Amfion pro musica classica

Bolshoi-teatterin vierailu tuo Oopperajuhlille venäläistä huippuoopperaa

Kuva Jolantan esityksestä Bolshoi-teatterissa. Ekaterina Morozova (Jolanta), Oleg Dolkov (Vaudemont).

Kuva Jolantan esityksestä Bolshoi-teatterissa. Ekaterina Morozova (Jolanta), Oleg Dolkov (Vaudemont).

Moskovan maineikas Bolshoi-teatteri tuo Savonlinnan Oopperajuhlille Tšaikovskin mestariteoksia: Ensi viikolla ensi-iltansa saa harvinainen, kaunis oopperahelmi Jolanta ja konserttiversiona kuullaan Jevgeni Onegin. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Venäjän presidentti Vladimir Putin vierailevat esityksessä 27.7. osana Putinin työvierailua.

Jolanta on mielikuvituksellinen satu, jossa on vakava perimmäinen ajatus. Sen filosofinen sisältö on nykypäivänä hyvin selkeä ja kirkas”, kertoo esityksen ohjaaja Sergei Ženovatš.

Jolanta kertoo sokeasta prinsessasta, joka löydettyään rakkauden saa myös näkönsä takaisin. Samalla prinsessa oppii uutta ympäristöstä niin hyvässä kuin pahassakin. Koko perheelle soveltuva ooppera on taattua, melodista Tšaikovskia. Silti sitä kuullaan Suomessa erittäin harvoin.

Jolanta tarjoaa Tšaikovskilta jotain sellaista, mitä täällä ei ole yleensä kuultu”, kertoo Oopperajuhlien musiikkituottaja Olli Tuunanen. ”Tarina erottuu muista oopperoista onnellisen loppunsa kautta. Se sisältää hienoja, vaativia solistinumeroita, joille Bolshoin solistit antavat niiden ansaitseman arvon”, hän jatkaa.

Oopperan nimiroolissa Jolantana laulavat nimekkäät venäläissopraanot Anna Nechaeva ja Eketarina Morozova. Morozova on tuttu Suomessa Mirjam Helin -laulukilpailun finalistina 2014. Musiikinjohdosta vastaa Bolshoin ylikapellimestari Tugan Sokhiev.

Oopperan alussa kuullaan sinfoninen sarja baletista Pähkinänsärkijä. Sarja esittelee luontevasti Jolantan sisäistä maailmaa ja johdattelee tarinan tapahtumiin. Lisäksi se linkittyy oopperan syntyyn: Pähkinänsärkijä sai kantaesityksensä 18.12.1892 yhdessä Jolantan kanssa.

Jolanta on Tšaikovskin viimeinen ooppera. Se pohjautuu tanskalaisen näytelmäkirjailijan Henrik Hertzin draamaan Kuningas Renén tytär. Suomen ensiesityksensä ooppera sai vuonna 1917.

30 vuotta kulttuurituontia – tänä vuonna Bolshoin lisäksi Madridin Teatro Real

Oopperajuhlavieraita hemmotellaan tänä vuonna Bolshoi-teatterin lisäksi myös toisen huippuryhmän esityksillä. Madridin Teatro Madrid vierailee Olavinlinnassa 1.–4.8. Teatro Real tuo näyttämölle Bellinin Puritaanit. Oopperajuhlat on tuonut vierailevia oopperataloja Savonlinnaan jo 30 vuoden ajan.

”Oopperajuhlilla vierailevat ulkomaiset oopperatalot ovat alallaan ainoa pitkäjänteinen suomalainen tuontioperaatio. On ollut mainio idea, että Oopperajuhlien vierailijat tuovat teoksia myös omasta kulttuuripiiristään. Ei meille kannata tuoda sitä, mitä täällä jo entuudestaan on”, sanoo päätoimittaja Harri Kuusisaari Oopperajuhlien verkkolehdessä. Lue koko artikkeli oopperatalovierailuista täällä.

Lue myös: Jolanta ja Pähkinänsärkijä – Ohjaaja Sergei Ženovatš kertoo Anna Nechaeva: Jolanta ei ole pelkkä satuprinsessa

www.operafestival.fi

Hannu Lintu johtaa juhlakonsertin Savonlinnan Oopperajuhlien kunniaksi

Kuva © Matti Kolho.

Kuva © Matti Kolho.

