Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
9.3.2010, 10:19 vastauksena käyttäjälle: Sibelius-Akatemia uuden Musiikkitalon myötä suomalaisen taidemusiikin pelastajaksi? #18758
Pieni lisäys VilleK:n ansiokkaaseen repliikkiin: on kysyttävä mihin musiikkiyliopiston rahat eivät riitä? Edellisissä kriisitilanteissa on käyty perustoimintojen, varsinaisen tehtävän kimppuun. Hallinto alaisineen on leikkaaja – ja kukapa nyt itseään leikkaisi? Priorisointi itsen ja toisen välillä tuottaa siis säännöllisesti saman tuloksen: se jolla on valta, säästetään.
Tässä tapauksessa virhe tapahtui silloin, kun moninkertaistunut hallintoporras alkoi tituleerata itseään Sibelius-Akatemiaksi. He katsovat käyttävänsä taiteellista työvoimaa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen, vaikka ainoa järkevä asetelma on päinvastainen: hallinto palvelee prosessia, jonka motiivit, suunnittelu ja osaaminen tulevat tekijöiltä. Tiedämme että musiikin opetus on toteutunut täysipainoisesti, vaikka laitoksen hallinto oli murto-osa nykyisestä. Mihin säästöjen siis tulisi kohdistua? Kuka on Sibelius-Akatemia? Toimiiko Siba toimistoissa vai opetusluokissa?
Kun varakkaan perheen talous romahtaa, ei yleensä sanota irti perheenjäseniä, vaan palvelijoita.
7.3.2010, 6:39 vastauksena käyttäjälle: Sibelius-Akatemia uuden Musiikkitalon myötä suomalaisen taidemusiikin pelastajaksi? #18756”Radion kulttuuriuutiset / Katri Henriksson
Sibelius-Akatemian keskeneräisistä tulevaisuussuunnitelmista on kohistu myös julkisuudessa. Pelkoa on aiheuttanut se, että säästöt söisivät yksilöopetusta. Rehtori Djupsjöbacka vakuuttaa, että koulutuksen taso halutaan pitää korkeana. Hänen mukaansa maailmalla keskustellaan siitä, miten perinteinen musiikkikoulutus voitaisiin uudistaa vastaamaan nykyaikaisia oppimisnäkemyksiä.– Emme halua väheksyä henkilökohtaisen opetuksen merkitystä. Se on ja pysyy kivijalkana, mutta rinnalle on otettava muitakin tapoja oppia. Tiimityöskentely, ryhmäopetus, opiskelijan mahdollisuus opiskella samanaikaisesti usealla opettajalla, uuden teknologian mahdollisuudet ja vertaisopiskelu, rehtori listaa erilaisia menetelmiä.”
———-Tässä on malliesimerkki muotisanojen ontosta käytöstä. ”Tiimityöskentely, ryhmäopetus, opiskelijan mahdollisuus opiskella samanaikaisesti usealla opettajalla, uuden teknologian mahdollisuudet ja vertaisopiskelu”, kaikki tämä on ollut käytössä jo vuosisatoja; uusi teknologiakin kunkin aikakauden lähtökohdista. Luokkatunteja pitävät useimmat vakituiset opettajat, vaikka eivät ole tulleet nimittäneeksi sitä tiimityöskentelyksi. Oppilaat ovat kautta aikojen keskustelleet keskenään ymmärtämättä harrastavansa vertaisopetusta, samoin kuin käyneet muilla opettajilla (nykyinen mestarikurssien määrä on tehnyt käytännöstä säännön).
Yksikään ”nykyaikaista oppimisnäkemystä” vastaava keino ei ole uusi, vaan moneen kertaan koeteltu ja jatkuvasti käytössä. Mikään ei kuitenkaan korvaa opettajan ohjaamaa ja kontrolloimaa harjoittelua, oikotietä ei ole. Ja juuri tätä ”kivijalkaa” ollaan nyt taloudellisista syistä murentamassa.
