Amfion pro musica classica

Alban Bergin ”Wozzeck” Kansallisoopperassa

Alban Berg

Alban Berg

Alistetun sotamiehen tarina Wozzeck nähdään Suomen Kansallisoopperassa Sir David McVicarin kiitettynä ohjauksena, joka sai ensi-iltansa Chicagossa marraskuussa 2015. Kansallisoopperan ensi-ilta on 22. maaliskuuta kapellimestari Hannu Linnun johdolla.

Alban Bergin (Wien 1885 – Wien 1935) Wozzeck kantaesitettiin Berliinissä 1925. Bergin vain kahdesta oopperasta se on varhaisempi, sillä keskeneräiseksi jäänyt Lulu sai ensiesityksensä 1937. Vielä lähes sata vuotta kantaesityksen jälkeen Wozzeck on edelleen hätkähdyttävän ajankohtainen. Tarina kertoo alistetusta sotamies Wozzeckista, joka on häikäilemättömän hyväksikäytön ja yhteiskuntajärjestelmän uhri. Huolehtiakseen rakastetustaan Mariesta ja heidän yhteisestä lapsestaan Wozzeck koettaa ansaita rahaa milloin parturoimalla, milloin tohtorin koekaniinina. Marie kuitenkin kiinnostuu rykmentinrumpalista, ja Wozzeck päätyy epätoivon vallassa tappamaan Marien ja lopulta itsensä.

Wozzeck on raivoisa tuskanhuuto, joka kumpuaa turhautumisesta ihmisen arvon unohtaneeseen yhteiskuntaamme ja jää kaikumaan vielä pitkään esiripun laskeuduttua. Wozzeck ja Marie ovat neuvottomia maailmassa, jossa elämää kehystää köyhyys, välinpitämättömyys ja epäoikeudenmukaisuus”, kuvailee ohjaaja Sir David McVicar. Tuotanto sai ensi-iltansa Chicagon Lyric Operassa marraskuussa 2015 ja on sen jälkeen nähty myös Genevessä.

Libreton Berg kirjoitti itse Georg Büchnerin näytelmän Woyzeck pohjalta. Berg näki näytelmän Wienissä vuonna 1914, vain muutamia viikkoja ennen maailmansodan kauhuja. Näytelmän uudenlainen näkemys ihmisen osasta ahdistavassa maailmassa sopi erityisen hyvin juuri siihen aikaan. Berg totesikin esityksen jälkeen: ”Eikö se ole fantastinen ja uskomaton? Jonkun pitää säveltää se!”

Yksitoista vuotta myöhemmin kantaesitettiin Bergin ooppera Wozzeck. Sodan myötä vanhat valtiot ja vanhat arvot olivat väistyneet ja uuteen maailmaan tarvittiin uudenlainen ooppera. Uutta oli paitsi realistinen aihe, myös oopperan musiikki: se on suurilta osin atonaalista, mutta Berg säilytti kuitenkin klassisen rakenteen.

Sotamies Wozzeckin rajua tarinaa sävyttävät moneen kertaan palkitun Vicki Mortimerin suunnittelemat lavastus ja puvut. Esitykset johtaa Hannu Lintu. Wozzeckin roolissa nähdään Olafur Sigurdarson, Mariena Helena Juntunen ja Rykmentinrumpalina Daniel Brenna. Muissa rooleissa esiintyvät mm. Tapani Plathan, Hubert Francis ja Anna Danik.

Markus Mantere musiikin historian professoriksi Sibelius-Akatemiaan

mv_markus_mantere_hires2

FT, dosentti Markus Mantere on valittu Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikin historian professoriksi viisivuotiskaudelle 1.8.2019 alkaen.

Musiikin historian professori vastaa musiikinhistorian koulutuksen kehittämisestä yhdessä muiden toimijoiden kanssa sekä tutkimusyhteistyöstä Taideyliopistossa. Professuuriin kuuluvan opetusvastuun rinnalla Markus Mantere tutkii Suomen musiikkielämän rakentumista 1900-luvun alun vuosikymmeninä sekä maamme pianismin historiaa. Aiemmin hän on tutkinut muun muassa Suomen musiikkikoulutusinstituution historiallista taustaa ja musiikintutkimuksen oppihistoriaa.