Savonlinnan Oopperajuhlilla kuullaan 23.7.  aikakautensa kauneimpiin kuoroteoksiin lukeutuva Ludvig van Beethovenin Missa solemnis. Konsertissa juhlitaan Oopperajuhlien uudelleenkäynnistymistä 50 vuotta sitten, vuonna 1967. Tuolloin avajaisteoksena nähtiin saman säveltäjän ooppera, Fidelio.
.
Beethovenin Missa solemnis on kirkkomusiikin mestariteos, joka tarjoaa kuulijalleen ainutlaatuisen elämyksen. Samalla se vaatii esittäjiltään äärimmäistä taituruutta. ”Beethoven on itse kirjoittanut partituurinsa alkulehdillä, että tämä on teos, joka tulee suoraan sydämestä ja puhuu suoraan sydämeen. Kokonaisuutena Missa solemnison jotakin, joka pitää ehdottomasti kokea”, kertoo konsertin kapellimestari Hannu Lintu.
.
”Kolmas osa, Credo, on ehdottomasti vaikeinta kuorolaulua, jota kukaan on koskaan säveltänyt”, Lintu jatkaa. ”Siinä kiteytyy Beethovenin filosofia siitä, että jos luova taiteilija haluaa ilmaista jotakin, ihmisen suorituskyky ei voi olla esteenä. On todella haastavaa löytää sellaista solistikvartettia, joka selviää uskottavasti teoksesta. Suomessa esityksiä on ehkä kerran viidessä vuodessa.”

Olavinlinnassa solisteina loistavat kesän oopperaesityksissä nähdyt huippuvieraat, sopraano Mirella Bunoaica, mezzosopraano Niina Keitel, tenori Tuomas Katajala sekä basso Mika Kares. Mukana on myös Savonlinnan Oopperajuhlakuoro. Juhlakuoron johtajan Matti Hyökin haastattelu Missa solemniksesta löytyy täältä: https://operafestivalmagazine.fi/oopperajuhlatkin-juhlii-jattiteoksella/

Beethoven sävelsi teoksensa vuosina 1819–1823. Kantaesityksensä se sai Pietarissa 1824.

”Ajatus siitä, että Missa solemniksen kantaesityspaikka sijaitsee vain 300 kilometrin päässä Savonlinnasta, on musiikinhistorialliselta kannalta aika huikea”, Lintu sanoo. Katso Linnun videohaastattelu täältä.

Savonlinnan Oopperajuhlien juhlakonsertti

Beethoven: Missa solemnis Olavinlinnassa 23.7. klo 19.

Savonlinnan Oopperajuhlat 6.7.–6.8.2017

Arvio: Sir Simon Rattle ja Lontoon sinfoniaorkesteri tavoittivat niin Haydnin kuin Bartókinkin ytimen oivallisesti

 

Sir Simon Rattle, Denis Kozhukhin ja Lontoon sinfoniaorkesterin muusikot huiman Bartókin toisen pianokonserton jälkeen Barbicanissa. Kuva © Jari Kallio.

Sir Simon Rattle, Denis Kozhukhin ja Lontoon sinfoniaorkesterin muusikot huiman Bartókin toisen pianokonserton jälkeen Barbicanissa. Kuva © Jari Kallio.

Lontoon sinfoniaorkesteri päätti 2016-2017 konserttikautensa tällä viikolla Barbicanissa tulevan musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa tyylillisesti kiintoisan vaihtelevalla ohjelmalla.

Illan avauksena kuultiin Richard Wagnerin Tristan ja Isolde -musiikkidraamasta tutut konserttikatkelmat, ensimmäisen näytöksen preludi sekä kolmannen näytöksen päättävä Lemmenkuolo.

LSO ja Rattle tarttuivat Wagneriinsa mukaansatempaavan raikkaasti. Musiikissa oli harvinaisen hienoa läpikuultavuutta, jonka ansioista Wagnerin verraton harmoninen keksintä ja ainutlaatuiset sointivärit pääsivät oikeuksiinsa.

Rattlen tempot olivat verraten ripeitä, mikä ei ollut ollenkaan haitaksi tälle musiikille, joka niin usein on houkutellut kapellimestareita mitä viipyilevimpiin tempovalintoihin. Sekä preludi että Lemmenkuolo nousivat vaikuttavasti huipennuksiinsa ja laskeutuvat taidokkaasti suvantoihinsa. Musiikin hehku oli puhdasta ja kaikkea liiallisuutta oivallisesti karttavaa.

Béla Bartókin toinen pianokonsertto (1930-31) on yksi 1900-luvun hämmästyttävimpiä luomuksia pianolla ja orkesterille. Teos etsiytyy säveltäjänsä ensimmäisen konserton (1926) tavoin koko lailla omaan maailmaansa, vaikka ajan virtaukset ovat toki kuultavissa soivassa pinnassa.

Toinen pianokonsertto on ainutlaatuinen synteesi Bartókin syvällisesti kansanmusiikkiin perehtyneestä ilmaisusta ja Stravinsky-henkisistä kirpeistä rytmeistä aina barokinomaisiin viitteisiin saakka. Se ei päästä sen enempää solistia, kapellimestaria kuin orkesterimuusikoitakaan helpolla, mutta taitavasti toteutettuna se on suuremmoinen seikkailu.

