Amfion pro musica classica

Arvio: Nuoruuden vimmalla

Kuva: Heikki Tuuli

Nordea Jean Sibelius Orkesteri ei ole vain orkesteri. Se on koulutusprojekti, eräänlainen nuorten maajoukkue, joka jatkaa yhä suppeammaksi käyvän musiikkiopistojen ringin työtä nuorten muusikkojen koulimisessa kohti ammattilaisuutta. Paitsi, että siinä soittaa tulevaisuuden kuusistoja ja kriikkuja se tarjoaa näkymän huomiseen myös sponsoripohjaisella toiminnallaan, mitä on odoteltu taidemusiikin piireissä laajemminkin, ristiriitaisin tuntein. Jos konserttia edeltävä mainospuhe on hinta hienosta kuulo- ja esityselämyksestä, olen valmis yksityisten rahoittajien rynnistykseen myös kulttuurisektorille. Niin komea ja hyväntuulinen ilta koettiin Musiikkitalossa NJSO:n ja Jukka-Pekka Sarasteen tarjoamina.

Konsertti osoitti, että harvat esiintymiset, pitkät harjoitusjaksot, innokkuus ja mahdollisuus näyttöjen antamiseen tuovat sen, minkä kokemattomuus mahdollisesti vie. Orkesterilaiset ovat kaikki nuoria, suuri osa tuskin täysi-ikäisiäkään, mutta soitosta huokuu hyvänlainen tekemisen meininki. Sellaista mielentilaa ei ammattilaisilta voisikaan odottaa.

Konsertin ohjelma oli klarinetistien juhlaa. Taavi Oramo sai runoilla sekä Sadussa että sinfoniassa tärkeät lopetus- ja avauspuheenvuorot, ja Veera Myllyniemi (Kuva: Seppo Samuli)Veera Myllyniemi laverteli milloin ivallista juorua, milloin lemmekästä aariaa Weberin Es-duuri-konserton solistina. Sibeliuksen Satu soi nuorilla hyvin konkreettisesti, sisääntulot olivat selviä ja yksiselitteisiä. Sibeliaanisessa hämyilyssä ei ollut lainkaan liioiteltua utua. Oma paikkani tarjosi lähituntuman käyrätorviin, jotka hoitivat osuutensa pedaaliääninä mallikaasti, jopa poikkeuksellisen varmasti.

Weberin konsertossa solistin ja orkesterin vuoropuhelu oli kuin opera buffan narrin ja kuoron kinastelua. Myllyniemen klarinetti jutusteli tarmokkaasti ja orkesteri summasi tarinat lyhyiksi kaskuiksi. Valittavasti laulava toinen osa johdatti koristeelliseen finaalin tanssiin, jonka lopun hurjat pyöritykset Myllyniemi hoiteli helpohkosti.

Sibeliuksen ensimmäisessä sinfoniassa nuorten innokas energisyys konkretisoitui korkeajännitteisenä shokkihoitona. Kuultiin yllätyksellisiä purkauksia toinen toistaan iskevämmin. Tunnelmaskaala liikkui villimiesten piiritanssista kepeään puistopromenadiin luontevasti, eivätkä petollisen scherzonkaan vaaranpaikat rikkoneet kokonaisuutta. Jousien unisono finaalissa osoitti, että myös Musiikkitalo soi huumaavasti, kun soittoon vain löytää vimmaista alkuvoimaa. Sarasteen isällisessä otteessa pienet hankaluudet jäivät vain kauneuspilkuiksi.

Sinfonian toivottoman traagisesti pauhannut loppu herätti suurta toivoa klassisen musiikin tulevaisuudesta Suomessa.

Vastaa

Post Navigation