– Näen erityisen tärkeänä yhteyden musiikin esittämisen ja historian opiskelun välillä. Soitonopiskelu on aina historiatietoista, ja myös historianopetuksessa on syytä pitää muusikon näkökulmaa ja historian soivaa tulkintaa esillä yhtenä tiedon tuottamisen näkökulmana, Mantere toteaa.

Markus Mantere (s. 1971) on väitellyt tohtoriksi Tampereen yliopistosta vuonna 2006 musiikintutkimuksen oppiaineesta. Lisäksi hänellä on PhD-tutkinto Brown Universitysta Yhdysvalloista vuodelta 2011. Aikaisemmin Mantere on työskennellyt Sibelius-Akatemiassa Musiikin ja näyttämötaiteen tutkijakoulun koordinaattorina (2007-2011) ja yliopistotutkijana vuodesta 2012 lähtien.

Tutkimuksellisin perustein täytettävä musiikin historian professuuri sijoittuu Sibelius-Akatemian klassisen musiikin osastolle sävellyksen ja musiikinteorian aineryhmään, joka on yksi osaston yhdeksästä yksiköstä. Aineryhmä järjestää mm. sävellyksen, musiikinteorian, musiikkianalyysin ja länsimaisen taidemusiikin historian opetusta. Taideyliopiston strategiassa (2017–2020) tutkimus on asetettu yhdeksi keskeiseksi painopistealueeksi.

Sibelius-Akatemian musiikin historian professorin tehtävän hakuaika päättyi 25.4.2018. Tehtävää haki seitsemän henkilöä, joista kolme kutsuttiin marraskuussa 2018 järjestettyyn soveltuvuuden arviointiin. Markus Mantereen nimitti tehtäväänsä Taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki Sibelius-Akatemian dekaanin Kaarlo Hildénin esityksestä.

arvio: Leharin ’joutsenlaulu’ – Giuditta Helsingissä

Ville Salonen

Ville Salonen

Franz Leharin v. 1934 säveltämä musiikillinen komedia Giuditta on ollut täälläkin menestys. Viimeksi se oli esitetty tuoreeltaan samana vuonna miespääroolissa Väinö Sola (jonka tytär oli piano-oppilaani). Eilisen (6.3.2019) näytös oli loppuunmyyty, mikä osoittaa, että ’operetilla’ on pääkaupungissa uskollinen yleisönsä. Mutta kesti kyllä jonkin aikaa Aleksanterin teatterissa tottua taas lajin konventioihin. Olin viimeksi korrepeteerannut operettia Hilkka Kinnusen teatterille Helsingissä 70-luvulla.

Giuditta on Leharin viimeinen teos, eikä sille mitään voi että wieniläisoperetin maailma oli tuolloin jo jäänyt kauas taakse keisarilliseen ja kuninkaalliseen Wieniin. Giuditta on tyypillinen post-kauden retroteos, yritys palata johonkin, jota ei enää ole, till landet som icke är (hieman niin kuin äsken nähty Lorelei Paciuksen kohdalla); pyrkimys olla ajan hengessä ilmeni nyt liittämällä vaikutteita elokuvasta, ei vain jostain Marlene Dietrichin ja Gary Cooperin Marokosta, vaan ylipäätään niistä joissa Rudolph Valentino esiintyi eksoottisissa safariasuissa. Musiikissa oli jo afroamerikkalaista jazzia ja itäistä eksotiikkaa. Helsingin versiossa alkuperäinen täysi orkesteri korvattiin kamariensemblella (kuka oli tehnyt sovitukset?). Se kyllä toimii ’operetissa’ hyvin: muistan Suomen Kansallisoopperan kesäkiertueet Mikkelissä, jossa Nisse Rinkama johti pianon äärestä pienen pientä yhtyettä, kun lavalla esiintyivät Ilona Koivisto ja Heikki Värtsi. Se teki pikkupoikaan ehdottoman vaikutuksen (vuoden 1960 Mustalaisruhtinatar, ja sitten Valkoinen hevonen ja Iloinen leski).