Alun perin illan solistiksi oli kiinnitetty mainio Lang Lang, mutta hän joutui vasemman käden terveysongelmiensa vuoksi perunaan kevään koko konserttiohjelmansa, mukaan lukien tulonsa Lontooseen.

Onneksi Barbicanin yleisöllä oli Lang Langin sijaan mahdollisuus kuulla vuoden 2010 Kuningatar Elisabeth -kilpailun voittajaa, Denis Kozhukhinia, joka oli selvästi elementissään Bartókin toisen konserton parissa.

Jo konserton ryöpsähtävä avaus ja sitä seuraava pianon ja puhaltimien kiehtova ja rytmisesti mukavan oikukas vuoropuhelu havahdutti kuulijan huomaamaan, että nyt ollaan matkalla kohti Bartókin ilmaisun ydintä.

Kautta ensimmäisen osan Kozhukhinin, LSO:n ja Rattlen yhteistyö oli tarkkaa, ilmaisuvoimaista ja riemullisen bartókiaanista. Toki istumapaikaltani Steinwayn vierestä ei saanut kokea pianon ja orkesterin optimaalista balanssia, mutta kuvittelisin soinnin olleen salin keskiosassa koko lailla tasapainossa.

Jousten väräjävän pysähtynyt sointiutu luo toisen osan avaukselle täysin ainutlaatuisen tunnelman, Bartókin yön, joka on niin kertakaikkisen toisenlainen verrattuna Tristanin yömusiikkiin. LSO:n jousten linjat hiipiytyivät ilman vibratoa pianissimossa puhtaina ja kuulaina tehden syvän vaikutuksen.

Orkesteriin lomittuva pianon osuus sai Kozhukhinilta jälleen vaikuttavan toteutuksen. Rattle ja orkesteri elivät solistinsa kanssa osan vaihtuvissa tunnelmissa ja soinneissa vahvasti ilmentäen Bartókin musiikillisen keksinnän rikkautta ihailtavasti.

Konserton finaali on huikea tanssi, jossa pianon sekä patarumpujen ja bassorummun on eteenpäin vievä voima kohottaa jännitteen korkeuksiinsa. Orkesteri kietoutuu tanssiin mukaan ja musiikki etenee vastustamattomasti riemukkaaseen päätökseensä.

LSO:n muusikot antoivat finaalille mitä mainioimman toteutuksen. Rattle koordinoi orkesterin tarkasti Kozhukhinin upeaan soolo-osuuteen, ja Bartókin konsertosta muodostui konserttikokemus, joka säilyy muistoissa riemukkaana pitkän aikaa. Sääli niitä, jotka olivat Lang Langin peruutuksesta kuullessaan luopuneet lipustaan. Tätä iltaa ei olisi kannattanut jättää väliin.

Illan huikein anti saatiin kuitenkin kuulla väliajan jälkeen, kun Rattle ja LSO veivät kuulijansa seikkailulle Joseph Haydnin uskomattoman jännittävään maailmaan.

On hämmentävää, kuinka pieni osa Haydnin teoksista on päätynyt osaksi kantaohjelmistoamme. Toki Mozartillakin on valtavasti teoksia, joita kuullaan varsin harvoin, mutta Haydnin kohdalla yhtään säännöllisemmin soitettavia teoksia on kirjaimellisesti vain kourallinen. Jo Vuodenajat-oratorion kuuleminen on huomattavan harvinaista herkkua. Luomista sentään kuulee useammin.

Jo pelkästään tästä näkökulmasta illan Haydn-ohjelma oli mitä ilahduttavin mahdollisuus kuulla koko joukko Haydnin nerokkaita harvinaisuuksia. Kun lisäksi otetaan huomioon se kerrassaan idiomaattinen, taidokkaan periodihenkinen Haydn-soitto, jolla LSO ja Rattle tehtäväänsä tarttuivat, ei illalta olisi voinut enää enempää toivoa.

Rattlen koostama kymmenosainen Haydn-sarja alkoi Luomisen johdannon jännittävällä tulkinnalla, jossa musiikin harmonisten käänteiden rohkeus ja ennakoimattomuus antoivat kuulijalle roimasti hämmästyksen aihetta. Kuinka kekseliästä musiikka Haydn kirjoittikaan!

Luomisen visionääristen alkunäkyjen jälkeen LSO ja Rattle heittäytyivät Kristuksen seitsemän viimeisen sanan maanjäristysmusiikin maailmaan sellaisella ilmaisuvoimalla, jota kuunnellessaan olisi voinut aivan hyvin kuvitella ohjelmassa olleen Berliozia.

Yksi Haydnin tuotannon vähiten tunnettuja alueita on hänen oopperatuotantonsa, jonka omintakeisesta maailmasta Rattle oli valinnut koosteeseensa hienon L’isola disabitata -alkusoiton, joka toimi erinomaisesti myös itsenäisenä pienosdraamana. Alkusoiton avauksen pysähtyneisyyden ja autiuden tunnelmat muodistivat yllättävän sillan Bartókin konserton toisen osan alun soivaan autiuteen.

