Kiitos Suomalaisen kamarioopperan, Helsingin barokkiyhtyeen ja Helsingin vanhan musiikin viikon helsinkiläisyleisölle on annettu jälleen oiva tilaisuus tutustua barokkioopperaan. Georg Friedrich Händelin (1685–1759) antiikkivaikutteinen paimenien ja jumalolentojen kohtaamisesta ja pastoraalin luontoidyllin särkymisestä kertova Acis ja Galatea on paitsi musiikillisesti erittäin täysipainoinen teos, myös aikanaan hyvin suosittu myöhäisrenessanssin traditiota jatkanut perusteos.Lisäksi ajatus pastoraalioopperasta Helsingin yliopiston juhlasalissa on jo lähtökohtana herkullinen. Tieteen temppelin hellenistiset pylväät ympäröivät amfiteatterimaista tilaa, ja näyttämö on lähestulkoon yleisön keskellä. Tämän vuoksi olikin ilahduttavaa, että Vilppu Kiljusen ohjaus oli rakennettu esitystilan ominaisuuksia hyödyntäen.
Saliin tullessaan olisi odottanut tulevansa oopperateatteriin tai näkevänsä edes viitteitä lavasteista. Muutamaa valonheitintä lukuunottamatta nähtiin kuitenkin vain orkesteri ja sen takana neljä tuolia solisteille. Alkusoiton myötä oltiinkin konsertissa, ja päästiin nauttimaan Händelin valloittavasta musiikista – antiikin pastoraalinäytelmälle soveliaassa tilassa. Oopperan edetessä yleisön silmien eteen kuitenkin rakentui näyttämö lavasteineen, ja aivan lopuksi huomasimme tulleemme kiedotuiksi teatteritilan sisään.
Antiikin tragedioissa kuorolla oli hyvin tärkeä rooli niin juonen kuljettamisessa kuin jonkinlaisena kommentaattorina. Ehkäpä tästä inspiroituneena Kiljunen käyttikin kuoroa enemmän kuin libreton toteuttajana: kuoro oli kuin joukko arkeologeja tai renovaattoreita, joka suojahansikkain ja -tossuin varustautuneena kirjaimellisesti rakensi puitteet tragedialle. Aivan kivuttomasti ajatus ei toiminut: kun esitys käytännössä alkoi konserttitilanteena, haittasi musiikille vastainen toiminta näyttämön parissa mielestäni paikoin musiikista nauttimista.
Tarinan edetessä näyttämötapahtumat kuitenkin tiivistyivät yhä enemmän musiikin ympärille, ja myös alkupuolen puuhastelut alkoivat jälkikäteen tarkasteltuna saada merkityksiä. Tällöin myös ohjauksen kommunikaatio itse teoksen kanssa oli luontevampaa. Kun tarinaan alkoi tulla tummia sävyjä kyklooppi Polyphemuksen muodossa, myös itse draama heräsi ja tunnelma sähköistyi. Näiden väliin rakennettu kuolevaisen paimenen Acisin ja kuolemattoman Galatean oma pieni lintukoto toimi tuon draaman keskuspaikkana. Samoin kun Polyphemuksen mahtailun seurauksena Galatean rakkaus ja uskollisuus Acisiin näyttivät horjuvan, kuoron huolelliset renovoijat tuskastuivat ja hylkäsivät vasta rakentamansa lintukodon, antiikin idealistisen arkadian. Mennessään he heittivät käytetyt suojahansikkaansa ja -tossunsa Galatean jalkoihin; näin kuoro paitsi osoitti Galatean rakkauden haavoittuvuuden itse draamassa, se tuli myös saastuttaneeksi lintukodon. Allegoria ihmisen toimiin omassa ympäristössään tuntui vahvana.
Acis ja Galatea oli Händelin esitetyin ooppera hänen omana elinaikanaan, mutta sitä ei ole esitetty Suomessa aikaisemmin. Jo pelkästään Händelin musiikin kuunteleminen erinomaisen Helsingin barokkiorkesterin, hyvin laulaneen kuoron ja miellyttävien solistien esittämänä oli elähdyttävä kokemus. On onni, että Suomessa on jo jonkin aikaa ollut mahdollista kuulla barokkimusiikkia periodisoittimin, elävästi ja korkeatasoisesti esitettynä. Saisimmepa tähän maahan toimintaedellytykset myös barokkilauluensemblelle – Kuudennen kerroksen orkesterin, Helsingin barokkiorkesterin ja muiden ammattimaisesti toimivien barokkisoitinyhtyeiden rinnalle. Yksittäisiä taitavia ja asiaan vihkiytyneitä laulajia kyllä maastamme löytyisi.
Kuoro ja solistit pärjäsivät tehtävissään sinänsä mainiosti, mutta Aapo Häkkisen johtaman Helsingin barokkiorkesterin soiton nautittavaan yhtenäisyyteen ja värikylläisyyteen jäi laulupuolella vielä kiinniotettavaa, niin upeaa soitto oli. Hyvä silti näinkin: kuorona toiminut Septima Nebulae -lauluyhtye oli selvästikin paneutunut tehtäväänsä ja esitti erittäin hiottua ensemblelaulua. Solisteista säväyttivät etenkin Anna-Kristiina Kaappolan sopraanon lämmin ja miellyttävä sointi sekä pianissimoissaankin upeasti kantanut legato, ja Robert McLoudin temperamenttinen ja hyvin artikuloiva jättiläisbasso. Miellyttävä oli myös Kajsa Dahlbäckin koloratuurimainen sopraano, joka olisi taipunut varmasti vielä rohkeampiinkin koristeluihin – hänen esittämänsä Damon on tosin tarinan järjen ääni, joten hyvä näinkin. Tuomas Katajalan ilta ei ehkä ollut parhain, mutta hänkin selviytyi musiikillisesta osuudestaan varsin tyydyttävästi. Acis oli tällä kertaa ehkä vähän turhankin selvästi jonkinlainen suomalaisen miehen saamaton prototyyppi; toisaalta ehkä tämänkin voi nähdä allegoriana.
Oopperan loppu oli hieno osoitus siitä, kuinka Yliopiston juhlasali oli tilana otettu haltuun. Soinnillisesti noustiin uudelle tasolle, kun kuoro – tällä kertaa jonkinlaisena jumalten enkelikuorona – siirtyi parvelle yleisön taka- ja yläpuolelle lohduttamaan rakkaansa menettänyttä Galateaa. Suojapukuihin varustautuneet tutkijat laskeutuivat lavalle kuvaamaan harhoihinsa särkynyttä pastoraali-idylliä. He löysivät sieltä ehkäpä tsunamin jälkeen rantahiekasta paljastuneen muinaisen hautamuistomerkin – surmatun mutta rakkaansa kuolemattomaksi kohottaman Acisin maallisten jäännösten majan myyttien ajalta. Kameran tunkeutuessa hautamuistomerkin sisään esityksen eri tasot samalla yhdistyivät. Sisältä löytyi nimittäin Yliopiston juhlasali, jolloin koko esitys ohjaajansa Vilppu Kiljusen sanoja lainaten selittyi vertauskuvana.
Myös Händelin musiikki soi herkimmillään ja kauneimmillaan tarinan koskettavimmassa kohdassa. Kaiken kaikkiaan onnistunut produktio.