Veli-Matti Puumala

Sibelius-Akatemian sävellysprofessorina vuodesta 2005 toiminut Veli-Matti Puumala (s. 1965) on aikamme merkittävimpiä ja kiinnostavimpia suomalaissäveltäjiä, jonka musiikkia kuulee valitettavan harvoin. Pianokonsertto Seeds of Time (2004) oli neljän pohjoismaisen orkesterin yhteistilaus, joka sai Teosto-palkinnon vuonna 2005. Oli korkea aika kuulla teos vihdoin Helsingissä; suunniteltu pääkaupungin-esitys keväällä 2007 kun peruuntui solistin sairastumisen vuoksi.Puumala on pianokonsertossaan halunnut välttää perinteistä virtuoosisolistin ja orkesterin välistä taisteluasetelmaa. Teoksen piano-osuus ei tosin millään muotoa ole niukka tai passiivinen, sillä solisti on äänessä lähes koko kappaleen ajan. Tiheä, virtuoosinen ja tarkkuutta vaativa soolo-osuus on myös pianistille ehdottoman haastava. Uudenlainen konserttolähtökohta näkyy ennen muuta soitinnusratkaisuissa: orkesteri on jaettu erilaisiin pienempiin ryhmiin ja yhtyeisiin, ja varsinaista tutti-jaksoa ei teoksessa kuulla oikeastaan lainkaan. Orkestraatio ohenee asteittain teoksen loppua kohti solistin saadessa samalla enemmän tilaa. Puumalan näkökulmat orkesteriin ovat persoonallisia, ja orkesterivärejä hän käyttää erittäin vaihtelevasti ja kiinnostavasti.

Draamalliselta kokonaishahmoltaan konsertto on selkeä ja vääjäämätön, mutta yksityiskohtien tasolla musiikki etenee rikkaasti ja usein arvaamattomastikin. Yksiosainen teos jakaantuu kolmeen selvästi erottuvaan pääjaksoon. Ensimmäinen pääjakso Turba on nopeaa, fragmentaarista ja aggressiivista musiikkia, jossa pianosolisti esiintyy orkesteritekstuurien osana ilman varsinaista omaa profiilia. Pianistin rooli kasvaa näkyvämmäksi laajassa keskijaksossa Premura, jota leimaavat nopeus, jatkuvuus ja hellittämätön liike. Loistokkaan mukaansatempaava jakso on ideoiltaan varsin tiukasti rajattua musiikkia, jonka kokonaiskaarroksena on melko suoraviivainen nousu ja lasku. Olisiko keskiosaa voinut kehitellä vielä pidemmälle, vielä yllättävämpiin ja groteskimpiin tilanteisiin saakka?

Laaja loppujakso Tra le Braccia della Notte on tietyssä mielessä teoksen ”rohkein”: koko jakso leijuu pitkänä, hitaana ja hiljaisena yömusiikkina, joka saa kuulijan ajantajun hämärtymään. Kaikissa jaksoissa musiikin etenemisen katkaisevat ajoittain orkesterin staattiset ”sointi-ikkunat”, joissa kurkistetaan teoksen ulkopuoliseen aikaan ja musiikilliseen todellisuuteen. Tämäkin on rohkea ratkaisu – joka onnistuu.

Omaperäisistä ja innovatiivisista ajankäytöllisistä ideoistaan huolimatta Seeds of Time jättää erittäin tasapainoisen, jopa klassisen vaikutelman. Musiikin ilmaisu ja materiaali on viime kädessä melko niukkaa ja ekonomista, tapahtumarunsautta on annosteltu harkiten, ja eri osien luonne on määritelty tarkkaan.

Konsertto hyödyntää rikkaasti modernia sointimaailmaa, mutta myös hienostuneet alluusiot perinteiseen pianokirjallisuuteen nousevat tärkeään asemaan. Olin kuulevinani viittauksia ainakin Chopinin, Prokofjevin, Albenizin, Ravelin ja Skrjabinin tuotantoon, orkesteriosuudessa myös jazziin. Niin taitavasti kuin alluusiot olikin toteutettu, nostatti niiden runsas käyttö kysymyksiä: mikä lopulta on Puumalan oma pianotyyli, ja onko hän konsertossaan aivan toden teolla yrittänyt sellaista löytää? Vai onko Puumalan näkökulmasta pianorepertuaari nykypäivänä jo ”valmis” ja säveltäjän ”oma pianotyyli” siten mahdottomuus?

Pianokonsertto Seeds of Time on joka tapauksessa mestariteos, yksi suomalaisen konserttokirjallisuuden merkittävimpiä saavutuksia. Teos olisi syytä saada piakkoin levylle, ja sen tulisi lähivuosina olla jonkun suomalaisorkesterin ulkomaankiertueen ohjelmistossa.

Ruotsalainen Roland Pöntinen oli konserton taitava ja virtuoosinen solisti. Puumalan musiikin rikkaan, moni-ilmeisen ja kirkkaan luonteen Pöntinen on ymmärtänyt erinomaisesti.

Balettimusiikki Petrushka (1911/1947) on ymmärrettävistä syistä Igor Stravinskyn (1882–1971) esitetyimpiä teoksia: yhdistyväthän kappaleessa folkloristinen välittömyys, orkestraalinen loisto, vahva tapahtumakuvaus ja sävellystekninen taidokkuus.

Petrushkan esityksestä Finlandia-talossa muodostui ainakin kapellimestari Jani Telarannan näytös: mittavan teoksen johtaminen ulkoa oli uskomaton suoritus. Telarannan vakuuttavassa tulkinnassa olivat kohdallaan sekä primitiivinen rempseys ja lämpö että moderni tarkkuus. HKO:n puhaltajat suoriutuivat vaativista sooloistaan erinomaisesti.