64. sinfonian largo ja 46. sinfonian finaali taasen olivat Haydnin uraaurtavan muotoajattelun juhlaa. Säveltäjän tapa kehitellä materiaaliaan on kummassakin tapauksessa mitä jännittävintä, jäljittelemättömintä ja ilahduttavan ennakoimatonta. Orkesteri ja Rattle olivat täydestä sydämestä musiikissa kiinni, ja Haydnin hengen saattoi aistia kaikessa musisoinnissa.

Haydnin kuudes sinfonia yli yksi ensimmäisistä ruhtinas Esterházyn palveluksessa syntyneistä lukemattomista sävellyksistä. Hovissa säveltäjällä oli käytössään aikansa parhaimmista muusikoista koostunut orkesteri. Niinpä Haydn halusikin antaa muusikoilleen tilaa näyttää taitojaan kirjoittaen sinfoniansa liki kamarimusiikinomaiseem tyyliin.

Sinfonian menuetissa kuullaankin soolohuilua, fagottia, alttoviulua, selloa ja kontrabassoa. Jos Esterházyn muusikot olivat verrattomia, niin mitä taitavimpia olivat myös Lontoon sinfoniaorkesterin muusikot, joilla Rattle antoi hienosti tilaa toteuttaa omat osuutensa persoonallisesti, mutta kuitenkin mainiosti yhteen pelaten.

Kaksi Haydnin tunnettua draamallista sinfonian osaa olivat onneksi löytäneet myös paikkansa illan ohjelmassa. Il distratto -sinfonian finaalin alku ajautui herkullisesti suunniteltuun epävireiseen kaaokseensa, jonka jälkeen Rattle ystävällisesti vihjaisi konserttimestarille virityksen olevan tarpeen. Orkesterin viritysyritykset olivat juuri sopivan epätoivoisia, mutta niistä huolimatta päästiin jatkoon, ja LSO nosti Rattlen johdolla finaalin säihkyvästi korkeuksiinsa.

Jäähyväissinfonian finaalissa puolestaan sali pimennettiin ja soittajat poistuivat yksitellen lavalta partituurin ohjeen mukaisesti soitettuaan kukin stemmansa. Tässäkin vähäeleisessä draamassa oli mukana kosolti komedian aineksia.

Vastapainona näiden sinfonianosien välissä kuultiin Vuodenaikojen neljännen osan, Talven, johdannon alkuperäisversio. Tämä lopullista johdantoa selvästi laajempi orkesterialkusoitto on vaikuttava sukellus niin fyysisen kuin metafyysisenkin talven pimenevään maailmaan. Hämmästyttävintä tässä musiikissa on sen sukulaisuus Tristanin preludin kanssa.

Illan todellisen kuriositeetin muodostivat Jäähyväissinfonian jälkeen pimeässä salissa soimaan heränneet Haydnin säveltämät mekaanisten kellojen soittoäänet. Näitä kelloja valmistettiin aikoinaan Esterházyn hovia varten, ja Haydn sävelsi peräti kuusikymmentä lyhyttä kappaletta näiden sisään rakennettujen pienten urkumekanismien soitettavaksi tasatunnein.

Muutamia näistä kelloista on vielä toimintakunnossa ja niiden tietokoneelle taltioidut soittoäänet saatiin kuulla eri puolille salia sijoitetuista kaiuttimista. Tämä öistä Esterházya jäljittelevä haydnilainen tilamusiikki oli ääni-installaatioiden jännittävä etiäinen yli kahden vuosisadan takaa.

Illan päätöksessä LSO:n muusikot palasivat lavalle, ja Rattlen johdolla hypättiin vielä 90. sinfonian finaalin riemukkaaseen maailmaan. Kujeilevassa hengessä Haydn kirjoitti sinfoniaansa valelopetuksen, joka onnistuu aina huijaaman yleisön aplodeihin kenraalitauon aikana. Ja kiitos finaalin laajan kertauksen, yleisö saa pudota tähän ansaan kahdesti, kuten se autuaasti teki myös Barbicanissa.

En ole koskaan kuullut tässä finaalissa sellaista musisoinnin riemua kuin tiistai-iltana Lontoon sinfoniaorkesterin ja Rattlen tulkinnassa. Tämä oli silkkaa musiikin iloa!

Periodimusisoinnin merkittävimpiin pioneereihin kuulunut Nikolaus Harnoncourt korosti usein, ettei periodisoitto ole esityskäytäntöihin perehtyneiden yhtyeiden yksinoikeus, vaan sinfoniaorkestereilla on edelleen yhtä lailla oikeus tähän ohjelmistoon.