Ja mikä mahtaa olla tuo ”nykyaikainen oppimisnäkemys”, josta ”maailmalla keskustellaan”? Byrokraatit keksivät vanhoille käytännöille uusia nimiä ja kuvittelevat puhuvansa uusista asioista, koska eivät ilmeisesti tunne vanhoja.
2.11.2009, 18:03 vastauksena käyttäjälle: Onko musiikilla kotimaata? Universaaliuden haaste Sibeliuksesta Saariahoon #18647Käytän sanaa tonaalisuus laajassa merkityksessä tarkoittaen sävelten välisiä jännitteitä, jotka tavalla tai toisella pohjaavat yksinkertaisten lukusuhteiden primäärisyyteen, eli yläsävelsarjaan. Tällaistä tonaliteettia aiheuttavat kautta maailman myös yksinkertaiset soittimet. Nähdäkseni atonaalisuus on maailmanmusiikissa harvinainen poikkeus; indonesialaista slendro-asteikkoa voi pitää atonaalisena, mutta mitkä ovat muut maaimanmusiikin muodot, jotka eivät tunne tonaalisuudelle tyypillistä intervallien hierarkiaa?
Mielestäni ei ole kysymys ohjelmoinnista, jos oman perinteen pohjalta huomaa ymmärtävänsä pentatoniikkaa tai intialaista musiikkia. Se on todiste musiikin universaalisuudesta.
Kas mariginaalimuusikko ehti ennen. Todella, minne Orfeuksen kolme juttua katosivat. Jouduin keskeyttämään lukemisen ja kun palasin asiaan, oli taas sensuuri iskenyt. Miksi ihmeessä? Hiukan hankalalukuista ehkä, mutta hervottoman hauskaa ja asioiden ytimiin menevää. Täytyy sanoa että taitaa toimitukselta olla pallo hukassa: jos joku on vaikeasti seurattavaa, niin ei ole pakko lukea – vai käykö teksti päälle terävyydellään? Kyllä keskustelussa pitää kestää asioiden sanominen provosoivastikin. Jos tämä on päätoimittajan päätös, niin kehoittaisin harkitsemaan uudestaan. Tällainen politiikka ei palvele ketään!
No jo on! Tyhjän päällä temppuileva älyllisyys on sekä ulkoisesti että sisäisesti mitätöntä pelleilyä. Ymmärrys siitä mitä musiikki on pitkään ollut kadoksissa. Kokeita on nyt tehty vuosisadan verran, mitä jäi laariin? Olen varma, että myös se näennäistieteellinen, tärkeilevä rakentelu, jota sarjallisuudeksi kutsutaan, tulee muutaman vosisadan päästä herättämään hämmästynyttä hilpeyttä. Mutta tämän metasävellyksen rinnalla sekin on kuin hengen keidas.
Tekotapaan puuttumatta tätä kurjempaa akustista tuotetta saa hakea. Metasävellystä? Mitä olisi metakirjoitus: jshvcpöe dhndus. cndwh sugdwudg!
Tässä oli syvää logiikkaa, jota en paljasta. Nauttikaa…Hauskaa vappua, Elvi Breu!
Puhumme sellaisten nimien perusteella kuin Domingo ja Salminen. Taloudellisesti menestyneitä taiteilijoita ei ole vaikeaa nimetä, kapellimestareita, säveltäjiä, instrumentalisteja, laulajia jne. riittää kyllä komeaksi listaksi asti. Jos heihin haluaa yhteyden, on parasta ottaa selvää kulkureiteistä ja pureutua liepeeseen kun pääsee lähelle. Onnea yritykselle!
Iltapäiväksi suosittelen: kaksi rakaa kananmunaa, joihin vispataan 1 tl. cayennepippuria, 1 dl omenaviinietikkaa, tuubillinen Turun tulista. Niellään kerralla. Auttaa varmasti, ainakin tekee vaikutuksen.
