Amfion pro musica classica

”Kuumuus hohkaa puolin ja toisin” – Maisky, Argerich ja Schumann vaaran vyöhykkeellä

Kuva: DG

Argerich kiirehtii kolme ensimmäistä kahdeksasosatriolia, jää hiukan odottelemaan toiselle neljäsosalle, ja antaa sitten lopputahdin livetä käsistä kuin nylkemistä tiskipöydällä odottava made. Maisky on hädin tuskin ehtinyt napauttaa vasemman käden kakkossormensa otelautaan kohotahtiaan varten, kun pianisti on jo ehtinyt seuraavan tahdin ykköselle. Mutta eipä hätää: valpas Argerich jää unelmoimaan kahden seuraavan iskun ajaksi hengittääkseen täysin yhtenäisesti sellistin alaspäisen asteikon kanssa, ja kuulija rentoutuu – muttei monenkaan millisekunnin ajaksi, sillä jo fraasin viimeisellä äänellä hän on ehtinyt syöksyä kohti seuraavaa tunnekuohua.

Kun latvialainen sellisti Mischa Maisky ja argentiinalainen pianisti Martha Argerich tähän tapaan polkaisevat käyntiin Robert Schumannin Phantasiestücke-sarjan Op. 73 ensimmäisen kappaleen, on parasta tarttua tuolinsa käsinojiin. Se, joka täysromanttisenkin musiikin tulkinnalta odottaa logiikkaa ja sopusointua, voi huomata irvistävänsä. Luvassa on yhden merisairaaksi tekevä, toista kiihottava kierros musiikillisessa vuoristoradassa: pulssi kiihtyy, sydän hyppää kurkkuun ja välillä suorastaan pelottaa.

Omasta puolestani voin kertoa pitäväni vuoristoradoista – varsinkin vanhoista sellaisista, joiden puiset raamit natisevat hiukan antaessaan periksi vastuksille. Maisky–Argerich -työparin kesyttämättömäksikin luonnehdittavissa oleva soitto on oiva kommentaari siihen tasavarmaan ja turvallisissa raameissa pysyttelevään Schumann-musisointiin, jota nykyään usein kuulee. Leikkaamaton taltiointi esityksestä paljastaa duon työskentelystä jotain sellaista, johon nykypäivän studioäänitteet voivat vain vihjata. ”Heat emanates from both sides”, kuvailee soittoa osuvasti Bernard Holland New York Timesissa julkaistussa konserttiarviossaan.

Maisky lypsää sellosta tasaisen leveästi soivaa ääntä, mutta tekee nopeita, riskaabelin oloisia ylöspäisiä asemanvaihtoja, ja spontaanisti myös jättää pois (tai unohtaa) vibraton joillakin äänistä. Välillä hän joutuu reagoimaan kumppaninsa liikkeisiin niin nopeasti, että aluke jää viimeistelemättömän karheaksi. Sävelpuhtauden kanssa on paikoin toivomisen varaa: vieraillessaan Suomessa edellisen kerran vuonna 2007 sellisti herättikin muusikkopiireissä huomiota rohkenemalla vähätellä huolellisen intonoinnin merkitystä Helsingin Sanomissa julkaistussa haastattelussa.

Argerichin erikoisuus on päästää soiton aikana kosketus vaihtelemaan jäntevän ja utuisen välillä siinä määrin, että joskus tietty sävel saa ihmeen kulmikkaan, suorastaan terävän aksentin, toisaalla taas ääniä jää kokonaan syttymättä. Mutta se intensiteetti, mikä latinalaiskaunottaren mustissa silmissä välkkyy, myös pianismissa vastustamattomalla tavalla kuuluu.

Yllä kuvaamani konserttitaltiointi on hiustyyleistä päätellen samoilta ajoilta kuin vuonna 1985 julkaistu levytys Philips-yhtiölle. Tyylillisiin seikkoihin tottuu, niin myös tässä tapauksessa; vaatiikin paluuta korvien aiempaan viattomuuteen, jottei tulkinnan radikaali luonne jäisi pimentoon. Agogista edestakaista liikettä on valtavasti: tahdit ja fraasit eivät suinkaan aina hengitä ”oikein”, vaan kumpikin soittajista pidentää tai lyhentää ääniä varsin mielivaltaisen oloisesti. Tahdit eivät useinkaan ala yhdessä, mutta kiihkon valtaan joutunut jää hetken päästä taas sopuisasti odottelemaan taakse jäänyttä. Missä menee tekotaiteilun raja, musiikin asettaminen egon palvelukseen? Voi olla, että raja tässä kohden ylittyy. Mutta esityksen pelastaa ja kohottaa arkipäiväisen yläpuolelle Maiskyn ja Argerichin yksimielisen intuitiivinen kohtaaminen, jossa keskeinen kysymys ei niinkään ole missä vaan miten. Kumppanukset ymmärtävät tätä musiikkia samalla tavalla. Ymmärtävätkö he sitä mielestämme oikein, on sivuseikka.

Krzysztof Penderecki on hiljattain – surullista kyllä – todennut, että jossain vaiheessa sitä vain on ryhdyttävä säveltämään kaunista musiikkia. Jatkaako Maisky samoilla linjoilla? ”Venäläiseen tyyliin kuuluu tunteiden intensiivisyys, sointivärien korostus ja rytminen vapaus kuitenkin niin, että musiikin pulssi ja teoksen rakenne eivät horju”, hän kertoo Helsingin Sanomissa vuonna 2007. [Kursivointi allekirjoittaneen tekosia.] Parissakymmenessä vuodessa onkin tapahtunut huomattavaa tulkinnallista seestymistä, kun vertaa Youtube-videota teoksen levytykseen vuodelta 2001. Samalla tuntuu olevan menetetty jotain Schumannin musiikin perusluonteesta, horjuvasta psyykestä ja äärimmäisestä, jopa neuroottisesta herkkyydestä.

Vastaa

Post Navigation