Rattlen johdolla LSO osoittikin olevansa melkoinen periodiyhtye, joka on Haydnissa yhtä lailla kotonaan kuin Bartókissakin. Tämä musisoinnin moni-ilmeinen ammattilaisuus lupaa kiinnostavia kehityssuuntia orkesterille, kun Sir Simon Rattlen kausi orkesterin musiikillisena johtajana virallisesti alkaa ensi syyskuussa.

— Jari Kallio

Sir Simon Rattle, kapellimestari
Denis Kozhukhin, piano

Richard Wagner: Preludi ja Lemmenkuolo oopperasta Tristan ja Isolde
Béla Bartók: Pianokonsertto nro 2, G-duuri, Sz. 95, BB 101
Joseph Haydn: ”Kuvitteellinen orkesterimatka” (koostanut Sir Simon Rattle):
– Johdanto oratoriosta ”Luominen”
– Il terremoto teoksesta ”Vapahtajan seitsemän viimeistä sanaa ristillä”
– Alkusoitto oopperasta ”L’isola disabitata”
– Osia sinfonioista nro 6, 45, 46, 60, 64 ja 90
– Talvi-osan johdanto oratorioista ”Vuodenajat”
– Kokoelma sävellyksistä mekaanisille kelloille (ääninauha)

Barbican Centre, Lontoo
Ti 11.7.2017, klo 19.30

 

arvio: Mariinskin paluu on aina juhlaa

 

Valeri Abisalovitsh Gergijev.

Valeri Abisalovitsh Gergijev.

Mikkelin musiikkijuhlat 1.-9.7.2017 – joskin nykyisin nimellä Gergiev Festival Mikkeli – saatiin taas kerran onnekkaasti pidettyä. Festivaalin yksi konsertti oli omistettu musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimon muistolle, mikä sai mielen palaamaan festivaalin alkuaikoihin, jotka allekirjoittanutkin muistaa elävästi, olenhan ollut mukana vaatimattomalla panoksellani jo yli kaksikymmentä vuotta. Silloin elettiin vielä vahvasti post-sovjettiaikaa, rahaa ei ollut festivaaliin, soittajat majoitettiin telttoihin ja he söivät hernekeittoa soppakanuunoista. Sitten he pääsivät hotelli Varsavuoreen. Kalpeat muusikot saivat aavistuksen suomalaisesta kesästä sikäli kuin uskalsivat lähteä liikkeelle pelätyn johtajan harjoituksista.

Mutta festivaali laajeni pian ja toi Mikaelin piskuiselle lavalle kokonaisia oopperaesityksiä. Jopa Richard Straussin Salome kuultiin ja nähtiin näyttämöllä. Pian se osoittautui liian pieneksi ja oopperaa tuotiin kirkkoon, jona toimi Maaseurakunnan pyhättö, akustisesti oivallinen ristikirkko. Mikkelissä paheksuttiin sitä, että Carmenia esitettiin alttaritaulun edessä; joku arvostelija oli kirjoittanut: ”Gergijev loihti esiin sointiorgiat…” Kirkkovaltuusto halusi peruuttaa käyttöluvan. Heidät saatiin kuitenkin vakuuttuneiksi siitä, että kaikki musiikki on Luojan armolahjaa ihmiskunnalle. Muistan kun tästä käytiin puhumassa silloisen toiminnanjohtajan Kari Moringin kanssa.

Tämän jälkeen tai oikeastaan rinnakkain Gergijev halusi orkesterinsa laajentavan repertuaariaan pelkästä oopperasta sinfoniamusiikkiin ja niin he alkoivat soittaa Mahleria, Bruckneria, Beethovenia. Lopulta päädyttiin kuitenkin siihen että orkesteri oli parhaimmillaan venäläisen ohjelmiston parissa ts. ’varsinaisen’ musiikin kanssa, sillä Venäjällä tunnetaan vain käsitteet Musiikki (ts. kotimainen säveltaide) ja ulkolainen musiikki (ts. Bach, Mozart jne.). Näin saatiin kuulla unohtumattomia tulkintoja Tshaikovskista, Prokofjevista, Shostakovitshista, millä alalla he ovat maailman parhaita. Heikinheimohan ehdotti aikoinaan, että Suomen maaseutuorkesterit tulisi lakkauttaa ja palkata Mariinski soittamaan kiertueillaan ympäri Suomea, niin saataisiin parempaa ja halvemmalla.

