Amfion pro musica classica

arvio: Myytin muunnelmia musiikissa

Robert Wilhelm Ekman: Ilmatar. © Kansallisgalleria.

Robert Wilhelm Ekman: Ilmatar. © Kansallisgalleria.

Amfion alkaa nyt kirjoittaa streaming-konserteista kantaakseen kortensa kekoon esittävien taiteiden tukemisessa pandemian aikana. Musiikista ja muusikoista täytyy puhua ja juuri netin palstoilla, etteivät he unohtuisi. Korona-aika on kyllä opettanut sen miten riippuvaista niinkin ”abstrakti” taide kuin musiikki on elävästä esityksestä, muusikkojen fyysisestä läsnäolosta, konsertin sosiaalisesta tilanteesta. Mutta kyllä zoomin ja teamsin aikana säveletkin välittyvät paremmin kun saa myös visuaalista stimulanssia. Orkesterin suhteen tarvitaan filmauksessa päteviä teknikkoja analysoimaan partituuria ja kohdistamaan kamera sinne missä tapahtuu.

Helsingin kaupunginorkesterin tämäniltainen, siis 29.1., konsertti toteutui John Storgårdsin johdolla ja ohjelmalla, joka oli huolella valittu. Erilaisia myytin variantteja musiikin estetiikassa, sanoisin. Jean Sibeliuksen Autrefois on harvoin kuultu teos, jonkinlainen menneen ajan pastissi, vähän niin kuin Griegin Holmbergin aikaan tai jopa Brahmsin tai Dvořákin kansalliset rapsodiat kaihoisine muistumineen, ja wieniläisine ilmeineen. Toinen Sibeliukselta kuultu orkesteriteos Bardi on sadunomaisen sensiibeli kuvaus balladin laulajasta, se ei esitä mitään nimenomaista tarinaa, vaan harppu symboloi tätä soittavaa muusikkoa; tyyli assosioi paikoitellen kolmannen sinfonian väliosaan.

Konsertin solistina oli Helena Juntunen, ihanteellinen taiteilija tulkitsemaan Sibeliusta lopussa ja illan uutuutta, iranilaissyntyisen Behzad Ranjbaranin teosta Songs of Eternity. Säveltäjästä ei ollut tarjolla paljoa tietoa – tai ehkä en vain osannut kaivautua oikeaan paikkaan tiedotteissa. Joka tapauksessa tämä v. 1955 syntynyt säveltäjä oli asunut Teheranissa lapsena ja kirjoittautunut konservatorioon 9-vuotiaana. Mutta länsimaista taidemusiikkia ei voinut opiskella siellä tuolloin. Hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa on luonut kansainvälisen uran, valmistuttuaan bacheloriksi Indianan yliopistosta ja sitten jatkettuaan Juilliardissa mm. Vincent Persichettillä. Parhaillaan hän opettaa musiikin teoriaa ja analyysia Juilliardissa.

Hänen tuotannossaan on lukuisia konserttoja ja orkesteriteoksia kuten Persian trilogy. Ne innoittuvat usein Persian vanhasta kirjallisuudesta ja mytologiasta kuten Ferdowsin ja Rumin teoksista. Hänen tyylinsä on sinfonisen laveaa, myöhäisromanttista, tonaalista, se tuo mieleen Richard Straussin tai Bohuslav Martinů. Vokaalilinja on johtava, mutta olisi ollut hyvä lukea tekstiä vaikka tv-ruudusta käännöksenä. Nyt se jäi arvailun varaan; sen traagislyyrinen sävy johti ajatuksen Persian rikkaisiin uskontoihin ja runouteen.

Muistan kun esitelmöin Jean Sibeliuksen musiikista Teheranissa viisi vuotta sitten Iranian Arts Forumissa. Minua tuli sen jälkeen tervehtimään elegantti brittiläistyylinen, viiksekäs herrasmies, joka kertoi pyytäneensä lupaa suurlähettiläältämme tulla kuulemaan puhettani. Hän oli zoroasterilaisten pääpappi… eli itse herra Zarathustra. Virka oli periytynyt suvussa satoja vuosia. Mutta Persiaan kuuluvat myös sufi-mystikot kuten em. Rumi ja tietenkin yksi kaikkien aikojen suurimpia runoilijoita, Goethenkin ihailema Hafiz. Kaikkea tällaista tuli mieleeni kuunnellessani tätä Ranjbaranin vokaaliteosta – Juntusen dramaattisena mutta sopivan koruttomana tulkintana. Itse musiikissa ei ollut kuitenkaan mitään erityisen orientaalista.

