Berliinissä kiertely avaa silmiä ja korvia aivan erityisellä tavalla. Mitten kaupunginosan katukylttien päältä löytyy pieniä marionettinukkeja, joiden vaihtuvat asennot kommunikoivat ympäristön kanssa. Joidenkin metroasemien katonrajaan on piilotettu symboleja tai hahmoja, jotka paljastuvat junan penkiltä vain tietystä kulmasta katsottaessa. Usein kaikista vaikuttavinta on se mitä ei enää ole: tietty sodassa tuhoutunut rakennus tai kokonainen aukio, puretun muurin jättämät arvet…
MaerzMusik-festivaali täydentää olennaisena osana Berliinin keväistä musiikkitarjontaa. Tänä vuonna kevättä kylläkin yhä odotellaan, sillä kesken festivaalia saapui kaupunkiin hurja siperialainen takatalvi. Minulle kerrottiin, että lähes koskaan aikaisemmin ei Berliinissä ole mitattu yhtä kireitä pakkaslukemia maaliskuussa. Lumipyry ja hyytävä viima eivät onneksi karkottaneet innokasta yleisöä, joka täytti salit ääriään myöten. Vuoden 2013 festivaalin pääteemoina olivat lyömäsoittimet, Turkki, Lähi-Itä ja Maghreb sekä minidraama, monodraama ja melodraama.
Jo heti festivaalin avajaisiltana sain kokea mieleenpainuvan maagisen sointielämyksen. Slagwerk den Haagin kuusi lyömäsoittajaa esittivät amerikkalaisen säveltäjän Michael Gordonin hieman alle tunnin mittaisen teoksen Timber. Soittajat asettuivat rinkiin aivan kuten nuotiotulen ympärille ja kullakin heistä oli edessään puulankkua muistuttava pienempi tai suurempi soitin. Lankkuja eri malleteilla eri kohdista soitettaessa syntyi kiehtovan minimalistinen gamelanorkesteri. Polyrytmien yhteissointi oli hengittävän resonoiva ja siitä välittyi rikas yläsävelsarja. Kyseinen lankku on itse asiassa ortodoksisista ja katolisista luostareista periytyvä soitin, jota on käytetty rukoushetkien ajankulun signaalina. Soittimella on useampia nimiä, mm. semantron, simantra tai tabula lignea. Löytyyköhän sille suomalaista vastinetta? Gordonin Timber on malliesimerkki onnistuneesta yhteistyöstä. Säveltäjä kertoo ohjelmakommentissaan, että aloittaessaan kirjoittamaan partituuria hän ei vielä tiennyt täsmälleen mille soittimille teos on tarkoitettu. Vasta työskennellessään muusikoiden kanssa löytyi yhteisten etsintöjen tuloksena juuri se oikea ratkaisu.
Jokaiseen lyömäsoitinesitykseen liittyy pakostakin jonkinasteinen koreografia. Siitä voi tehdä hyveen, kuten lyömäsoittaja Christian Diersteinin resitaalikonsertti osoitti. Resitaalin ilmaisu liikkui kiinnostavan harkitusti konsertin ja musiikkiteatterin välimaastossa. Viiden teoksen vaatimista soitinrakennelmista ja solistin liikeradoista niiden puitteissa rakentui vahva dramaturgia ja tilan monitasoinen haltuunotto. Resitaalin raameina toimivat massiiviset rakennelmat vaativat Daniel Ottin querströmung 2 sekä Lucia Ronchettin Helicopters and Butterflies. Ohjelmakokonaisuuden keskipisteenä oli puolestaan François Sarhanin Homework 2, jossa soittimeksi pelkistyi esiintyjän oman kehon äänet ja eleet. Sarhanin absurdin humoristista ”pellenumeroa” ympäröivät kaksi meditatiivisen keskittynyttä hiljaisempaa teosta: Pierluigi Billonen Mani. Gonxha kahdelle tiibettiläiselle äänimaljalle sekä Salvatore Sciarrinon Il legno e la parola marimbafonille ja levykelloille. Resitaalin päättävässä Ronchettin teoksessa lyömäsoittajan ”kioskista” oli kasvanut monikerroksinen maja, vähän samanlainen joita pojat rakentavat metsiköihin. Dierstein kierteli hökkelin sisällä kilkutellen ja kalistellen, resitoiden Dostojevskin Pelureita saksaksi, hyräillen ”kansanlaulua” dulcimerin säestyksellä, pelaten katolla rulettia, välillä poistuen majan edustalle steppaamaan vaellussauvan varassa.