Todellakin hupaisa piirre taide-elämässä, mutta raha kuuluu tulevan rahan luo. Tietenkin summien pitää olla suuria, jotta rikkaat vastaanottajat ne edes huomaisivat. Epäilemättä tällaiset käänteiset lesken rovot ovat poissa nousevan polven tuesta. Luulen että monet miljonääritaitelijat ohjaavatkin saamiaan palkintoja nuorisolle, kuten oikein ja kohtuullista onkin.
Jotkut säätiöt, kuten Pro Musica näkyvät jakaneen pedagogipalkintoja. Siinä on järkeä. Kun joku julkisuudelta salassa on tehnyt merkittävän elämäntyön ja huonolla palkalla auttanut lentoon uusia Salmisia ja Mattiloita, hän on mitalin lisäksi ansainnut myös sen hetkellisen vapauden jonka yllättävä rahasumma tarjoaa. Huomasin, että esim. Emanuel Elola, Suomen fagotistien isä, ehti ennen kuolemaansa saada tällaisen tunnustuksen. Hieno juttu!
Aikoinaan rustattiin Suomi-palkintoa, jolla kansainvälisesti menestyneitä taiteilijoita palkittiin heidän kuukausipalkkansa kokoisilla summilla, joilla taiteen opiskelija olisi tullut toimeen vuosia. Poliitikkojen lipevä kädenojennus nille jotka eivät mitään tarvinneet. Menestys on epäilemättä yhteisömme keskeinen palvonnan kohde. Se on vyöryn lailla peittänyt alleen taiteen omat, autonomiset arvot.
Jokaisen oma asia on todellakin, mihin huomionsa kiinnittää. Luulisin että elävän konsertin voittamaton etu on kokemus läsnäolosta, joka on olemassa silloinkin kun esiintyjää ei näe, kuten on laita urkukonserteissa. Mutta varsinainen asiani koskee toista ajatustasi, erilaisia kritiikkejä. Voisiko ajatella, että Amfioniin perustettaisiin sivu vaikkapa otsikolla ”Eri mieltä kritiikistä”. Sinne voisi kirjoittaa kirjautumatta, koska kirjautumisen kynnys on monelle korkea. Kun nykyisin vain pari lehteä kirjoittaa harvakseltaan kritiikkiä, aktiivinen seuranta korvaisi hiukan tuota pulaa. Vielä neljäkymmentä vuotta sitten taiteilija saattoi saada konsertistaan liki kymmenen kritiikkiä, joten kritiikin subjektiivisuus kävi ilmi jokaisen konsertin kohdalla.
Apurahajärjestelmä on hieno juttu, mutta mielestäni se ei korvaa käytännön työtä tekevää konserttitoimistoa, joka voisi myös aktiivisesti luoda esitystilanteita. Moni ns. valmis soittaja ei tiedä mitä tehdä, kun opintojen päättyessä ainoa työmahdollisuus on opetus. Esiintyminen kun kuitenkin on useimmille koko pitkän taipaleen tarkoitus; se myös hedelmöittää opetusta, joka ilman aktiivista käytäntöä helposti kaavoittuu.
Onnittelen, jos et ole törmännyt klasareiden ruttaajiin. Minä olen.
Mikään sääntö ei tietenkään ole ehdoton ja Isopuro väistää tässä kritiikkini komeasti. Mutta asiassa on myös toinen puoli: ennakkomaineeltaan maailman huippuihin kuuluvan kvartetin intonaation oletetaan olevan tietyllä tasolla; pienetkin poikkeamat ovat uutisia, joihin huomio kiinnittyy. Vastaavasti vaatimattomampi kvartetti vertautuu erilaisiin ennakko-odotuksiin. Sama on ilmeistä myös orkesterien kohdalla: on suuri ilo bongata epäpuhtaus Berliinin filmarmonikkojen konsertissa; yhtä suuri ilo on kuulla erityisen puhtaasti soiva sointu jonkun toisentasoisen orkesterin soitossa.