Seuraava teos, Phil Glassin muunnelmia Ravi Shankarin teemasta antoi tietenkin odottaa nyt jotain erityisesti intialaista. Mutta niin ei ollut: sikäli kuin Shankar oli lähtökohtana oli hänet kyllä täysin sulautettu Glassiksi. Ehkä hänen minimalisminsa toistuvat kuviot loivat jonkinlaista intialaisen rytmiikan ja ajattomuuden tuntua. Pikemminkin Glass käytti intialaisuutta samoin kuin joku Dvořák intiaani- ja afrikkalaissävelmiä Uuden maailman sinfoniassaan.

Ilta huipentui Sibeliuksen Luonnottareen, jolla on aivan oma asemansa 1900-luvun maailman syntyä kuvaavissa sävellyksissä. Ollaan tietenkin kaukana Milhaudin Création du mondesta, pikemminkin Wagnerin Reininkultaan yhdistää vesielementti. Sitä paitsi Luonnottaren parhaat tulkit ovat myös Wagner-laulajattaria kuten jo aikoinaan Gwyneth Jones levytyksessään. ”Kave kaunotar korea ouoksui elämätänsä”… maailma sai siis alkunsa yksinäisyyden ikävyydestä. Tawaststjerna totesi aikoinaan, että Luonnottaren vokaalityyli on ”patogeenista” eli tunnelähtöistä eikä ”logogeenistä”, sanallista. Tämä jaottelun hän oli keksinyt etnomusikologi Curt Sachsilta. Totta on, että Sibeliuksen lauluissa joutuu aina ratkaisemaan, onko tämä vokaalista vai soittimellista. Juntunen loi ihaltavan balanssin näiden kahden tyyli välille. Hän ei ollut äänen käytössään niin soittimellinen – mitä Sibelius sinänsä arvosti ennen kaikkea – kuin vokaalisdramaattinen tuodessaan tekstin kaikki käänteet ja vivahteet etualalle. Näin tästä tuli oikeastaan aika dramaattinen maailman synnyn narratiivi. John Storgårds hallitsi koko illan eri tyylilajit saman myyttisyyden, sanoisin ”luonnonmyyttisyyden” puitteissa. Hänen plastisessa otteessaan orkesteri soitti tarkkuudella ja oikeilla karaktääreillä koko illan.

– Eero Tarasti

cd-arvio: Laululyyrikan helmiä

 

Laululyriikan

Karl Collan, lauluja, Eilamaria Leskinen sopraano, Jouni Somero piano.
FCRCD-9765

Näinä aikoina päivitellään maailmalla corona-viruksen tuhoja etenkin vanhemmassa väestössä. Samanlaisia ja vielä tuhoisempia epidemioita on toki Suomessa koettu ennenkin. 12. syyskuuta 1871 kuoli Helsingissä riehuneeseen koleraan 1828 syntynyt tohtori Karl Collan, joka yliopistollisten ansioittensa lisäksi on jäänyt kotimaisen musiikin historiaannyhtenä aikansa merkittävimmistä nimistä. Koululaisten laulukirjoissa hänen säveltäjänimensä näkyy Savolaisten laulun taikka Vaasan marssin kohdalla mutta tosiasiassa Collan sävelsi monia kymmeniä yksin- ja kuorolauluja ja ne ovat kaikki hyviä. Serbian historiallisista kansanlauluista väitellyt Collan tunsi melodisen muistettavuuden lait.

Sopraano Eilamaria Leskisen uudelle levylle näitä lauluja on valittu 19 laulun ryhmä. Mukana ovat itseoikeutetusti kaikkien tuntemat Roineen rannalla ja Minun kultani kaunis on. Mieleenjääviä ja samalla ammattimaisesti rakennettuja ovat kaikki muutkin kokoelmaan valitut. Collan olisi varmasti musiikkia enemmän opiskeltuaan voinut laajentaa sävellystuotantoaan soitinmusiikin puolelle. Sellainen vain olisi vienyt enemmän aikaa eikä taannut elannon hankkimista.

