhemmin myös Gustav Mahleria, jonka kahdeksannen sinfonian valtaisa toinen osa perustuu samoihin Faustin katkelmiin. 

Schumannille tuonpuolisen näkyjen sävelittäminen vaati erilaista musiikillista lähestymistapaa kuin kaksi ensimmäistä osaa. Vaikka kyse ei ole uskonnollisesta musiikista sanan varsinaisessa merkityksessä, tietty henkisyyden ulottuvuus vahvistuu ulkoisen draaman ja konkreettisten tapahtumien väistyessä taka-alalle huumaavan täyttymyksen tieltä. 

Solistien ja kuoron loihtimien näkyjen tulva teki kerrassaan syvän vaikutuksen, jonka saattoi tuntea mitä kokonaisvaltaisimmin. Chorus mysticus -loppukuoro oli todellinen elämys.

Faust-kohtaukset Kaapelitehtaalla. Kuva: Petri Anttila

Faust-kohtaukset Kaapelitehtaalla. Kuva: Petri Anttila

Jussi Nikkilän elokuva- ja näyttämöohjaus kertoi palkitsevasti sen, minkä Schumann jätti Goetheltaan säveltämättä. Laulajien ja näyttelijöiden rinnakkaiset roolityöt muodostivat omat, toisiinsa kietoutuvat kerronnan tasonsa, joissa kohtasivat myös aikatasot, omamme ja Schumannin. 

Elokuvaosuus ja näyttämö toimivat toistensa jatkeina, kumpikin musiikkiin sulautuen. Kiitos suomenkielisen tekstityksen, käsiohjelmaa ei tarvinnut plärätä esityksen aikana. 

Akustisesti Kaapelitehtaan pitkänomainen Merikaapelihalli on varsin kelvollinen, ainakin salin keskivaiheilla solistit, orkesteri sekä lavan takaosan korkeuksiin sijoitetut kuorot soivat varsin nautittavasti. 

Vähemmän nautittava oli sitten katsomo, jonka narisevien tilapäisrakenteiden varaan ahdetut muovituolit tarjosivat osalle kuulijakuntaa kiirastulta jalka- ja selkäkipujen muodossa. Salin ilmanvaihdossa oli myös toivomisen varaa. 

Näine puutteineenkin on kuitenkin ilahduttavaa, että elävän musiikin esityksiä saadaan kuulla myös perinteisten konserttisalien ulkopuolella. Omalla kohdallani Merikaapelihallin ulkomusiikilliset puutteet eivät häirinneet korkeatasoisen esityksen tuomaa nautintoa. Chorus mysticuksen olisin tosin voinut nauttia ilman katsomon takaosasta kajahtaneen soittoäänen lyhyttä ad lib. osuutta.   

Juhlaviikkojen Faust-kohtaukset oli ehdottomasti kulttuuriteko. Musiikkiperintömme on täynnä aarteita, joita pääsee aniharvoin kuulemaan konsertissa. Lisää näitä, kiitos!  

– Jari Kallio

 

Robert Schumann: Szenen aus Goethes Faust (Kohtauksia Goethen Faustista, 1844-53)

 

Radion sinfoniaorkesteri

Hannu Lintu, kapellimestari

 

Tapiolan Kamarikuoro, EMO Ensemble, Cantores Minores

Hannu Norjanen, Pasi Hyökki, kuorojen valmennus

 

Soile Isokoski, sopraano 

Arttu Kataja, baritoni

Markus Suihkonen, basso

Maximilian Schmit, tenori

Helena Juntunen, sopraano

Annastiina Tahkola, mezzosopraano

Virva Puumala, sopraano

Irina Nuutinen, mezzosopraano

Aarne Pelkonen, baritoni

Simo Mäkinen, tenori

 

Jussi Nikkilä, käsikirjoitus ja ohjaus

Raimo Uunila, kuvaus

Ingrid Andrè, koreografia

Niina Pasanen, pukusuunnittelija

Tapio Keskitalo, lavastussuunnitelija

Pietu Pietiläinen, valaistussuunnittelija

Hannu Kivioja, Sanna-Kaisa Palo, Alise Polacenko, Tom Rejström, Saara Pakkasvirta, Miro Lopperi, Santra Juoperi, Sonja Salminen, Emil Jalagin, Sara Björkvinsdóttir, Evan, näyttelijät

 

Helsingin juhlavikot

Kaapelitehdas, Merikaapelihalli

To 22.8.2019, klo 19 

Berliini siirtyi Petrenkon aikaan kuohuvan ilon purkauksin

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Kirill Petrenko ja Berliinin filharmonikot. Kuva: Stephan Rabold

Kirill Petrenko nousi perjantai-iltana Philharmoniessa ensimmäistä kertaa Berliinin filharmonikoiden johtajankorokkeelle orkesterin ylikapellimestarina. Hienon illan kuluessa vuosien mittaan latautuneet ennakko-odotukset ylittyivät mennen tullen. 