Giudittan musiikki on sujuvaa professionellia tekstuuria tietenkin, mutta kohoaa vain kerran operetin vaatimaan ihanaan melodiseen lumoukseen aariassa Meine Lippen, sie küssen so heiss. Yleisö ei erehtynyt: kun se kuullaan toisessa näytöksessä ensi kerran, se puhkesi spontaanisti bravo-huutoihin. Mikä valtava ero on Iloisen lesken alati hersyvällä musiikilla vuodelta 1905 ja Giudittalla. Kolmessakymmenessä vuodessa on säveltäjä jo kuin eri henkilö. Giudittan ongelma on myös genre. Sehän ei oikeastaan ole operetti. Operetin juonen kuuluu olla tyhjänpäiväinen, jotta esityksen koko lumovoima keskittyy näyttämön loistokkuuteen ja musiikin ihaniin, välittömästi valloittaviin melodioihin ja värikkään eksoottisiin tansseihin. Kansanmusiikin lainat ja orientalismi ovat ok. Mutta voiko operetti päättyä traagisesti? Voiko juoni sisältää psykologisesti konfliktuaalisia, vakavia tilanteita, kuten rintamakarkuruutta, alistamista ja väkivaltaa? Giudittan päätöstä on verrattu Carmeniin, mutta mieleen tulee myös Eugen Onegin, joskin roolit ovat vaihtuneet: se on nainen joka on matkustellut, luonut uran ja rikastunut, kun taas mies on jäänyt onnettomaan kaipuuseen. Giudittan loppu siis yllättää katsojan.

Pääroolien esittäjät Mari Palo Giudittana ja Markus Nykänen Octaviona. hänen ’sulhasenaan’ olivat erinomainen valinta: he huipensivat teoksen lyyrisvokaaliset hetket. Suprettipari hedelmäkauppias Pierrino ja hänen morsiamensa Anita toivat näyttämölle aitoa operettihenkeä; erityisesti Ville Salosen Pierrino oli myös liikunnallisesti virtuoosinen, mutta samalla niin lauluissa kuin puherepliikeissä oikealla tavalla naiivi ja gemütlich. Manuele, Giudittan karkea puoliso, sai oivan tulkin Ville Häkkisestä, ja samoin Sebastian, satamatyön johtaja, Markku Pihlajassa. Antonion, Octavion ystävän kohtalo ei ratkennut, ts. saiko hän Mariettansa, häntä esitti osuvasti Markus Nieminen. Yökerhon omistaja Martini oli sopivan groteski Mika Nikanderin tulkitsemana ja samoin Lolita, Iida Kattelus. Lordi Barymore eli Esa Kytöoja edusti brittiläistä kolonialismia. Herttuan roolissa aivan lopussa esiintyi Timo Närhinsalo ja hänen adjutanttinaan Antti Nieminen ja keskeytyneen illan tarjoilijana Jaakko Nieminen.

Kamariyhteyttä johti Jonas Rannila, jonka tiedämme erinomaiseksi vokaalisissa teoksissa, myös sellaisissa monumenteissa kuin Brahmsin Ein deutsches Requiemissä. Puvut ovat aina tärkeät operetissa ja ne oli suunnitellut Taina Relander, samoin kuin lavasteet. Alkeellisen säröisen filmin käyttäminen siteenä nykyaikaa toimi hyvin. Joskin kun istuin permannon viimeisellä rivillä juuri kameran edessä pelkäsin, että hiustupsuni heijastuisi koko ajaksi lavan valkokankaalle ja yritin laittautua mahdollisimman pieneksi.

Koreogafia oli erittäin tärkeä. Espanjalaistyyppiset flamenco-tanssit vaihtelivat orientaalisten tyttöryhmien liikehdinnän kanssa. Yksi kohtaus oli tehty berliiniläisen kabareen tyyliin. Ennen kaikkea Ville Saukkonen osoitti ohjauksessa, miten hän on kehittynyt yhä enemmän musiikin huomioonottavaan suuntaan; hän ei kiusaa laulajiaan panemalla heidät esiintymään hankalissa positioissa lavalla eikä hän häiritse ohjauksella musiikkia, vaan antaa sen soida. Tämä siis ei ole Regietheateria ollenkaan, vaan pikemminkin Musikertheateria. Mutta hänellä on fantasiaa ja hauskoja elävöittäviä yksityiskohtia kuten parien tyynysota, armeijan markeeraaminen äksiisillä jne. Koko projektin sympaattinen aspekti oli Ammattiopisto SamiEDUn opiskelijatyöryhmien käyttö. Monet pääsivät näin mukaan esityksen tuottamiseen.