Heleä-äänisen ja sympaattisen Leskisen sopraanolle Collanin laulut sopivat periaatteessa hyvin. Levy on ilmeisesti suunnattu puhtaasti suomenkieliselle yleisölle. Alkukielinä ovat Collanilla kuitenkin olleet myös ruotsi, saksa ja italia. Luulisi hänen osanneen sommitella melodiansa erityisen hyvin juuri valitsemilleen kielille. Leskisen sopraano soi parhaimmillaan yläalueella. Alempana ääni kuulostaa jotenkin rikkinäiseltä ja väsyneeltä. En tiedä ovatko vanhat korvani jo iän kuluttamia mutta sävelpuhtaudessa on jotain huomautettavaa.

Jouni Somerolla on kokemusta laulajien kanssa työskentelystä ja hänen flyygelinsä ääni soi miellyttävän selkeänä. Nimenomaan tässä tapauksessa on oikein, ettei säestys jää missään tapauksessa vokaalilinjan alle.

Summa summarum. Levy toiminee virikkeenä huipputaitajillemme tuotaessa esiin Suomen 1800-luvun musiikillisten metsästäjä-keräilijöitten tuotoksia.

— Petri Sariola

arvio: Helvi Leiviskän triumfi

Mirka Viitala. Kuva © Jaakko Paarvala.

Mirka Viitala. Kuva © Jaakko Paarvala.

Helvi Leiviskä

Helvi Leiviskä

Kauden yksi odotetuimpia esityksiä oli Radion sinfoniaorkesterin itsenäisyyspäivän juhlakonsertti 6.12.2020, joka näissä oloissa kuultiin streaming-versiona Hannu Linnun johdolla. Mutta ei yhtään haitannut. Teosta saattoi kuulla mukavasti kotona kahvin ja joulutortun kera nojatuolissa. Täytyy tosin myöntää, että kahvi taisi jäähtyä, sillä teos oli heti alkutahdeista vangitsevan kiehtova, jotain jota ei ole koskaan kuultu. Paitsi tietenkin kantasityksessä yliopiston juhlasalissa 23.11.1935, jossa Helsingin kaupunginorkesteria johti Toivo Haapanen ja pianon ääressä oli Ernst Linko.

Kaiken Helvi Leiviskää koskevan tiedon keskeisin lähde on tietenkin Eila Tarastin monumentaalinen elämäkerta (”Nouse, ole kirkas”. Helvi Leiviskän elämä ja teokset, 619 s. Acta semiotica Fennica LII, Kulttuuriperintöjen akatemia 2017). Joka tapauksessa säveltäjän elämän taustaa vasten on ihan ymmärrettävää, että Helvi kirjoitti tällaisen jättiläisteoksen juuri pianolle, hänen omalle soittimelleen. Hänen opettajiaan pianossa olivat Ingeborg Hymander, Ilmari Hannikainen ja Ernst Linko. Hän uhrasi paljon aikaa pianolle, soitti yhdessä miesystävänsä pianisti Väinö Lahden kanssa, ja monet saattavat vielä muistaa hänen vaikuttavan tulkintansa César Franckin Preludista, koraalista ja fuugasta. Ei hänen unelmansa kuitenkaan ollut tulla miksikään virtuoosiksi, kuten tapauksessa Sibelius ja viulu.

Ensivaikutelma hänen kolmiosaisesta pianokonsertostaan kuultuna nyt on suoraan sanoen estupefiante ranskaksi – eli suomeksi: tyrmäävä. Sen kuulee jo alkutahdeista, että tulossa jotain joka on enemmän kuin pianokonsertto. Eila Tarasti perusluonnehdinta pätee: ”Pianon… koristeellisuuden vastapainona on teoksen temaattinen sinfonisen lavea konseptio, joka perustuu luonteeltaan karuille, kontrapunktisille teemoille. Ne vaikuttavat suorastaan maisemallisen laveilta aivan kuin kyseessä olisi joku Pohjanmaan lakeuksilla kaikuva uskonnollinen hymni kaikessa modaalisuudessaan”. Itse asiassa teos on sinfonisempi kuin Leiviskän varsinaiset sinfoniat. Se perustuu eräänlaiseen lineaariseen tauottomaan developing variationiin, mutta hengittää bruckneriaanisen laajoin kaarin. Teoksessa on monta huipennusta, jotka yltävät jossain määrin melodramaattiseen tehoon. Tekstuurin päähuomion vie orkesterin oktaaviunisonosointi, jota vastaa pianon voittopuolisesti rinnakkaisoktaateveille perustuva tekniikka. Teos on vaativa ja virtoosinen, mutta siinä ei ole mitään ’helppoa’ teknistä korostusta, vaan kaikki kasvaa osana sinfonista kudosta.