Orkesteri valitsi Petrenkon ylikapellimestarikseen monivaiheisen äänestysprosessin kautta jo vuonna 2015. Hoitaakseen aiemmat sitoumuksensa sovitusti, ennen kaikkea Baijerin valtionoopperan suuntaan, Petrenko saattoi aloittaa uudessa tehtävässään täysipainoisesti vasta tämän konserttikauden alussa. 

Virkaanastujaisia edeltäneet Berliinin-vierailut ovat onnistuneet virittämään odotukset Petrenko aikakauden suhteen varsin korkealle. 

Aikamme musiikkimaailmassa Petrenko on ollut merkillepantava poikkeus mediatietoisen maestron prototyypistä. Hän ei juuri anna haastatteluja saati viihdy sosiaalisessa mediassa. Hänen fokuksensa on ollut tiukasti elävän musiikin esittämisessä, minkä vuoksi Petrenkon diskografiakin on huomattavan harvalukuinen. Tämä tullee kuitenkin muuttumaan uuden työnkuvan mukana. 

Jokainen Petrenkon musisointia kuullut lienee vaikuttunut hänen taidostaan rakentaa yksityiskohtaisen harjoitustyön kautta vankka perusta spontaanille elävälle esitykselle. Omalta osaltani olen varma, että vuonna 2016 Münchenissä kuulemani Mestarilaulajat tulee säilymään muistoissani aivan erityisellä terävyydellä läpi elämäni. 

Berliinissä Petrenkon aikaan siirryttiin kahden konsertin myötä. Perjantain virkaanastujaiskonserttia seurasi lauantaina ulkoilmakonsertti Brandenburgin portilla. Alkavalla viikolla orkesteri jatkaa perinteiselle syyskauden avajaiskiertueelleen Keski-Euroopan festivaaleille. 

Virkaanastujaiskonserttiin Petrenko ja orkesteri olivat valikoineet ohjelman, jossa yhdistyivät kummankin osaamisen ydinainekset. 

Illan ensimmäisellä puoliskolla kuultiin Alban Bergin Symphonische Stücke aus der Oper ”Lulu” (1934). Kuten teoksen otsikko toteaa, kyseessä on viisioisainen orkesterisarja Bergin toisesta oopperasta, jonka parissa säveltäjä työskenteli vuodesta 1927 ennenaikaiseen kuolemaansa saakka vuonna 1935. 

Ajatus orkesterisarjasta oli alun perin lähtöisin Bergin kustantajalta, Universal Editionilta, joka halusi tarjota konserttiyleisöille maistiaisia uudesta oopperasta ennen tämän ensi-iltaa. Berg itse ehti kuulla Lulu-sarjansa, kuten sitä alun perin kutsuttiin, konsertissa muutamaa viikkoa ennen kuolemaansa. 

Vuonna 2015 Petrenko johti kiitetyn produktion Lulusta Baijerin valtionoopperassa. Nimiosan lauloi tuolloin Marlis Petersen, joka teki nyt lyhyen comebackin rooliin orkesterisarjan solistina. 

Sävellyksenä Lulu-sarja on enemmänkin itsenäinen sinfoninen teos kuin pelkkä sarja katkelmia. Reilun puolen tunnin mittainen sävellys jakautuu viiteen osaan, joiden materiaali on peräisin oopperan toisesta ja kolmannesta näytöksestä. Näistä rakentuu sarjan symmetrinen kokonaismuoto. 

Uloimmat osat Rondo – Hymne ja Adagio ovat laajimmat, kun taas toinen ja neljäs osa toimivat hienosti rakennettuina välisoittoina. Sarjan keskipisteenä toimii Lulun laulu, nimihahmon raa’an rehellinen omakuva, jonka Berg sävelsi alun perin Anton Webernin viisikymmentävuotislahjaksi vuonna 1933. 

Toinen osa, Ostinato, on vaikuttava musiikillinen palindromi, joka toimii oopperassa välisoittona, joka säestää lyhyttä elokuvakohtausta. Neljä osa puolestaan on mitä kekseliäin sarja muunnelmia, joissa orkesteritekstuuri kuoriutuu vähitellen prameasta loistostaan äärimmäisen pelkistettyyn asuun. 

Sarjan neljäs ja viides osa ovat ainoat katkelmat kolmannesta näytöksestä, joiden orkestraation Berg ehti saattaa valmiiksi. Adagio sisältää lyhyen ad lib. lauluosuuden, jota ei tosin kuultu perjantain esityksessä. 

Vibrafoni ja soolosaksofoni ovat tärkeä osa Lulun omaleimaista orkesteriasua. Alati muuttuvat soitinyhdistelmät ja jousten monet divisi-jaksot tekevät yksityiskohtiensa runsaudessa Lulun partituurista äärettömän kiehtovaa kuultavaa. 

Petrenkon johdolla Lulu-sarja sai orkesterilta häikäisevän toteutuksen. Sinfoninen kokonaisarkkitehtuuri soi kirkkaasti draamallisen ilmaisun tulviessa oivallisia yksityskohtia ja karaktereja. 

Orkesterin soitinryhmien välinen balansointi oli erehtymättömän tarkkaa. Sinfoninen kudos soi läpikuultavasti ja ilmaisuvoimaisesti. Petersenin tulkinta Lulun laulusta oli kerrassaan vakuuttava orkesterin ja Petrenkon erinomaisen säestyksen antaessa hänelle täyden tukensa.