Nyt festivaali kestää enää vain 4-5 vuorokautta ja Gergijev johtaa, onneksi, kaikki konsertit itse. Jotain on pysynyt samana: konsertit eivät koskaan ala täsmälleen – tosin enää ei yleisön tarvitse odottaa puolta tuntia sateessa, että kirkon ovet avattaisiin kun orkesteri harjoitteli sisällä – ettei jäisi viime tippaan. Toradze ja Matsujev ovat vakiokalustoa, kuka sitten pitääkään heistä. Joka tapauksessa Mikkelissä Gergijevin koko perhe nauttii ruhtinaallisesta vieraanvaraisuudesta. Orkesterin yleisilme on muuttunut. Aiemmat äärimmäisen kurinalaiset soittajat ovat vapautuneet, kierrettyään ympäri maailmaa. He uskaltavat jo hymyilläkin lavalla. Mutta tärkeintä on se, että orkesterin tekninen täydellisyys ja briljanssi ovat säilyneet. Se on pääsyy, miksi uskolliset Mariinskin kannattajat tulevat kaukaakin tähän festivaaliin.

Mikkelin kaupunginorkesteri soitti avajaiskonsertin jo hieman etuajassa eli osana ns. Päämajasymposiumia 1.7. Olli Mustonen johtajana ja solistina. Mikkelin oma orkesteri sai äänensä kuuluviin ja kyllä kannattikin, sillä orkesteri on kehittynyt huomattavasti sen aiemman johtajan Sasha Mäkilän aikana.

Torstaina 6.7. oli Mikaelissa kuitenkin vasta Mariinskin ensimmäinen varsinainen konsertti, ohjelmassa Tshaikovskia ja Sibeliusta. Miten osuva valinta: ”Siinä miehessä on paljon samaa kuin minulla”, kirjoitti Sibelius v. 1900. Kuultiin avauksena Finlandia, Gergijevin hommage itsenäiselle Suomelle. Muistan aina kun Gennadi Rozhdestvenski johti sen Moskovan suomalaisen musiikin viikolla 1989 – jossa muuten Seppo Heikinheimokin oli mukana – ja salissa oli rivi nuoria puna-armeijan upseereita. Yksi heistä kuunteli Finlandiaa partituuri kädessä posket hehkuen innosta. Sibelius kuuluu kaikille! Gergijevin tulkinta oli neutraali ja toi esiin loistokkaan orkesteritekstuurin. Sitä seurasi Tshaikovskin suosituin pianokonsertto b-molli, mutta ei Toradzen, vaan Filipp Kopatshevskin soittamana. Tämä oli onnistunut valinta. Hän esitti tämän monen, ei minun, mielestä puhkisoitetun teoksen ankaran musiikillisesti, vailla mitään showelkeitä. Oktaavit jyrisivät ehkä hieman terävästi, mutta vakuuttavasti.

Väliajan jälkeen kuultiin huippua: Pateettinen sinfonia. Miten se onkaan vaikuttanut Sibeliukseen, ei voi muuta sanoa. Ensiosan sivuteema – aivan suoraan lainattu Sibeliuksen II sinfonian alkuun. Elegantti viisijakoinen valssi – jota maailmankuulu Serge Koussevitsky ei osannut johtaa, koskei osannut laskea viiteen; hän johti sen: yks kaks kolm nelj hm – ja sanoi että hm oli ’eine Luftpause’. Marssi – maksimalisoitu aina groteskiin saakka – näitä on Sibeliuksellakin ja lopun lamento – vrt. Sibeliuksen 1. sinfonian loppu. joka tapauksessa tämä oli haltioittava elämys, bravo Gergijev!

Perjantaina kuultiin Tuomiokirkossa 7.7. seuraava konsertti. Voi mitä muistoja: lauloin tuossa kirkossa armeija-aikana kvartetissa konserttia ts. v. 1968 kesällä. Kirkko on kaunis, mutta pohjimmaltaan mahdoton orkesterikonserttien saliksi. Paikkamme olivat toisella rivillä, mutta pakenimme suosiolla takalehterille urkujen viereen. Se oli virhe, sillä vasket raikuivat sinne aivan suoraan. Väliajan jälkeen istuimme alhaalla takapermannolla ja se oli siedettävää. Osittain kaikuisan ontosta akustiikasta johtuen oli vaikea saada selvää solisteista, epäilemättä taiturillisesta Kurennajasta, sopraanosta, ja viulisti Olga Volkovasta Sibeliuksen viulukonsertossa. Joka tapauksessa konsertto imi kuulijan mukaansa ja solisti pysyi hurjassa tempossa lisäten hieman omia glissandojaan. Väliajan jälkeen Musorgskin Näyttelykuvat, myös noita venäläisen musiikin suuria klassikkoja, joista aina löytää ja kuulee uutta. Lopun Kremlin kellojen humina Borisin kuolinkohtauksen lainauksessa sopi puolestaan tähän tilaan oivasti. Silti illan mieleen jäävin anti oli ylimääräisenä kuultu suurenmoisen autenttiselta kuulostanut tulkinta Debussyn Faunin iltapäivästä.