Merkittävä kontrasti on scherzo-osan rytmisesti varioiva oikullinen satsi, virkistävä episodi, joka miellyytti erityisesti Uuno Klamia, mutta sekin johtaa dramaattiseen deklamaatioon. Teoksen perusmoodi on traaginen vaikka se viekin lopuksi kuulijan katarttiseen laukeamiseen duuritoonikalle. Viimeinen osa on tietenkin – fuuga. Tällä tekniikalla oli Leiviskälle aivan erityinen merkitys, sillä fuugia hän sai kirjoittaa Wienissä opiskellessaan Arthur Willnerillä. Fuugia hän laittoi sinfonioihinsa.

Eila Tarastin kirjassa on käyty läpi myös teoksen kantaesityksen koko vastaanotto. Kaikki arvostelijat Martti Paavolasta Uuno Klamiin olivat täynnä kunnioitusta säveltäjää kohtaan. Muotoa pidettiin vaikuttavan hallittuna, joskin yksi suositteli lyhentämistä ja toinen keventämistä ja joku piti teosta synkkänä. Kuuluisa ja usein lainattu on nimimerkki Särrän eli Sulho Rannan kommentti: ”Feminiinisestä hentomielisyydestä tai… miniatyyrimäisyydestä ei ollut jälkeäkään.” Ja lopuksi Särrä sanoi, että ”… teos pitäisi viedä rajojen taa ja laittaa säveltäjäksi vain H. Leiviskä jolloin arvostelija saisi kuvitella millainen nuorukainen on teoksen kirjoittanut.” Siis teosta karakterisoi myös nuorekas intomielisyys ja pateettisuus.

Konserton uuden esityksen tähti oli Mirka Viitala, joka soitti sen rikkeettä alusta loppuun ulkoa. Hän sai rinnakkaisoktaavikuvioista, mutta myös arpeggioivista kuvioista kaiken irti, ja sulautui Hannu Linnun hahmottamaan kokonaismuotoon saumattomasti. Viitalan tulkinnassa oli tiettyä eettistä vakavuutta, joka olisi varmasti miellyttänyt Helviä. Tämä oli hänen urallaan merkittävä taiteellinen voitto, joka tullaan muistamaan pitkään. Toivottavasti tämä konsertto nyt todellakin ”löydetään” ja tuodaan lavalle uudestaan ei vain Suomessa, vaan muuallakin.

— Eero Tarasti

arvio: Tuntematon naissäveltäjä Rantasalmelta

Laura Netzel. Maria Röhlin maalaus vuodelta 1863. Lähde: Wikipedia.

Laura Netzel. Maria Röhlin maalaus vuodelta 1863. Lähde: Wikipedia.

Mikkelin Mikaelin ihastuttavassa konserttisalissa – joka on minusta aina kuin Washingtonin Kennedy-Centerin miniatyyri – oli merkittävä musiikkitapahtuma perjantai-iltana 20.11.2020. Ensinnäkin Mikkelin jousiorkesteri ja Saimaa sinfonietta jatkoivat loistavaa yhteistyötään. Mikkelin jouset täydensivät Saimaa sinfonietan sointia – unisonoissa aivan tshaikovskiaaniseen laulavuuteen – ja vihdoin Mikkelissä kuultiin oikeaa laajaa sinfoniaorkesteria taitavine puhaltajineen. Orkesteria johti Erkki Lasonpalon ja konserttimestareina olivat Saimaan Elias Lassfolk ja Mikkelin Jyrki Lasonpalo. Solistina oli tunnettu ja taitava ruotsalainen pianisti Stefan Lindgren Tukholmasta. Tilaisuus oli myös Mikkelin Musiikkijuhlien jatkoa Teemu Laasasen johdolla.

Illan pääattraktio, Laura Netzelin (1839–1927) pianokonsertto 1800-luvun lopulta, vaatikin täyttä suurta orkesteria. Teos kuultiin nyt ensi kertaa kuopiolaisen Petteri Niemisen uutteran digitalisaation ansiosta. Hän kertoi työstään tuntemattomien naissäveltäjien parissa 1800-luvulta ja loi panoraaman noista lukuisista kiehtovista elämäntarinoista; suuri määrä musiikkia odottaa esittämistään ja mikä vahinko, että niin paljon hienoa säveltaidetta oli jäänyt kirjoittamatta vaikeiden olosuhteiden takia. Petteri Nieminen on itse lääketieteilijä ja kerkiää suorittaa hidasta ja tarkkaa digitointiaan vain heräämällä joka aamu kello neljältä.

