Arnold Schönberg kotioloissa.

Radion sinfoniaorkesteri ja Sakari Oramo aloittivat pari vuotta sitten suurenmoisen, Arnold Schönbergin musiikkia esittelevän konserttisarjan. Säveltäjävalinta on oivallinen: monet tuntevat ”klassikotkin” kuten laulusarja Pierrot Lunairen vain levytyksistä, musiikkidraama Onnellisen käden kaltaisista harvinaisuuksista puhumattakaan. Sarjan aloitti jättimäinen Gurrelieder ja sen huipennuksena kuullaan – uudessa musiikkitalossa – keskeneräiseksi jäänyt ooppera Mooses ja Aaron.

Ennen syyskauden avajaiskonserttia pienehkö joukko entusiasteja oli kokoontunut kuulemaan Schönbergin tyttären (ja toisen 1900-luvun keskeisen säveltäjän, Luigi Nonon, lesken) Nuria Schönberg-Nonon muistoja isästään. Lämminhenkisessä tilaisuudessa kävi ilmi, miten tämä yksityishenkilönä oli huomattavasti hyväntuulisempi kuin mitä julkiset kirjoitukset, valokuvat ja ennen kaikkea musiikki antavat ymmärtää.

Tarinoinnin lomassa hieno pianisti Stefan Litwin valotti Schönbergin musiikin historiaa kunnioittavaa opetustapaa esittämällä Alban Bergin ja Anton von Webernin harjoitusteoksia. Mestarin omat, ensimmäiset todella atonaaliset pianokappaleet opus 11 hän soitti lavalle varta vasten tuodulla pystypianolla, jonka konstruktioon ns. moderaatio- eli hiljennyspedaali edelleen kuuluu. Modernista flyygelistä tämä toiminto nykyisin puuttuu, eikä sillä näin ollen enää täsmällisesti tavoita kappaleiden autenttista sävyä.

Varsinaisen konsertin toisella puoliskolla sai Suomen-ensiesityksensä Schönbergin oratorio Jaakobin tikapuut. Teoksen sävellystyö alkoi kehnoissa oloissa ensimmäisen maailmansodan vielä runnellessa Eurooppaa, kun ruoasta, lämmöstä ja rahasta oli pulaa. Tästä huolimatta säveltäjä sai kolmessa kuukaudessa orkestraatiota vaille valmiiksi oratorion ensimmäisen osan, mutta teos jäi lopulta kesken. Luonnosten perusteella sävellyksen täydensi 1960-luvulla Schönbergin oppilas Winfried Zillig.

Sävellysteknisesti oratorio on kiinnostava, sillä siinä säveltäjä viittaa ensi kerran dodekafoniaan: teos alkaa kuusiäänisellä toisteisella bassokuviolla, jonka päälle syttyvät soinnut täydentävät kromaattisen asteikon 12 säveltä. Vaikutelmani oli, että tekniikka, joka kymmenisen vuotta myöhemmin johti esimerkiksi suurenmoisiin Orkesterivariaatioihin, kaipasi jalostumista: varsinkin kappaleen alkupuoli on melkoista möykkää, josta oli vaikea poimia musiikillisia kiinnekohtia.

Solistit ja kolmeen osaan jaettu kuoro käyttävät runsaasti Pierrot Lunairesta tuttua puhelaulua, jossa rytmit ovat tarkkoja mutta äänen korkeudet suhteellisia. Modernin ihmisen uskonkamppailua käsittelevä teksti on täynnä kiinnostavia metaforia mutta vilahtaa niin nopeasti ohi, ettei tarttumapintaa ainakaan yhdellä kuulemalla synny. EMO Ensemblestä ja Tapiolan kamarikuorosta koottu laulajisto olisi myös voinut käsitellä rytmejä vielä tarkemmin.

Jane Manning. Kuva: Derek Tamea

Loppua kohden tekstuuri kirkastuu, mikä eittämättä kertoo myös Zilligin ammattitaidosta: erityisen koskettava oli Piia Komsin tulkitseman ”sielun” sanaton aaria, jolle jousisoittajien ponticellot antoivat kohottavaa tukeaan. Hanna-Leena Haapamäki vastasi kaikuna yhtä suloisesti vastakkaiselta parvekkeelta.

Illan kohokohta oli ilman muuta Jane Manningin Rso:n muusikoiden kanssa tulkitsema Pierrot Lunaire, avantgarden helmi vailla vertaa. Vuonna 1911 sävelletystä teoksesta kuulee joskus turhan kaunisteltuja esityksiä, mutta ei tällä kertaa: ironiaa ja kipeää kauneutta kabareemaisesti yhdistelemällä Manning vangitsi resitoimalla osuutensa ulkoa ja sai ensiluokkaista tukea Sakari Oramon ja kumppaneiden kamarimusiikista.

Konserttikauden aluksi kuultiin pätevä mutta hiukan tavanomainen tulkinta Johannes Brahmsin neljännestä sinfoniasta. Kyllä tässäkin musiikissa saisi hartsi välillä pöllytä! Ensimmäinen ja toinen osa kärsivät hienoisesta kiireestä, mutta oli erityinen ilo taas kerran kuulla Christoffer Sundqvistin pienimmällekin äänelle merkityksen löytävää klarinettitaidetta.