Amfion pro musica classica

Taidemusiikin vanhurskauttaminen

Äkkiseltään voisi kuvitella, että taidemusiikki elää suvaitsevaisuuden aikaa, jossa kaikenlaiset tyylit ja suuntaukset saavat elää ja kukoistaa rinnakkain vailla ennakkoluuloja. Vaikka monelaista edistystä on toki tapahtunut, huomattavimpana mainittakoon alkeellisen tonaalisuus-atonaalisuus -kädenväännön hiipuminen, monet rajoitukset kahlitsevat yhä käsityksiämme siitä mitä taidemusiikki saa olla. Tuntuu siltä, kuin pyrkisimme näiden rajoitusten avulla vanhurskauttamaan taidemusiikin syntisen populaarimusiikin yläpuolelle.

Levy-yhtiöiden erilaiset crossover-älynväläykset ovat ilmeisesti jättäneet sieluihimme syviä traumoja, koska olemme niin kovin herkkiä vaalimaan ”genrepuhtautta”. Ensinnäkin olemme allergisia taidemusiikin kaanonin ulkopuolisille soittimille. Pierre Boulez huomautti osuvasti joitakin vuosia sitten, että esimerkiksi sähkökitaran mahdollisuudet ovat yhä lähes täysin tutkimatta. Ilmeisesti meillä on vielä sulattelemista sellaisissa melko hiljattain ilmaatuneissa soittimissa, kuten ondes Martenotissa, että emme ole uskaltautuneet kurkottamaan sähkökitaraan asti.

Toinen kauhistus tuntuu olevan mikrofoni. John Adams esimerkiksi on todennut joutuvansa yhä ongelmiin oopperatalojen kanssa, koska hänen oopperoissaan laulajien tulee käyttää hieman mikrofonivahvistusta.

Crossover-pelkoomme kuuluu myös tarve karsinoida muusikot omiin genreihinsä, joissa heidän on syytä pysyä. Jazzmuusikko ei voi soittaa kunnolla taidemusiikkia, rokkarista puhumattakaan. Silti harva meistä menee haukkumaan Benny Goodmania Stravinskyn Ebony Concerton tai Bartókin Contrastsin solistina. Helposti unohdamme myös Johann Sebastian Bachin olleen ilmiömäinen crossover -muusikko, joka heitti keikkaa niin kahviloissa, hoveissa kuin kirkossakin.

Genrerajoitusten ohella me asetamme erilaisia määrällisiä rajoituksia taidemusiikille. Käsityksemme mukaan hyvä säveltäjä säveltää vähän ja mielellään tuskallisen hitaasti. Laaja tuotanto kielii äkkiä heikosta tasosta. Tämän ”kansanviisauden” tajusi aikanaan Rautavaarakin ja lopetti teostensa opusnumeroinnin, kun opuksia tuntui kertyvän yleisten normien mukaan liikaa. Jos laatu on todellakin kääntäen verrannollinen määrään, pitäisi Bachin, Mozartin ja Haydnin sävellysten olla keskimäärin melko kelvottomia. Olen kuitenkin saanut sen käsityksen, että ihmiset ilmeisesti antavat anteeksi heidän laajan tuotantonsa ja arvostavat heitä.

Sävellystyön nopeudesta tehdään helposti myös ongelma. Jos on totta, että nopeasti syntyy vain huonoa musiikkia, meidän tulisi kaiketi moittia Bartókin Divertimentoa ja Shostakovistin kahdeksatta jousikvartettoa hutiloiden tehdyiksi yritelmiksi, puhumattakaan  kantaateista, joita Bach viikottain raapusti seuraavan sunnuntain kirkonmenoja varten. Näin kuitenkin harvemmin tehdään. Päinvastoin meillä on tapana pitää näitä sävellyksiä mestariteoksina.

Meillä on myös kova hinku määritellä, mikä on oikea asenne taidemusiikin säveltämiseeen. Populaarimusiikki saa olla käyttömusiikkia, joka pyrkii tavoittamaan yleisönsä. Kelvollista taidemusiikkia taas tuntuu syntyvän vain, jos sitä ei sävelletä ketään varten. Parasta musiikkia on se, jota ei halua kukaan. Annamme meiluusti jälkipolvien tehtäväksi ymmärtää uuden musiikin suuruuden. Oudoksumme Benjamin Britteniä, joka sanoi säveltävänsä oman aikansa ihmisille eikä jälkipolville. Silti pidämme Peter Grimesia yhtenä parhaista 1900-luvun oopperoista.

Vaikka voimme nähdä arviointikriteerimme sisältävän monia ristiriitoja ja absurdeja rajoituksia, meidän ei tule kuitenkaan ajatella tekopyhästi kaiken musiikin olevan yhtä hienoa, ainutlaatuista ja arvokasta. Vastaanottaessaan Grammy-palkintoa elämäntyöstään Leonard Bernstein sanoi kiitospuheessaan, että on olemassa vain kaksi musiikkigenreä, hyvä ja huono. Näennäisessä yksinkertaisuudessaan tuo toteamus saattaa sisältää enemmän viisautta kuin Theodor Adornon esteettiset kirjoitukset yhteensä. Musiikkia arvioidessamme me emme voi tyytyä tekemään mekaanisesti päätelmiä ennalta määräämistämme laatukriteereistä, vaan meidän tulisi pyrkiä (mahdollisuuksien rajoissa) lähestymään kaikkea musiikkia avoimesti sen omilla ehdoilla. Vasta sitten voimme todeta jotakin merkittävää musiikin hyvyydestä tai huonoudesta.

About Jari Kallio

Koulutukseltani olen filosofian maisteri (pääaine psykologia), valmistuin vuonna 2001 Helsingin yliopistolta. Olen työskennellyt toimittajana, aivotutkijana sekä lukion ja peruskoulun opettajana. Harrastan musiikkia nykyisin lähinnä aktiivisena kuuntelijana ja vapaana musiikkitoimittajana. Olen soittanut jonkin verran pianoakin nuorempana, mutta nykyisin oma soittoharrastus on lähinnä Guitar Heron pelaamista.

Vastaa

Post Navigation