Beethovenin yhdeksäs sinfonia Philharmoniessa perjantaina. Kuva: Stephan Rabold

Beethovenin yhdeksäs sinfonia Philharmoniessa perjantaina. Kuva: Stephan Rabold

Väliajan jälkeen vuorossa oli Beethovenin yhdeksäs sinfonia, berliiniläisten ohjelmiston arkkityyppi. Sinfonian kamppailu kohti rauhan ja veljeyden iloa saa tietenkin aivan erityisen historiallisen kaiun juuri Berliinissä, Euroopan ja eurooppalaisuuden ytimessä. 

Beethoven sävelsi viimeisen sinfoniansa vuosina 1817-24, jos kohta varhaisimmat luonnokset ovat peräisin vuoden 1812 tienoilta. Yhdeksännen sinfonian kautta musiikki siirtyi uuteen aikaan teoksen ennennäkemättömän laajan ilmaisuasteikon myötä.  

Finaalin laulusolistien ja kuoron ohella kolmen ensimmäisen, puhtaasti instrumentaalisen osan musiikki murtautuu ulos aikansa sinfonisesta muotista    kohti uuden mittakaavan jännitteitä ja näiden voimallisia purkauksia. 

Abbadon ja Rattlen tavoin Petrenko käyttää Johanthan Del Marin urtext-editiota (Bärenreiter, 1996), joka hakee vertaistaan musiikillisen arkeologian taidonnäytteenä.

Avausosa oli ennenkokematon seikkailu, jonka sinfoninen draama kietoi Petrenkon ja orkesterin mukaansa musertavalla voimalla. Sinfonisen kaaren alati kasvava jännite toteutui upeasti ajaen musiikin henkeäsalpaavasti kohti vääjäämätöntä päätöstä. 

Ensimmäisen osan viimeisten tahtien kaikujen kieppuessa yhä ilmassa filharmonikot ja Petrenko heittäytyivät jo scherzon pyörteisiin. Musiikin demonisuus kohosi pidäkkeettömästi kuohuavaksi sävelmyrskyksi, jonka kudos sai mitä vaikuttavimman soivan asun.

Adagio juhlisti Berliinin filharmonikoiden ainutlaatuista sointia. Sen lomassa saatiin nauttia niin häikäisevistä puhallinosuuksista kuin jousien lumoavan kauniista tekstuureistakin. 

Sinfonian päättävä kuorofinaali kohosi mittaamattomiin korkeuksiin. Vaikuttavassa orkesterijohdannossa muistumat aiempiin osiin saivat kukin hienon häivähdyksensä ennen An die Freude -aiheen taianomaista kasvua bassojen syvistä rekistereistä koko orkesterin voimannäytöksi. 

Lauluäänten schilleriläinen luonnonvoima kuohui vapautuneen energian lumoa, jonka taustalta löytyi eittämättä harjoituksissa tarkkaan hiottu suunnitelma. Gijs Leennaarsin erinomaisesti valmentama Rundfunkchor Berlin teki jälleen vaikutuksen sekä ilmaisun kuulaudellaan että draamallisella voimallaan. 

Solistit, Marlis Petersen, Elisabeth Kulman, Benjamin Bruns ja Kwangchul Youn muodostivat oivallisen ensemblen, jonka äänet kietoutuivat yhteen hienovireisesti ja aina täydellisessä balanssissa kuoron ja orkesterin kanssa. 

Finaalin presto-päätös pyyhkäisi myrskytuulen lailla läpi salin tuoden illan vapauttavaan päätökseensä puhtaan ilon purkautuessa ravistelevana sointikylpynä. Vaikuttavampaa alkua Berliinin filharmonikoiden uudelle aikakaudelle saattoi tuskin kuvitella. 

Kirill Petrenko vastaanottaa yleisön raikuvat suosionosoitukset perjantai-iltana Philharmoniessa. Kuva: Stephan Rabold

Kirill Petrenko vastaanottaa yleisön raikuvat suosionosoitukset perjantai-iltana Philharmoniessa. Kuva: Stephan Rabold

Berliiniläisyleisö otti Petrenkon vastaan kuohuvin suosionosoituksin. Uusi ylikapellimestari sai tehdä monta matkaa orkesterinsa eteen tervehtimään seisaaltaan aplodeeraavaa yleisöä. Vielä orkesterin lähdettyä Petrenko sai palata lavalle vastaanottamaan haltioituneet kiitokset. 

Tästä on hyvä jatkaa. 

– Jari Kallio  

 

Berliinin filharmonikot

Kirill Petrenko, kapellimestari

 

Rundfunkchor Berlin

Gijs Leenaars, kuoron valmennus

 

Marlis Petersen, sopraano

Elisabeth Kulman, mezzosopraano

Benjamin Bruns, tenori

Kwangchul Youn, basso

 

Alban Berg: Symphonische Stücke aus der Oper Lulu (1934)

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9 d-molli, op. 125 (1817-24)

 

Philharmonie, Berliini

Perjantai 23 elokuuta, klo 19