Steve Reichin ja Beryl Korotin multimediaoratorio The Cave (1990–93) edustaa omalla tavallaan samantyyppistä kehän kiertämisen ja keskipisteen etsimisen tematiikkaa kuten Gordonin Timber. Kolmiosaiseksi jakautuva teos kyselee vastauksia Abrahamin hautaluolan arvoitukseen haastattelemalla kolmen eri kirjauskonnon edustajia. ”Oratorion” ytimen muodostavat jaksot, joissa luolan paikalle rakennetun kirkkomoskeijan sisätilaa kuvataan 360 asteen luuppina. Soittimet pysähtyvät pitkälle fermaatille ja taustalta kuuluu pyhän tilan äänimaisema askelineen ja puheensorinoineen. Olisin toivonut Reichilta ja Korotilta vielä selkeämpää keskittymistä pelkistetyn ilmaisun monitasoisiin mahdollisuuksiin. Haastattelupätkät ovat sinänsä viihdyttäviä, mutta ihmisäänen muokkaus musiikiksi jää jotenkin liian ilmeiselle, latistavalle tasolle. Reichin kaltaiselta mestarilta odottaisi luovempaa fantasiaa. Juutalaisiin ja arabeihin keskittyvän kahden ensimmäisen osan tempo tuntui välillä väkinäisen junnaavalta, vaikka Ensemble Modern Jonathan Stockhammerin johdolla tulkitsi suoraviivaista partituuria tehtäväänsä paneutuvalla antaumuksella. Vasta kolmannen osan newyorkilaisten iloisemmat sutkaukset antoivat musiikille luontevamman ja energisemmän pulssin. Olisikohan asiaa auttanut se, että jokainen haastatelluista olisi saanut ilmaista näkemyksensä omalla äidinkielellään. Teoksen musiikillisesti kiitollisimpia jaksoja tuntuivat olevan kolmen laulajan esittämät ketterästi viilettävät lainaukset vanhasta testamentista.
MaerzMusik aktivoi yleisönsä kiertoliikkeeseen ympäri Berliinin tavattoman laajaa keskustaa. Yksi omalle kohdalleni sattuneista kiinnostavimmista paikoista oli vuonna 1929 avattu mykkäfilmiteatteri ”Delphi” Prenzlauer Bergin pohjoisnurkilla. Varastotilaksi DDR:n aikana hyljätty suuri sali on päässyt tunnelmallisesti rappeutumaan, lämmityskin taisi puuttua. ”Delphi” oli täydellinen ympäristö japanilaisen Teinosuke Kinugasan vuonna 1926 ohjaamalle hätkähdyttävän radikaalille mykkäfilmille A Page of Madness, johon amerikkalainen Gene Coleman on säveltänyt uuden musiikin (ks. kuva). Kinugasan kuvakielen ekspressiivinen hurjuus on sitä luokkaa, että musiikin on parempi pysyä hienovaraisesti taustalla. Wieniläinen PHACE Ensemble ja baritoni Thomas Buckner tulkitsivat artikuloidusti Colemanin gagaku-henkistä partituuria, jonka tarkkaan punnitut sointivärikerrostumat selkeyttivät arvaamatonta filmikerrontaa.
Liikkuvan kuvan voimakas läsnäolo taitaa olla se tyypillisin aikamme musiikkiteatterin pakollisista keinovaroista. Parhaimmillaan kuva ja musiikki tukevat toinen toisiaan, mutta ohjaajan on pidettävä varansa ettei kuva pääse täysin niskan päälle musiikin kustannuksella. Michael Jarrellin monodraamassa Kassandra (1993/1997) on kaksi vahvaa elementtiä: Christa Wolfin traagiseen tarinaan perustuva libretto sekä sointiväreillä herkutteleva monisyinen partituuri. Niinpä keskellä näyttämöä jättiläisruudulta pullisteleva Dalibor Pysin video kaappasi aivan perusteettomasti yleisön huomion. Sekalaista kuvamateriaalia väsymättä syytävä video ei vain edustanut yhtä korkeaa ammattitasoa kuin musiikki ja teksti, ja niinpä sen dominoiva asema ärsytti. Yritin kääntää katsettani sivuun ja keskittyä Anna Clementin sähköistävään kertojanääneen, mutta kuva tunkeutui vääjäämättä silmänurkkiin kummittelemaan. Andrea Pestalozzan luotsaama kaupunkia jakaneen muurin kaatuessa perustettu ensemble unitedberlin on jo ehtinyt kunnioitettavaan ikään. Sen huomasi jousisoittajista, joille Jarrellin ranskalaisen koulukunnan pikantit hienostelut eivät oikein tahtoneet luistaa. Alttoviulistia olisin mieluummin kuunnellut jossakin Kreuzbergin klubilla rouhimassa soittimestaan Lachenmann-groovea…