ALKAN & CHOPIN
sonaatit sellolle ja pianolle
Job Ter Haar, sello
Vaughan Schlepp, piano (Erard 1846)
Quintone
Viimeaikainen innostus periodisoitinten ja romantikkosäveltäjien naittamiseksi sai minut tarttumaan kolme vuotta sitten ilmestyneeseen Quintonen levyyn. Frederic Chopinin ja Chalres-Valentin Alkanin sellosonaatit tarjoavat hyvän verrokin Onyxin melko tuoreelle levylle (Chopinin ja Mendelssohnin sellosonaatit), joka sai vakuuttumaan nykytrendin toimivuudesta. Suolikielet ja aikalais-Erard vievät lähemmäksi sävellysten valmistumishetkeä ja kenties säveltäjän aikeita, mutta tärkeämpää vielä ne kuulostavat yhdessä paremmalta kuin nykysoittimet ja sallivat sellon selättää muutoin ylivaltaisen pianon.
Alkanin sellosonaatti tarjoaa säveltäjälleen tyypillistä hermostuneisuuden partaalla vipeltävää sarjatulta, joka on virtuoosista sanan kliseisimmässä merkityksessä. Sen improvisatorinen luonne saattaa häiritä, jos käsitys musiikista on saksalaisen arkkitehtonisen ihanteen mukainen. Eihän se ehkä ole suurten sellosonaattien veroinen kokonaisuus, mutta Job Ter Haarin ja Vaughan Schleppin innostunut veto onnistuu korostamaan sen hyveitä, eli kahlitsematonta ”järjettömyyttä” ja näyttävää rivakkuutta. Finaalin Saltarella on suoraan sanottuna huikea.
Koska minulla on kaksi melko tuoretta periodisoittimilla soitettua levytystä Chopinin sellosonaatista, seuraa nelinpelikamppailu. Sinisessä kulmassa Pieter Wispelwey ja Paulo Giacometti (Onyx), punaisessa kulmassa Job Ter Haar ja Vaughan Schlepp (Quintone). Let’s get rady to rumble!
Sellisti Job Ter Haarin näkemys Chopinin ensimmäisen osan alusta on jämäkkä ja suoralinjainen, hyvin vakaasti etenevä toteamisketju, joka toimii jyrkkäilmeisissä säkeissä hienosti. Hän lähtee ikään kuin suorittamaan tehtävää. Vastapainoksi raamikkuudelle hän tarjoaa keimailevasti liukuvaa portamentoa aina kun mahdollista, eli pitkissä melodioissa, ja niitähän sitten riittää. Vaughan Schlepp tyytyy komppaamaan ja päästää Ter Haarin sooloilemaan vapaammin kuin Giacometti päästää Wispelweyn. Quintonen kaksikon dramaturgia kulmikkaasta alusta juonikkaaseen maisteluun vakuuttaa silti Onyxin duoa paremmin. Lisäksi Wispelweyn muutama helppo virhe laskee suojauksen ja päästää Quintonen kaksikon läpiajoon. Tilanne 1-0 Quintonelle.
Scherzoa hallitsevat Onyxin Wispelwey ja Giacometti rajummalla tempolla ja vapautuneemmalla otteellaan. Ter Haarin portamento alkaa jo uuvuttaa tässä vaiheessa eikä Schlepp tunnu innostuvan pomppuisaan tekstiin sen vaatimalla riemulla. Onyx tasoittaa scherzossa ja menee hitaassa osassa johtoon viipyilevällä, lavealla tempon käsittelyllä, joka saa Quintonen kuulostamaan askelmerkkejä tavailevilta suorittajilta. Se kelpaisi muuten hyvin, mutta vastassa on niin kova poppoo, että vain paras riittää. Ratkaisu siirtyy finaaliin, johon Onyx lähtee yhden pisteen johtoasemassa.
Finaali on tasainen. Ter Haar ja Schlepp ovat rytmisesti tarkkoja ja kuviot on harjoiteltu yhteen saumattomasti. Wispelwey ja Giacometti eivät kuitenkaan lähde varmistelemaan voittoa, vaan heidän tulkinnastaan huokuu spontaania pirskettä, ja kova tempo kestää loppuun asti ilman uupumuksen merkkejä. Finaali menee yli 40 sekunnin erolla Onyxin kaveruksille, jotka pystyvät vielä hurjassa vauhdissakin takomaan ilmoille loisteliaan crescendon. Vaikka Quintone tarjosi kelpo vastuksen, ei se ihan riittänyt tällä kertaa. Onyx voittaa tuomariäänin 1-3 kamppailun Chopinin sellosonaatissa.