Oikeastaan siis Giuditta ei olekaan operetti, mutta ei sille mitään voi, jos säveltäjä on Lehar, että teos putoaa tähän formaattiin ja täytyyhän saliin saada yleisöä. Operetilla se kyllä onnistuu, mutta miten olisi käynyt genrellä musiikillinen komedia. Operetti elää ja kotiin saatiin läksiäisinä ainakin yksi mieleenpainunut ihana intonaatio: Meine Lippen küssen…

– Eero Tarasti

HKO:n Kummilapset 2012 -projekti huipentuu tällä viikolla

Helsingin kaupunginorkesterin vuonna 2012 alkanut Kummilapsiprojekti huipentuu tällä viikolla, kun orkesteri soittaa ylikapellimestarinsa Susanna Mälkin johdolla lapsiyleisölle suunnatun Sergei Prokofjevin musiikkisadun Pekka ja susi. Kertojina ovat Satu Sopanen ja Susanna Haavisto.

Helsingin kaupunginorkesteri kutsui jo toistamiseen kummilapsikseen kokonaisen ikäluokan, kaikki vuonna 2012 syntyneet helsinkiläislapset. Kummilapsitoimintaan ilmoittautui 3400 perhettä eli yli puolet koko ikäluokasta. Perheille on tarjottu maksuton konsertti kahdesti vuodessa. Ensimmäistä kertaa Kummilapsiprojekti järjestettiin vuonna 2000 syntyneille helsinkiläislapsille.

Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsitoiminta saa jatkoa ensi vuonna, kun orkesteri kutsuu vuonna 2020 syntyvät helsinkiläislapset kummilapsikseen neuvoloiden kautta. Ilmoittautuminen mukaan toimintaan alkaa heti ensi vuoden alusta. Samalla Helsingin kaupunki kumppaneineen valmistelee kummilapsitoiminnan laajentamista eri kulttuurin alojen vuorollaan toteuttamaksi, jokavuotiseksi toimintamuodoksi.

HKO:n kummilapsitoiminnan tavoitteena on herättää rakkaus musiikkiin ja soittamiseen sekä tarjota perheille yhteisiä kokemuksia. Lapsen musiikillista ja motorista kehitysvaihetta tukevat teemalliset lastenkonsertit ja toiminnalliset konsertit työpajoineen tarjoavat myös yhteisen ikäluokkakokemuksen ja vahvistavat helsinkiläisten perheiden ja kaupunginorkesterin välistä yhteyttä.

Kummilapsikonserttien taiteellisena ja pedagogisena suunnittelijana toimii Satu Sopanen ja projektia tuottaa HKO:n yleisötyön tuottaja Annika Kukkonen. ”Kaupunginorkesteri on kummilapsitoiminnan kautta luonut merkityksellisen suhteen perheisiin. Olemme iloisia, että Kummilapsiprojektimme on innoittanut myös muita orkestereita Suomessa ja muualla Euroopassa vastaavanlaiseen toimintaan”, Kukkonen kertoo.

Kummilapsille suunnattuja Olipa kerran Pekka ja susi -konsertteja on orkesterin tämän viikon ohjelmassa kolme, joiden lisäksi torstaina 7.3. klo 18.30 sama ohjelma esitetään yleisölle avoimessa konsertissa. Konsertti on toistaiseksi loppuunvarattu, ja sitä voi seurata suorana lähetyksenä Helsingin kaupunginorkesterin verkkosivuston kautta osoitteessa:

www.helsinginkaupunginorkesteri.fi/hko-screen

Klaus Mäkelä johtaa Bachia, Mendelssohnia ja Beethovenia RSO:n konsertissa

ig-A-1820365-1433758939-7800

Ilja Gringolts

Oslon filharmonikkojen tuleva ylikapellimestari, Tapiola Sinfoniettan taiteellinen partneri sekä Turun musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Klaus Mäkelä johtaa Radion sinfoniaorkesteria 13.-14.3. sekä Lauantaiuusinnassa 16.3. Musiikkitalossa. Ohjelmassa on modernistien Anton Webernin ja Luciano Berion tekemiä Bach-sovituksia, Mendelssohnin 3. sinfonia sekä Beethovenin viulukonsertto. Konserton solistina esiintyy Leningradissa v. 1982 syntynyt Ilja Gringolts.