Helsingin Sanomissa Hannu-Ilari Lampila lyttää poikkeuksellisen suorasanaisesti Salosen konserton: teos on "niin viihteellistä pintaliitoa, että oikein ällistyttää". Lampilan mielestä säveltäjä on pyrkinyt miellyttämään yleisöä havahduttamisen tai hätkähdyttämisen sijaan.

Mikä hauskinta, lyhyessä ajassa kritiikkiä on ehditty kommentoida jo yli kymmenen kertaa. Erityisesti viihdyttävyyttä ei ole pidetty huonona ominaisuutena: "Pianokonsertti (sic) oli raikas, energinen, optimistinen ja hyväntuulinen, kaunis, taiturimainen ja sitä todella kuunteli ilokseen. [...] Se, että teoksestä puuttuvat synkät sävyt ei tee sitä huonoa", sanoo yksi. Ja toinen: "Sellaista se näköjään on, kun ei asu paikassa jossa valtio rahoittaa pienen eliitin korvia vihlovaa möykkää, niinkuin Suomessa on tapana. Pitää oikeasti ANSAITA rahansa, kuvitella!"

Käsittämätöntä ja hienoa: keskustelu Hesarin arviosta on käynnissä edelleen, ja kommentteja on kirjoitettu jo lähes neljäkymmentä. Monet ovat vierastaneet kriitikon kriittisyyttä, oman (tässä tapauksessa negatiivisen) mielipiteen julkituomista. Jotkut ovat vastineeksi ryhtyneet arvioimaan Lampilan kritiikkiä kirjallisena suorituksena, yleensä kehnoin arvosanoin. Ylipäänsä kaivataan useampia vaihtoehtoisia konserttiarvioita – sopii toivoa, että keskustelijat löytävät myös Amfionin sivuille.

Kriitikon työstä on liikkeellä monenlaisia käsityksiä: "Taidemusiikin puolella kriitikon kauhu on kappale, joska yleisökin tykkää, sillä silloin kriitikolla ei ole jäljellä mitään keinoa asettua yleisön yläpuolelle. Ja yleisöhän koostuu tunnetusti typeristä lampaista joihin kriitikko ei halua samastua."

Kiinnostavampaa keskustelua on syntynyt ikuisesta viihdyttävyyden ja syvällisyyden dualismista. Liberalisti tiivistää asian näin: "Kyllä kulttuuri saa viihdyttävääkin olla, mutta sen ei pitäisi sortua samalla passivointiin."

Keskustelun virtaa Hesarissakin kahlitsee se, ettei lukija välttämättä tiedä, onko kirjoittajan tarkoituksena ollut ironisoida vai lausua mielipide tosissaan. Joskus sananvaihto kuitenkin saa siivet alleen, kuten Vicente Vasksin vastauksessa kysymykseen musiikin mahdollisuuksista ilmentää "eksistentiaalisia ongelmia": "Teoksessa [voi olla] keskenään ristiriitaisia ominaisuuksia, ja näistä – vaikkapa kahdesta – erilaisesta tasosta syntyy kolmas taso, eli eräänlainen "metataso". Ristiriita voi koskea mitä tahansa musiikin parametria, tai useita samanaikaisesti. Hyvä säveltäjä tosin osaa nuo ristiriitaisuudetkin pakata pettävän ristiriidattomaan asuun, eli "ongelmia" ei tarvitse tyrkyttää kuulijalle."