Igor Stravinski. Kuva: Boosey & Hawkes

Big bandin soinnissa on jotain nostalgista, tuulahdus aikakaudelta, joka ei enää palaa (”Nevermore” sanoisi Poen korppi). Big band samoin kuin sinfoniaorkesteri kertovat nykypäivän kuulijalle menneistä ajoista, menneistä pyrkimyksistä ja ihanteista. Siinä mielessä Igor Stravinskyn Ebony Concerto (1945) on virkistävä poikkeus. Kuten Stravinskyn musiikki parhaimmillaan, konsertto asettuu sen verran kummalliseen asentoon aikansa virtauksiin nähden, että se kääntää totutut perspektiivit ylösalaisin. Ebony Concerto on eräänlaista kubistista jazzia, jossa tutut elementit kohtaavat toisensa oudoissa yhteyksissä. Konserton soitinnus on raikkaan omaperäinen: missä muussa big band –teoksessa käytetään harppua?

UMO:n taiteelliset johtajat Kirmo Lintinen ja Kari Heinilä olivat rakentaneet toimivan ohjelmakokonaisuuden Ebony Concerton ympärille. Ennen Stravinskya kuultiin molemmilta herroilta nuoruusteokset 1990-luvun alkupuoliskolta. Lintisen Spring Poem (Esko Linnavalli in memoriam) vuodelta 1992 oli sympaattinen hieman arasteleva tyylitutkielma. Heinilän Blue in Distance (1994) antoi Markku Veijonsuolle mahdollisuuden esitellä hattusordinoidun pasuunan ilmeikästä sointikirjoa.

Stravinskyn konserton vastapainona kuultiin konsertin lopuksi toinen vahva klassikko, Duke Ellingtonin Harlem (1951). Siinä missä umolaiset olivat turvallisilla kotivesillä Ellingtonin parissa, tuntui Stravinsky olevan heille pelottavan karikkoinen taival. Muuhun ohjelmistoon verrattuna Ebony Concertosta ei välittynyt samalla lailla soittamisen riemu, esitys jäi vähän vaisuksi. Nähtävästi syynä olivat Stravinskyn musiikin kulmikkuus ja yllättävät leikkaukset materiaalista toiseen, vastuksia jotka poikkeavat big band –orkesterin normaaliohjelmiston lineaarisemmin rakentuvasta muodonnasta. Edes klarinetisti Antti Sarpila ei päässyt kunnolla esittelemään virtuoosin taitojaan, sillä Ebony Concerto tarjoaa yllättävän vähän soitettavaa solistilleen. Kaikesta huolimatta konserton esitys oli kulttuuriteko UMO:n taholta, ja hieman virallisenoloinen yleisö (joukossa tasavallan presidentti Tarja Halonen) huokui tyytyväisyyttä saadessaan maistella jotain tavanomaisesta poikkeavaa.

Väliajan jälkeen tunnelma tiivistyi. Jouni Järvelän sopraanosaksofoni soi maukkaan rosoisesti Severi Pyysalon Jounille kymmenisen vuotta sitten kirjoittamassa teoksessa Dans la nuit des temps. Pyysalon musiikin myötä konsertissa päästiin lähemmäksi jazzklubin tunnelmaa, juuri sitä välitöntä vahvaa läsnäoloa tässä ja nyt, joka on mielestäni jazzin sykkivä sydän.