Mutta kuka ihmeen Laura Netzel? Hän oli syntynyt 1839 Rantasalmella – eli oli siis Mikkelissä ”meikäläisiä” ja alunperin nimeltään Leskinen, mutta sitten Ruotsissa aateloitu Pistolekorsiksi. Hän saiTukholmassa monipuolisen muusikon koulutuksen pianistina, kapellimestarina ja täydensi opintojaan Pariisissa mm. Charles-Marie Widorilla. Hän oli naimisissa professori Wilhelm Netzelin kanssa ja käytti säveltäjänä salanimeä N. Lago. Kerrotaan, että hän harrasti myös hyväntekeväisyyttä, tukien köyhiä lapsia, naisia ja työläisiä.

Odotukset olivat siis suuret, mutta miltä tämä löytö kuulosti? Konsertossa oli kolme osaa, allegro moderato, lento ja allegro vivo, eräänlainen tarantella, jollaisia Netzel harrasti muussakin tuotannossaan. Teoksen päällimmäinen vaikutelma oli sinfoninen, orkestraatio ylitsevuotavan värikästä ja tiivistä, hieman kuin jonkinlaista lavennettua biedermeyeria. Teoksella ei tuntunut olevan erityistä narratiivista ohjelmaa, se on kuin keskeytymätöntä puhetta, ikään kuin taukoja pelättäisiin ts. että puhuja silloin keskeytettäisiin. Onko se feminiiniselle diskurssille tyypillistä? Teos erottuu ehdottoman omintakeisena 1800-luvun suuressa jännitteessä virtuositeetin ja Werkcharacterin välillä. Kuten tunnettua, konsertoissa oli virtuoosilinja Lisztistä Paganiniin ja ilmaisevan, puhuvan musiikin linja Clara Wieckistä Louis Spohriin. Netzel kirjoittaa pianolle tauotta virtaavia kuvioita mutta ne ovat lineaarisia, temaattisia eikä koskaan pelkkää virtuoosista, ulkonaista taidonnäytettä. Mutta pianisti ei saa helposti ääntään kuuluville, ratkaisevan tärkeät teemat tulevat ennemmin esiin puhaltimilta ja jousilta. Saattaa tietenkin olla, että jos teos esitettäisiin vähän eri tavalla eli niin että orkesteri soisi kauttaaltaan korkeintaan mezzopiano ja piano fortessa, niin tämä seikka korjaantuisi. Mihin tätä musiikkia vertaisi? Chopin tulee tietenkin mieleen mutta myös ranskalaisen musiikin läpikuultavuus Faurésta ja Franckiin. Ja Saksassa tietenkin Mendelssohn. Tekstuuri on kuin jatkuvaa arabeskia, figurointia. Musiikki ei tähtää mihinkään dramaattisiin konflikteihin ja niiden ratkaisuihin, huipennuksiin. Joka tapauksessa kyseessä on ihan oikeasti löytö; uskon, että Netzelin konserttoa aletaan nyt enemmän esittää.

Konsertin alkunumeron, vauhdikkaan Dvořákin Slaavilaisen tanssin op.46/8 jälkeen orkesteri toi esiin taitonsa Brahmsin neljännessä sinfoniassa. Eli tämä – jos mikä – on nyt sitten sitä ’kaanonia’. Uskaltaako sitä enää ollenkaan kuunnella kun kaanonin edustajat on tuomittu nykymusiikkitieteessä perinpohjaisen sorron ja taantumuksen edustajiksi?

Erkki Lasonpalolla on kapellimestarin päähyveenä muodon taju ja fraseeraus; hän valitsi furtwängleriläisen rauhalliset, oikeat tempot, niin että ehtii kuulla kaiken. Fraseeraus juuri näin, teemojen annetaan hengittää. Hän osaa myös pysäyttää musiikin virran taukopaikkoihin, jolloin muoto nousee esiin jyhkeänä. Yhdistelmä Saimaan sinfonietta ja mikkeliläiset toimii erinomaisesti: Suomen maaseudulla toteutetaan unohtumattomia musiikkielämyksiä!

