Pohjoismaisten musiikkipäivien musiikkiteatteri-illassa Aleksanterin teatterissa tarjoiltiin viikonloppuna harvinaista herkkua. Kahdella väliajalla kevennetty pitkä ilta piti yleisön pääosin otteessaan ja herkisti aistit uusille taajuuksille: kamarioopperaa, uudenlaista musiikkiteatteri-ilmaisua ja jopa sirkustaidetta sisältänyt ohjelma oli riittävän vaihteleva ja teokset olivat hyvin erilaisia.Illan kolme ensimmäistä teosta koettiin norjalaisen nykymusiikkiryhmä Ningin esittäminä. Ryhmässä on neljä jäsentä, jotka soittivat, puhuivat, ääntelivät ja tanssivat erittäin huolellisesti valmistetun ohjelman. Ning työskentelee tiivisti säveltäjien ja muiden taiteiden edustajien ja tekijöiden kanssa pyrkien rohkaisemaan taiteilijoita laaja-alaiseen yhteistyöhön.a smithin eli Britanniassa syntyneen, mutta Oslossa nykyisin asuvan teatteri- ja performanssitaiteilijan Andy Smithin teos Music (2007/2008) on kirjoitettu neljälle lausujalle ja piirtoheittimelle. Teos esittää yllättävän ja oivaltavan vastauksen kysymykseen musiikkiteatterin olemuksesta: se siirtää musiikin konkretisoitumisen, siis soivaksi tulemisen yleisön oman mielikuvituksen varaan kertoessaan, minkälaista musiikkia kuvitteellinen, teoksessa kuvailtava neliosainen musiikkikappale pitää sisällään. Samalla teoksessa juonnetaan itse konserttitapahtuma, ei kuvitteellinen vaan se, joka Aleksanterin teatterissa juuri sinä iltana on käynnissä. Music käynnisti illan oivallisesti, sillä se herätti aistit tarkkailemaan valppaasti näyttämötapahtumia ja vaati heti vastaanottajan käyttämään omaa mielikuvitustaan.
Seuraavassa numerossa, norjalaisen Erik Dæhlinin teoksessa BE_SHREI_BE_N {SCREAM, DESCRIPTION, SCRIPT} nykymusiikkiryhmä Ning pääsi esittelemään monipuolisia lavataitojaan. Therese Markhuksen koreografia väänteli, vatkasi ja liikutteli Ningin jäseniä lavalla, jolle oli ripoteltu myös neljä mikrofonia ja neljä suurta, paljasta kaiutinelementtiä. Nämä olivat sekä osa koreografiaa, tanssijoiden ”rekvisiittaa”, että tuottivat samalla elektroakustisesti muokattua ääntä. Äänet syntyivät pääosin mikrofonien kautta, pitkälti tanssijoiden vaatteiden ja kehon liikkeistä, näiden ja lavan kohtaamisesta, sekä osin myös kaiutinelementtien lähelle vietyjen mikrofonien lähtiessä kiertämään. Teoksen äänimaailma oli herkkää ja viimeisteltyä sekä loi koreografian rinnalla kokonaisilmaisussa teoksen vaikuttavan dramaturgian. Hienona detaljina ääni oli paikoin myös visuaalista, sillä se näkyi kaiutinelementtien värähtelynä.
Ningin viimeinen numero, Göteborgissa opiskelleen Fredrick Bergströmin ja ryhmän oman jäsenen, norjalaisen Amund Sjølie Sveenin teos Sound of Freedom (2005) kritisoi voimakkaasti ja vaikuttavasti amerikkalaisperäistä aseiden ja voimankäytön ihannointia. Siitä huolimatta, että teos sisälsi Sjølie Sveenin puheen teoksen lähtökohdista ja motiiveista, se ei sortunut teennäisyyteen tai taiteellisesti halpoihin keinoihin. Ningin jäsenet tarttuivat tällä kertaa soittimiin Sjølie Sveenin soittaessa itse eri kokoisten aseiden hylsyjä. Ryhmää täydensi oivallisesti sellotaiteilija Lea Pekkala.