Lauantaina ohjelma alkoi jo klo 14 professori Martti Rousin selloluokan tähtioppilaiden matinealla Etelä-Savon Ammattiopistolla. Tämä sali on sopiva konsertteihin, siinä pidettiin Mikkelin Laulu -festivaalien ja kuorojen konsertit jo 60-luvulla. Muistan kun Veikko Tyrväinen lauloi täällä Var det en drömin. Rousin yhtye on nimeltään Sibelius-Akatemian sellovirtuoosit ja siihen kuuluvat Jaani Helander, Lauri Kankkunen, Jonathan Rooseman (joka ei nyt ollut paikalla), Markus Hallikainen, Helke Schuch, Laura Martin ja Lauri Rantamoijanen. Matineasta muodostuikin yksi festivaalin kohokohtia, sillä kaikki Rousin oppilaat ovat ’perineet’ opettajansa ihanan, harvinaisen selloäänen. Kun kaikki soittajat todella ovat jo alansa virtuooseja voi vain arvata, mikä on lopputulos. Ohjelmisto oli hauskasti valittu Wagnerin Lohengrin-sovituksesta Piazzollaan ja Gershwiniin. Kuten prof. Rousi sanoi juontaessaan konserttia, kenenkään ei tarvitse lähteä Savonlinnaan tai Porin Jazz-festivaaliin, kun heillä on Mikkelissä tarjolla kymmenessä minuutissa jo kaikki olennainen.

Ohjelmaan kuului luonnollisesti myös Tshaikovskia ja kaikki huipentui Heitor Villa-Lobosiin. Häneltä kuultiin Bachianas brasileiras nr. 1 ilman fuugaa. Tämä teos edustaa Villa-Lobosin moderaattia modernismia, sen alku on kuin puoli-abstraktia maalaustaidetta, jota nähtiin Brasiliassa ensi kerran São Paulon modernin taiteen viikolla v. 1922. Varsinainen kohokohta oli tietenkin Bachianas nr. 5, yksi musiikin historian tunnetuimpia melodioita. Sen ensi osan teema on Bachin air, mutta sitä säestää orkesterin pizzicatojen kitaraa jäljittelevät tiheään vaihtuvat soinnut. Kaikki musiikki, myös Bach, kokee Brasiliaan saapuessaan muodonmuutoksen: joko siitä tulee tropiikin kuumuudessa äärimmäisen raukeaa tai sitten ylikiihtyneen nopeaa. Joka tapauksessa Villa-Lobosille Bach oli ’astraalinen’ ilmiö, joka suodattui maan päälle ilmeten mm. Brasilian kansanmusiikkina. Siksi hänen Bachianasiensa jokaisella osalla on kaksi nimeä: barokkiin viittaava ja Brasiliaan assosioiva. Pia Komsille tämä teos sopi erinomaisesti. Ihan tuli mieleen, kun Victoria de los Angeles lauloi tätä Rion Sala Cecilia Meirelesissä v. 1976. Pia Komsin hyräily bocca chiusa -kohdassa eli suljetuin huulin kuulosti aivan transsendentaaliselta. Komsi tulkitsi myös Aija Puurtisen Lapin noitia kuvaavat laulut ilmeikkään dramaattisesti.

Matinean solistina esiintyi myös loistava nuori sellotähti Keuruulta, Lauri Rantamoijanen. Hänen numeronsa oli Sarasaten sovitus Lintujen laulu, lyhyt mutta puhutteleva teos. Rantamoijasen soitto on eläytyvää, todella antaumuksellista sointikulttuuria. Miksi häntä ei ole vielä kuultu suurten sinfoniaorkesteriemme solistina? Tiettävästi hänellä olisi ohjelmistossaan mm. Lalon ja Elgarin konsertot. Lauri on sellotaivaan uusi suuri lupaus.

Illan konsertti alkoikin jo klo 18 eikä 19, mikä sai allekirjoittaneen myöhästymään vielä enemmän kuin Gergijev. Mutta ei hätää, ystävällinen rouva päästi näyttämön taa kuulemaan Brahmsin d-mollipianokonserttoa, jota soitti itse Aleksei Lubimov. Väliajan jälkeen kuultiin Stravinskyn harvinaisuus Trenodi, sekä Tulilintu. Se päättyi orkesterin sointihurmaan.

Sunnuntain päätöskonsertissa kuultiin alkupuoliskolla Rodion Shtshedriniä, jota jo kerran juhlittiin aiemminkin. Hän on taitava säveltäjä, jonka estetiikka on neuvostokauden perua kuitenkin. Taidokasta musiikkia ja pianokonsertto on kuin luotu Denis Matsujevin kaltaiselle moukaripianistille. Hän soitti myös ylimääräisiä kuten Beethovenin Myrsky-sonaatin viimeisen osan, jonka vieno varhaisromanttinen kuutamovalaistus peittyi motoriikkaan tyyliin ”Kuinka teräs karaistui”.

