Amfion pro musica classica

Levyarvio: Saariaho saa orkesterit väreilemään

Saariaho: Works for Orchestra
Ondine 2012

Ondine juhlii 60 vuotta täyttävää Kaija Saariahoa neljän levyn erikoisjulkaisulla, joka sisältää orkesteriteoksia vuosilta 1986-2007. Esittäjistö on juhlalevyn arvoista: orkestereina soittavat Los Angelesin filharmoninen orkesteri (johtajana Esa-Pekka Salonen), Avanti! (Hannu Lintu), Radion sinfoniaorkesteri (Jukka-Pekka Saraste) ja Orchestre de Paris (Christoph Eschenbach) solisteinaan mm. Tapiolan kamarikuoro, sellisti Anssi Karttunen, sopraanot Anu Komsi ja Pia Freund sekä viulisti John Storgårds.

Kokoonpanot vaihtelevat jousiorkesterista (Nymphéa Reflection, 2001) suureen orkesteriin ja kuoroon (Oltra mar, 1999) sekä erilaisiin solistiteoksiin – lauluääni ja sello Saariahon erityisinä suosikkeina – ja kehitys 1980-90 -luvun staattisemmasta tyylistä dramaattisempaan on hyvin havaittavissa, mutta kokonaisuutena Saariahon tuotanto on ilmaisultaan huomattavan yhtenäistä.

Tämän ilmaisun ehkä keskeisin elementti on sointiväri, väreileviksi pisaroiksi hajoava sointi, joka muistuttaa impressionistisen maalaustaiteen tapaa käsitellä väripintaa (Monet’n lummemaalaukset olivatkin Nymphéa Reflectionin taustalla). Saariaho on jo varhaisessa vaiheessa käyttänyt tietokonetta säveltämisen apuna esimerkiksi äänen spektrin analysoimisessa teoksen lähtökohdaksi. Syvällinen ulkomusiikillinen kytkös tekee Saariahosta suorastaan symbolistisen säveltäjän. Avaruuden, valoilmiöiden ja veden teemat toistuvat, usein rakkaudella ja kuolemalla kehystettyinä. Juuri jatkuva kohtalontuntu estää Saariahon musiikkia luisumasta pelkäksi valo- ja värileikiksi.

Huippuhetket ovat vokaaliteoksissa; Saariaho on aikamme mestarillisimpia ihmisäänen käsittelijöitä. Anu Komsin ja kontra-altto Riikka Rantasen aistillinen dialogi haaveilevan surrealistisessa Grammaire des rêves -teoksessa (1988) vaivuttaa transsiin, ja suositun Amour de loin -oopperan pohjalta muokatussa Cinq reflets de ’l’Amour de loin’ -sarjassa (2001) ritarin ja tämän enemmän tai vähemmän kuvitteellisen rakastetun äänet uivat salaperäisessä fantasiasfäärissä.

Kokonaisuutena sävähdyttävin on Pariisin Salle Pleyelissä taltioitu neljäs levy, jossa vaelletaan Orionin (2002) hyytänkirkkailta pinnoilta sellokonserton Notes on Light (2006) kautta elegantin shamanistiseen Mirage-teokseen, jossa Anssi Karttunen tukee sellollaan Karita Mattilan kiihkeää, raudanlujaa sopraanoa.

Vastaa

Post Navigation