Ensimmäisen väliajan jälkeen illan intensiteettitaso pääsi väliaikaisesti laskemaan: kalifornialaissyntyisen Andy Papen The Secret Life of Harry Wallbanger (2001) olisi kaivannut tiivistämistä sekä ilmaisussaan, että kestossaan. Thomas Sandbergin sinänsä hauskasti ja osaavasti soolona esittämän lyömäsoittaja-Harryn elämänkaarros meni myös nauhalta tulleen musiikkinsa puolesta hieman tuherteluksi musiikkiteatteri-illan tasokkaassa seurassa.
Toisen väliajan jälkeen lavalle astui illan toinen vokaalikvartetti, ruotsalainen lauluyhtye Vox. Mattias Svenssonin Latin – ett krångligt språk som ändå ganska få av oss begriper (2004) leikitteli Lennart Helsingin alkuperäistekstin äänteillä. Yhdessä Veera Suvalo Grimbergin ilmeikkään koreografian kanssa teksti oli pohjana iloiselle laulun ja äännähdysten karnevaalille. Virtuoottisesti esiintynyt Vox myös lopetti konsertin sisällöltään ehkä vakavahenkisemmän modernin madrigaalilörpöttelyn parissa. Ruotsalaisen Fredrik Österlingin Quartetto: Étude sentimentale Paul Verlaine’n tekstiin liitti Latinin tavoin myös koreografian saumattomasti osaksi kokonaisilmaisua – tällä kertaa kvartetin liikehdintä oli Gunilla Johanssonin käsialaa.
Teosten välissä kuultiin vielä Perttu Haapasen kamarioopperan Solity:D (2003) ensiesitys sekä islantilaisen, nykyisin New Yorkissa asuvan Daví? Brynjar Franzsonin jousitriolle kirjoitettu Hvein (2006).
Haapasen Solity:D vaikutti äkkiseltään muuta illan aikana kuultua ohjelmistoa perinteisemmältä teokselta; se on nimittäin ihan selvästi perinteistä akustista oopperailmaisua orkestereineen, laulurooleineen, partituureineen ja librettoineen. Solity:D on kuitenkin monella tapaa tuore ja jännittävä teos.
Ensinnäkin se käyttää tekstinään keinokieltä. Tämä mitään sinänsä tarkoittamaton kieli pakottaa sekä laulajat että kuulijat keskittymään siihen, miten teksti ilmaistaan. Kielen äänteet, tavut ja lauseet ovat myös saumattomasti osa musiikillista ilmausta, abstraktia mutta sisäisesti koherenttia kuten musiikkikin; teoksen musiikki on lisäksi rytmisesti elävää, monitasoista ja kertovaa. Yhdessä Lassi Kansikkaan lavastuksen, Reija Laineen pukujen ja Saija Nojosen valojen kanssa Janne Suutarisen ohjaus oli paneutunutta ja elävää. Jutta Seppisen, Tiina-Maija Koskelan ja Jussi Lehtipuun hienot rooli- ja laulusuoritukset vangitsivat yleisön seuraamaan Solity:D:n sydämensärkevää kolmiodraamaa. Anna-Maria Helsing johti neljän hengen oopperaorkesteria varmaotteisesti.
Franzsonin Hveinissä Avanti!-kvartetti sai seurakseen kaksi nykysirkusryhmä Circo Aereon jäsentä, Ilona Jäntin ja Denis Paumierin. Franzsonin musiikki jäi lievästi taka-alalle huomion kohdistuessa etenkin Jäntin voimakkaaseen, sulavalinjaiseen ja kirjaimellisesti ilmavaan esiintymiseen. Kokonaisuutena tämäkin esitys oli kuitenkin tasapainoinen ja hienovarainen hetki uutta musiikkiteatteria.