Jokaisen Brahmsin teoksen takana on joku Beethovenin sävellys. Beethoven oli hänen kaanoninsa. Mutta e-mollia Beethoven ja muut klassikot harrastivat erittäin vähän. Ei ole yhtään Beethovenin sinfoniaa e- mollissa eikä liion kuin yksi pianosonaatti e-mollissa. II osan allegro giocoso muistuttaa As-duuripianosonaatin op. 110 väliosaa f-mollissa… muistumia on. Samoin koraalimaiset välitaitteet allegroissakin, joissa jouset laulavat ekspressiivisesti.

Milloin on seuraava Mikkelin ja Saimaan yhteiskonsertti? Kannnattaa pakata matkalaukku ja ajaa Mikkeliin mistä vaan Suomesta, tai miksei Lappeenrantaan.

— Eero Tarasti

Valtion taiteilija-apurahat jaettu

Taiken yhteydessä toimivat taidetoimikunnat ovat jakaneet valtion taiteilija-apurahoja 298 ammattilaiselle. Apurahoilla rahoitetaan erityisesti kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden työskentelyä. Hakemuksia tuli ennätysmäärä, runsaat 2 800. Määrä kasvoi edellisvuodesta lähes kymmenellä prosentilla. Taiken rahoittama työskentely alkaa vuoden 2021 alusta. Kausien pituudet vaihtelevat puolesta vuodesta viiteen vuoteen. Apurahan suuruus on 1 960 euroa kuukaudessa (josta apurahan saaja maksaa itse pakollsiet vakuutusmaksut).

– On tärkeää, että Suomen korkeatasoisilla taiteilijoilla on mahdollisuus vapaaseen, pitkäjänteiseen työskentelyyn ja yhteiskunnan syvälliseen, moninaiseen hyödyttämiseen. Valtion taiteilija-apurahat mahdollistavat tämän. Tulevaisuudessa tulee pitää huolta siitä, että apurahatyötä arvostetaan työnä, tuen ostovoima nousee ja siitä kertyy normaali sosiaaliturva, toteaa johtaja Paula Tuovinen Taiken tiedotteessa.

Vaikeinta taiteilija-apurahan saaminen oli visuaalisissa taiteissa, musiikissa sekä monitaiteessa. Rahoitusta riitti vain alle kymmenelle prosentille hakijoista. Musiikin alalla apurahan saaminen vaikeutui, koska hakemusmäärä kasvoi edellisestä vuodesta lähes kolmanneksella.  Naisten osuus on kasvussa mutta musiikissa naishakijoita oli vähiten, kuten viime vuonnakin. Joka kuudes taiteilija-apurahalla työllistyvä taiteilija on alle 35-vuotias.

Musiikin 5-vuotisen apurahan saivat mm. viulisti Eriikka Maalismaa, säveltäjä/viulisti Sanna Salmenkallio (s. 1966) ja säveltäjä Juhani Nuorvala (s. 1961)

Kaikki musiikin apurahan saajat:
viisivuotinen
Grundström Eero, Pukkila
Maalismaa Eriikka, Helsinki
Nuorvala Juhani, Helsinki
Perko Jukka, Helsinki
Salmenkallio Sanna, Helsinki

kolmivuotinen
Fagerudd Markus, Loviisa
Luolajan-Mikkola Markku, Helsinki
Naukkarinen Laura, Kemiönsaari
Niku Teija, Helsinki
Rissanen Aki, Helsinki
Sallinen Lauri, Kuhmo

yksivuotinen
Arola Tytti, Helsinki
Freeman Alexander, Espoo
Hohti Hanna, Espoo
Häkkinen Matias, Helsinki
Kantonen Seppo, Helsinki
Keränen Hannu, Helsinki
Kleemola Patrik, Turku
Kujanpää Emmi, Helsinki
Kuusijärvi Harri, Rovaniemi
Lehto Kukka, Espoo
Lehto Lassi, Helsinki
Livorsi Paola, Helsinki
Lötjönen Antti, Helsinki
Martin Roni, Helsinki
Mäensivu Kaisa, Helsinki
Ounaskari Markku, Helsinki
Pitkänen Johanna, Helsinki
Rounakari Tuomas, Kokkola
Salokoski Emma, Vantaa
Suolahti Linda, Janakkala
Turkka Tellu, Joensuu
Tuunela Arto, Helsinki

puolivuotinen
Ahonen Joonas, Wien
Kankaanranta Eija, Helsinki
Klemetti Sanna, Jyväskylä
Nordenstreng Markus, Helsinki
Oramo Anna-Maaria, Espoo
Peltomaa Aino, Vantaa
Prättälä Tuomo, Helsinki
Seppinen Jutta, Helsinki