Festivaali päättyi Sibeliuksen Lemminkäis-sarjaan, jota ei loppujen lopuksi Suomessakaan kuule kokonaisuudessaan kovin usein. Tuonelan joutsen on venäläisille lähimmin tajuttava varmaan Ljadovin Lumotun järven pohjoisena varianttina. Lemminkäinen Tuonelassa on täysin wagneriaarinen: Valkyyrian alku plus Götterdämmerung, jonkinlainen kauhuromanttinen manalan kuvaus. Viimeinen osa Lemminkäisen kotiinpaluu oli sopiva päätösnumero tälle virtuoosista rytmiikkaa ja sointia palvovalle orkesterille. Mutta kun loppupuolella kotitanhuat alkavat näkyä, maisema ja tunnelma muuttuvat, tämä on kotiinpaluu eikä Kullervon sotaanlähtö. Tämä on samanlainen käänne kuin Tshaikovskin 4. sinfonian finaalissa. Tässä täytyy rentoutua jo, tietenkin kiihkeän tempon säilyttäen, siinä täytyy olla à l’aise kuten ranskalainen sanoisi. Joka tapauksessa valtava kohoaminen. Lemminkäinen pääsi kotiin, Kyllikin ja äidin luo.

— Eero Tarasti

Musiikin ajassa pohdittiin taidetta ja autonomiaa sanojen ja sävelten avulla

Viitasaaren Musiikin ajan teemana oli taide & autonomia vuorovaikutusyhteiskunnan keskellä. Konsertti- ja puheohjelman toivottiin herättävän kysymyksiä siitä, mitä tarkoittaa taiteen autonomia tänään, kun taiteen merkitystä arvioidaan yhä useammin välineellisesti. Kuinka digitaalisuus vaikuttaa taiteilijan autonomiaan? Teemaa käsiteltiin sekä kotimaisesta että kansainvälisestä näkökulmasta, sävelten ja sanojen avulla.

Festivaalin säveltäjävieraana oli tänä vuonna skotlantilainen James Dillon. Musiikin aika toi yleisön kuultavaksi miten Dillonin tyyli on viime vuosikymmeninä saanut uusia vivahteita ja näkökulmia eri kulttuureista. Konserteissa kuultiin muun muassa Noriko Kawain esittämänä laaja pianosykli The Book of Elements sekä Talea Ensemblen konsertissa teos The New York Triptych.

Musiikin ajassa saatiin nauttia ensimmäistä kertaa Suomessa vierailleen newyorkilaisen Talea Ensemblen konserteista. Avajaiskonsertissa kuultiin yhtyeen esittämänä Steven Kazuo Takasugin spektaakkelimainen teos Sideshow. Muita yhtyeitä olivat norjalainen Poing trio sekä kanadalainen Quatuor Bozzini. Kaikki yhtyeet kantaesittivät sävellyskurssin teoksia kahdessa konsertissa. Nykymusiikkia runsaasti esittävä ja levyttävä sopraano Juliet Fraser esiintyi festivaalilla pianisti Mark Knoopin kanssa.

Viitasaarella kuultiin harvinainen suomalaisen säveltäjän sävellyskonsertti, kun Uusinta Ensemble ja Quatuor Bozzini tulkitsivat nuoren säveltäjän Sebastian Hillin teoksia. Konsertissa kantaesitettiin kitarakonsertto confluence/divergence solistinaan Petri Kumela. Festivaalin kooltaan suurin yhtye oli Susanna Mälkin mentoroiman kapellimestarikurssin orkesteri, joka koostui International Ensemble Modern Academyn opiskelijoista, Ulysses-verkoston nuorista ammattilaisista sekä Sibelius-Akatemian opiskelijoista. Kurssin kahdessa loppukonsertissa kuultiin teoksia mm. Magnus Lindbergiltä, Veli-Matti Puumalalta, Pierre Boulezilta ja Thomas Adésilta.

Festivaalin yhteydessä järjestettiin kaksipäiväinen taide & autonomia -seminaari, joka oli osa Suomi 100-ohjelmaa. Viitasaarelle saapui mielenkiintoinen ja vaihteleva kattaus puhujia: Sir John Tusa, Catherine Milliken, Teemu Mäki, Pekka Toivanen ja Sini Mononen. Musiikin “hullu tiedemies” Mark Applebaum piti esityksellisen luennon “Moral Dilemmas for the Composer of Artistically Autonomous Music”. Applebaum piti myös improvisaatiokurssin nuorille muusikoille.

Festivaalin konserteissa ja muissa tapahtumissa kävi yhteensä noin 2000 kävijää. Suosituimpia konsertteja olivat avajaiskonsertti, lastenorkesteri Loiskiksen konsertti, Sebastian Hillin sävellyskonsertti sekä sopraano Juliet Fraserin tähdittämän konsertti. Ensi vuoden festivaali järjestetään 3.-9.7.2018.