Olli Koskelin (s. 1955) ei ole yhtä tunnettu ja tuottelias säveltäjä kuin muutamat muut suomalaiset ikäpolvensa edustajat – ne radikaalit Korvat auki -modernistit – ja sikäli yksinomaan hänen teoksiinsa keskittyvä konsertti vaikutti jo etukäteen lupaavalta. Vaikka kokoonpano olikin pieni, konsertista sai monipuolisen kuvan Koskelinin sävelkielestä, joka on kehittynyt ekspressionistisesta ”änkyrämodernismista” suloisempaan, spektrivaikutteiseen uusimpressionismiin ja konsertin runkona toimineen sooloselloteos X’sevenin tapauksessa jopa niiden synteesiin. Sävellyskatalogia katsellessa Koskelin tuntuukin olevan omimmillaan juuri pienissä kamarikokoonpanoissa ja virtuoosisissa sooloteoksissa.

Yksilösuoritusten tasolla konsertti tarjosikin toinen toista huikeampia taidonnäytteitä. Ehkä osittain Koskelinin klarinetti- ja pianotaustasta johtuen soolohuiluteos Tintinnio (2003) ja soolopianoteos Courbures (1989) ovat kiinnostavia myös musiikillisten ideoiden tasolla, kun X’seven puolestaan poukkoilee instrumentin rajoja tutkien tekniikasta ja tekstuurista toiseen ilman korvin havaittavaa tarttumapintaa. Vielä enemmän musiikilliseen punaiseen lankaan tai sen puutteeseen lienee vaikuttanut se, että Tintinnio on kirjoitettu tajunnanvirtamaisesti alusta loppuun ja Courbures taas tavanomaista enemmän tulkinnallista vapautta sallivalla tila-aika-notaatiolla X’sevenin ollessa enemmän pelkkä älyllinen konstruktio.

Uusista, tässä konsertissa kantaesitetyistä teoksista X’seveniä onnistuneempia ovat triolle sävelletyt Stabile ja Motore sekä alunperin kitaralle ja huilulle sävelletyn 7 haikua -teoksen triosovitus (kaikki v. 2011). Stabile ja Motore ovat yhtäältä toistensa vastakohtia – toinen meditatiivinen, alitajuntaan pureutuva ja toinen jopa takaa-ajohenkinen toimintabiisi – toisaalta hyvinkin samanlaisia: molemmat hyödyntävät musiikin hahmottamiselle äärimmäisen olennaista toistoa niin mikro- kuin makrotasollakin. Sekin ero teoksilla on, että Motore soi enimmäkseen yhtenä hehkuvana värinä ja Stabile itsenäisten värien kerroksina

7:ssä haikussa kuullaan äärimmäisen herkistä ja rajuista sooloiluista kaikkiin trion mahdollisiin soitinyhdistelmiin kunkin ääneen lausutun runon tunnelmaa tavoitellen. Onkin perusteltua, ettei lähtökohdaksi ole otettu musiikkiin soveltumatonta haikun tiukkaa muotoperiaatetta vaan kunkin runon tunnelma(t) ja haikuille tyypillisen selittämättömyyden idea: musiikillisia ratkaisuja ei tarvitse perustella!

Koskelinin suosimat nopeat pulputukset ja hermostuneet kuvioinnit eivät näyttäneet tuottavan pienintäkään vaikeutta suvereenisti soittaneille taiturimuusikoille. Erityismaininnan ansaitsee etenkin huilisti Mikael Helasvuo, jonka valppaasti ja ilmeikkäästi tulkitsema Tintinnio nousi illan ehdottomaksi kohokohdaksi.