Kuusisto ja Beatson. Kuva: Maarit Kytöharju

Ennakkoluulottomuudesta on tullut klisee, mutta Pekka Kuusiston Tuusulanjärven ympäristöön synnyttämälle itsensä näköiselle festivaalille tämä määritelmä sopii. Kamarimusiikkitapahtumassa kuulee takuuvarmasti puhuttavia tulkintoja tutusta ohjelmistosta, marginaalista ja muista genreistä poimitun musiikin kanssa vastakkain- ja rinnan aseteltuna: tänä kesänä on kuultu samassa konsertissa esimerkiksi Schumannia ja punkyhtye Joy Divisionin kappaleita.

Kuusisto kirjoittaa ohjelmakirjassa soittavansa joskus tarkoituksellisen rumasti, sillä ”kauneinkaan ei ihastuta […] jollei sopivan matkan päässä lymyile kontrastia. Joskus tulokset tuntuvat väkeviltä, toisinaan keskittymishäiriöisiltä.” Viimekertaiselta festivaalilta on edelleen hyvässä muistissa Messiaenin Aikojen lopun kvarteton viimeinen osa, jossa viulistin kuvia kumartamaton vibraton ja jousen käyttö ja improvisatorinen suhde tulkittavaan materiaaliin loivat hauraudessaan uskomattoman vangitsevan tunnelman.

Riskinotto kannattaa, vaikkei eilinen Beethovenin Kreutzer-sonaatti skottipianisti Alasdair Beatsonin kanssa inspiroituneista hetkistä ja tehokkaasta finaalista huolimatta vastaavaa vaikutelmaa jättänytkään. Kuusisto oli buukannut kansanmuusikot Pekko Käpin ja Vilma Timosen esittämään uuden, päivän humanitääriseen teemaan räätälöidyn teoksensa sonaatin osien välissä. Kenties Käpin jouhikkointro innoitti viulistin hakemaan ensimmäisen osan alkuun mahdollisimman vähän resonoivaa ääntä, mitä ratkaisua en tässä yhteydessä ymmärtänyt.

Vielä vähemmän ymmärsin Käpin ja Timosen kollaasia, jonka aiheena oli ilmeisesti naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen. Teoksessa resitoitiin ja soitettiin sanelukoneella kaiketi Tolstoin ja Raamatun tekstejä, joiden lomassa esitettiin ylipitkiä, staattisia improvisaatioita. Hämmästelin, miten vähiin sointiväreihin kansanmuusikot niissä tyytyivät.

Ennen muuta teos vahvisti käsitystäni siitä, että musiikki kannattaisi pitää erossa palopuheista ja kannanotoista: jos haluaa ilmaista jotain näin konkreettista, olisi yleisönosastokirjoitus tai pamfletti painavampi käsikassara. Nyt teksti söi musiikin tekemää vaikutusta, ja päin vastoin.

Sama teos voi aiheuttaa soittajissa tyystin erilaisia impulsseja, minkä Janácekin skitsofreenisen ensimmäisen jousikvarteton vimmainen tulkinta myöhäisillassa osoitti; yleensä tästä häiriintyneestä musiikista kuullaan varsin salonkikelpoisia ja ”kauniita” esityksiä. Kvartetti haki kansanmusiikkivaikutteisesta satsista ekstreemejä ja piti taatusti otteessaan – pienenä annoksena näin äärirajoilla oleva soitto toimii. Seuraavaksi olisi kiinnostavaa kuulla esitys, jossa kamarimusiikkikumppanit uskaltautuisivat vielä syvemmälle Kuusiston maailmaan, jossa rumuus on osa musiikkia ja arvo sinänsä.

Tälläkin kertaa kaksi eri kokonaisuutta esitettiin limittäin, ja Gesualdon madrigaalit vuorottelivat kvarteton osien kanssa. Kotimaisen Guarneri del Gesualdo Ensemblen notkeat ja solistiset laulajat korostivat hekin musiikin viiltävää dramatiikkaa. Halosenniemen kuivassa akustiikassa yhtyeen sointi oli painottunut liiaksi keskirekisteriin – ehkä tukevampi basso-osasto olisi myös auttanut harmillisen suurpiirteiseksi jäänyttä intonaatiota.