Clementi Capriccios & Variations
Howard Shelley, piano
Hyperion, 2011
Muzio Clementi (1752–1832) oli aikansa arvostetuimpia pianisteja ja säveltäjiä, joka oli merkittävässä asemassa niin sonaattimuodon kehittäjänä kuin sormiteknisenä uudistajana. Kerrotaan hänen soittotaidoillaan nöyryyttäneen itse Mozartia iltamissa. Mutta niin vain jäivät hänenkin teoksensa jonnekin historian hämäriin. Syitä hänen unohtamiseen voi olla monia: hänen varsinainen luomiskautensa hiipui jo varhaisella 1800-luvulla nuotti- ja soitinbisnesten viedessä aikaa sävellystyöltä. Toiseksi pianokouluvihkot lokaavat pikkusonatiineillaan Clementin nimeä niin, että aikuistuneetkaan pianistit eivät viitsi ottaa häntä tarkempaan syyniin. Mutta tärkein syy lienee se, että vaikka hän syntyi ennen Mozartia ja kuoli Beethovenin jälkeen, ovat nämä jättiläiset langettaneet niin pimeän varjon aikalaistensa ylle, että valon maille kapuaminen lienee vain mahdotonta. Joka tapauksessa Clementiä pidetään puuttuvana linkkinä Mozartin ja Beethovenin välillä. Eikä ihan suotta, hänen tyylinsä on jotain mozartmaisen kepeyden ja beethovinaanisen raskauden väliltä.
Hyperion on ilahduttavasti kaivellut säveltäjiä ja teoksia nuottikirjallisuuden marginaaleista. Clementin kaikki sonaatit levyttänyt Howard Shelley jatkaa omalta osaltaan unohdettujen elvyttämistä jatkamalla Clementi-sarjaansa uudella tuplalevyllään, joka on melkoinen monimuotoisuuden paletti. Monet teoksista voisivat olla yhtä hyvin sonaatteja tai fantasioita, mutta kapriiseiksi ne on nimetty. Lisäksi on pieni rondo ja lukuisia muunnelmateoksia.
Vaikka Clementi on hyvin klassinen ja aristokraattinen, Shelley ei sievistele tai näpertele pikkusuloista, vaan ote enemmänkin päättäväinen ja sankarillinen. Clementin hurjuus löytyy etenkin murtosointujuoksuista, joihin Shelley tarttuu usein synkeästi kiinni. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Clementin kuulas paljastavuus vaatii tämän tason soittajan tulkikseen. Sävellyksinä levyn onnistuneimmat teokset ovat kolmiosaiset C-duuri- ja e-molli-kapriisit, joihin Shelley muovaa pinnallisen koreuden lisäksi myös syvällisiä ja muodollisesti vaikuttavia piirteitä.
Muunnelmissaan Clementi ei sorru itsestäänselvyyksiin, mutta keksimisen riemukaan ei aina välity. Mozartin ”Batti, batti” -aariasta sorvatut muunnelmat ovat ihan hauskoja, mutta levyn mielenkiintoisin löytö on op. 19 Musiikilliset karakterit, jotka imitoivat aikansa suuria, kuten Mozartia, Haydnia, Kozeluchia ja itseään Clementiä. Oli tarkoituksena parodia tai tyylioppi, Shelley vetää vaivatta kulloisenkin esikuvan peruukin päähänsä ja näppärillä sormillaan loihtii ilmoille ajan hengen mukaista sievää ja myrskyisää, improvisatorista pianotykitystä.