The Liszt project
Liszt, Bartók, Messiaen, Ravel, Skrjabin, Stroppa, Wagner
Pierre-Laurent Aimard, piano
Deutsche Grammophon, 2011
Jopas jotakin! Ranskalaisen ja uudemman musiikin velho Pierre-Laurent Aimard on ottanut projektikseen peilailla Franz Lisztin (1811–1886) vaikutusta jälkipolvien säveltäjien tuotoksiin. Tuo 200-vuotinen projekti kattaa aikalaisista (Wagner) nykysäveltäjiin (Stroppa), eikä voisi kuvitellakaan 1900-lukulaista pianosävellystä, johon ei Lisztillä olisi ainakin jonkin mutkan kautta näppinsä pelissä. Siinä mielessä Lisztin alulle panema projekti myös jatkuu edelleen. Uusi, kahden CD-levyn julkaisu on tärkeä kommentti Lisztin valtavasta merkityksestä länsimaiselle musiikille. Levyjen teosten järjestys on ajatuksia herättävä: kappaleet ikään kuin selittyvät aina seuraavalla. Säveltäjien kommunikointi ja ideoiden lainailu teosten välityksellä ei voisi tämän selvemmäksi tulla; lähtökohta on hyvin mielenkiintoinen.
On hyvin vaikea kuvitella Aimardin kaltaisen sofistikoituneen älykköpianistin tekemässä Lisztiä, joka ehkä vaatii tietynlaista räväkkyyttä ja pidäkkeetöntä uhkarohkeutta, heittäytymistä virran vietäväksi roiskeista piittaamatta. Aimard tekeekin Lisztinsä hyvin etäisesti ja ylhäältä tarkkaillen. Avausteos La lugubre gondola (surugondoli) ui todella syvissä vesissä, raskaasti ja hartaasti. Runsaasti annosteltu pedaali saa aikaan tummia värähtelyitä. Lisztin myöhäisteosten tapaan se on lähinnä tutkielma ylinousevista harmonioista, jännitteistä ja äänten keskinäisistä reagoinneista.
Aimard on omimmillaan, mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan: Nuages gris ja Unstern! Sinistre ovat täynnä aromeja ja maukasta harmonioiden huojuntaa. Bartókin (1881-1945) Nénie valottaa Aimardin notkeutta massojen hallinassa. Bergin (1885–1935) sonaatti op.1 ja Skrjabinin (1872–1915) yhdeksäs sonaatti Musta messu taas lähtevät käänteisesti, lopputuloksesta päin kertomaan Lisztin h-molli-sonaatin jälkipolville jättämää perintöä. Tässä yhteydessä painottuu sonaattien yksiosaisuus. Musta messu ei ehkä ole yhtä diabolinen, pahaenteinen ja motiiveja erotteleva kuin Horowitzilla, mutta Aimard painottaa tasapainoista äänenväriä ja muodon yhtenäisyyttä hyvin herkällä korvalla.
Pimeät ja tummasävyiset Lisztin Villa d’esten sypressit ja Bartókin Nénie vaihtuvat iloiseen siipien läpyttelyyn ja visertelyyn, kun Lisztin Fransiskus Assisilaisen saarna linnuille ja Marco Stroppan (s.1959) Tangata Manu lehahtavat liitoon keveästi välkehtien. Säveltäjien 150-vuotinen ikäero tietysti tuntuu, mutta linkki ei voi olla paljastumatta lintuaiheiden kuitenkin pyöriessä melko lailla samaa piiriä vuosisadasta toiseen. Myös Messiaenin (1908-1992) Le Traquet Stapazin piipittää silloin tällöin ylärekisterissä, mutta ilmaisu on paljon moninaisempaa ja myös linnun ominaisuudet, tavat ja elinympäristö avautuvat messiaenisen raikkaasti. Aimardin muuntautumiskyky uskottavasti linnusta ja tyylistä toiseen on kunnioitettavan notkeaa.
Ehkä koko albumin pääteos on puolituntinen Lisztin h-molli-sonaatti, jonka Aimard ottaa hyvin tiukasti aisoihinsa. Ei hetkeksikään tunnu siltä, että taitaminen ja sorminäppäryys ottaisivat yliotteen väreistä tai selkeydestä, eikä sonaatti avaudu ollenkaan voimallisena kilparatsuna, vaan näytekappaleena, jonka Aimard on ottanut mikroskooppinsa alle. Tempot ovat tasaiset ja kaikki äärimmäisyys on riisuttu, mihin ehkä vain Aimardin kaltaisilla sointiväritaitureilla on varaa. Hänen ei tarvitse todistella pinnallisia motorisia valmiuksia enää kenellekään.
Ei edes Vallée d’Obermannin moukaroinnissa Aimard lähde nopeuskisaan, vaan ottaa jälleen hyvin ryhdikkään ja asiallisen lähestymistavan. Hän muovaa tästäkin murikasta mietiskelevän filosofisen esseen, jossa ei ole mihinkään kiire. Vaikka nuottilehdet olisivat täynnä sointurepetitioita tai oktaaavijuoksuja, Aimard pysyttelee tiukasti alussa sovitussa aikataulussa. Onhan se niin, että kun ottaa hitaammin, ehtii nähdä kaiken kauniin ympärillään. Laaksot, linnut, kimmeltävät purot… Ties vaikka joku niistä päätyisi vielä sävellyksen aiheeksi, ihan kuin Lisztillä silloin.