Herrmann: Moby Dick, Sinfonietta
Richard Edgar-Wilson, David Wilson-Johnson
Tanskan kansallinen sinfoniaorkesteri, Michael Schønwandt
Chandos, 2011
Erityisesti elokuvamusiikistaan tunnettu Bernard Herrmann (1911-1975) sävelsi myös joukon mitä kiinnostavimpia konsertti- ja näyttämöteoksia. Näistä tärkeimmät Herrmann ehti levyttää itse 60- ja 70-lukujen taitteessa. Sen jälkeen levytyksiä ei ole juuri tehty, muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta.
Tätä taustaa vasten Michael Schønwandtin johtaman Tanskan kansallisorkesterin ja –kuoron Herrmanni-levy on erityisen tärkeä. Chandosin äänitteellä kuullaan kaksi merkittävää varhaisteosta, Moby Dick-kantaatti (1936-38) sekä Sinfonietta (1935-36).
Oopperasuunnitelmasta 45-minuuttiseksi dramaattiseksi kantaatiksi muotoutunut Herman Melvillen romaaniin pohjautuva Moby Dick sai kantaesityksensä Sir John Barbirollin johdolla New Yorkissa. Teos on omistettu Charles Ivesille, joka oli nuoren Herrmannin ystävä ja tukija.
Moby Dickissä ovat jo läsnä kaikki Herrmannin persoonallisen tyylin elementit. Rytmiikka on iskevää, ja suoraviivaista sävelkieltä värittää rikas orkestrointi, jossa aineettoman kevyet jaksot vuorottelevat raskaiden vaskisointujen kanssa. Kuoro-osuuksilla on merkittävä rooli monine dramaattisine huipennuksineen. Pääsolisteja on kaksi, tenori ja baritoni, jotka antavat äänensä merimies Ishmaelille kapteeni Ahabille. Vaikka Moby Dick on idiomaattista Herrmannia, sävelkielestä ei voi olla tekemättä rinnastuksia Ralph Vaughan Williamsiin ja Benjamin Britteniin. Britten olikin kuulemassa Moby Dickin kantaesityksen, ja kenties Peter Grimesiin (1942-45) päätyi myös ripaus Herrmannia.
Orkesteri, kuoro sekä solistit Richard Edgar-Wilson ja David Wilson-Johnson tekevät Schønwandtin johdolla kunniaa Herrmannin partituurille. Albumin täydentää Herrmannin Sinfonietta jousiorkesterille, jonka alkuperäisversio kuullaan nyt levyllä ensimmäisen kerran. Sinfonietta on Herrmannin tutkielma Arnold Schönbergiltä lainattujen keinovarojen maailmaan. Kuulija tunnistaa teoksesta nopeasti motiivit, jotka Herrmann kierrätti reilut parikymmentä vuotta myöhemmin Hitchcockin Psykon musiikkiin.
On ilahduttavaa, että myös Sinfoniettan kaltainen kiinnostava harvinaisuus Herrmannin varhaisvuosilta on vihdoin dokumentoitu äänitteelle alkuperäisessä muodossaan. Toivottavasti Chandos jatkaa Herrmannin konserttimusiikin levyttämistä myös tulevilla julkaisuillaan.