Kriitikoiden ranking-listoilla tarkoitin jotakin alitajuista, koska ihmiselle on tyypillistä hakea kokemuksista tukea käsityksilleen. Tästä voisin mainita useita esimerkkejä ellen monesta syystä olisi siihen haluton. Tuntemattoman alirvioimisesta olisi vielä helpompaa luetella loputtomasti näyttöjä. Okko Kamu aikoinaan laski leikkiä metamorfoosista, joka hänessä huomattiin Karajan-kilpailun voiton jälkeen. Mutta tällainen yleisen mielipiteen vuoksi ja luode nyt on tyypillistä kaikessa inhimillisessä toiminnassa, koska auktoriteetit hallitsevat sekä ajattelua että taiteen vastaanottoa.
Olet varmasti oikeassa, että vaikutusta tehdään ja suosiota saadaan monenlaisilla konsteilla. Ulkonaiset eleet voivat auttaa taiteilijaa – mutta musiikkia ne eivät
edistä. Into musiikkiin ei synny tällaisesta näyttelemisestä, vaan kokemuksista, jotka koskettavat sisäisesti kaikesta teeskentelystä ja median vakuuttelusta riippumatta. Tästähän olemme samaa mieltä.Esiintyvä taitelija kouluttautuu esiintymään, ja aivan kuten sanot on luonnollista kannustaa häntä aktiiviseen tilaisuuksien hankintaan. Olisi kuitenkin suotavaa, että kaupallisesta levityksestä vastaisivat laajemmin alan ammattilaiset. Nykyään managerit kelpuuttavat käyttöönsä vain muutaman lypsylehmän, ja taiteilijoiden enemmistö jää markkinoiden ulkopuolelle. Julkista taiteen markkinointia on käynnistetty ja musiikin kohdalla se näkyy merkitsevän musiikkiteollisuuden ylikansallisten tuotteiden vientiä euronkuva silmässä.
Musiikin kehityksen kannalta tärkeämpi hoitamaton sarka olisi kuitenkin musiikkielämään pyrkivien nuorten tilanne. Pitäisi perustaa esiintyjätoimisto, joka auttaisi nuoria (ja miksei myös vanhempia) taiteilijoita vapaana kaupallisista pakotteista, siis yhteiskunnan tukemana. Toisinsanoen musiikkikoulutukselle rakennettaisiin silta joka johtaa koulutuksesta käytännön elämään. Tämä ala on täysin kesannolla ja se on yksi syy siihen, että klassinen musiikki on katoamassa näköpiiristä. Kun jotkut rytmimusiikin edustajat vielä tekevät kaikkensa torpedoidakseen klassisen musiikin toimintaedellytyksiä, olisi jo aika ryhtyä käytännön toimiin. Klasareiden olisi jo syytä ottaa oppia rytmimuusikoista: siitä miten omia etuja ajetaan.
Tästä johdummekin laajempaan aiheeseen: missä määrin ennakkomaine vaikuttaa vastaanottoon? Esittävän taiteen puolella asialla on kaksi puolta: maineikas taiteilija tai yhtye saattaa olla huonossa kunnossa, mutta saa silti hyvän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta; toisaalta tuntematon voi esiintyä häikäisevästi ilman että sitä tunnistetaan.
Epävarma yleisö tuntuu usein saavan mitä uskoo saavansa ja toisaalta kriitikot näyttävät muodostavan arvostuslistojaan, joihin esitykset eivät vaikuta. Vakiintuneiden nimien kohdalla tämä ei ole pelkästään negatiivista, koska yksittäisen taiteilijan esityksissä voi olla samaa aaltoliikettä kuin elämässä yleensä. Suurempi ongelma on, että tuntemattoman loistavaa esitystä ei havaita, etenkään silloin kun musiikki ei tuo esiin esittäjän teknistä briljanssia. Monenlaisten esitystraditioiden varjossa näyttää kadonneen taju syvästä musikaalisuudesta.
Tämän ilmiön vaarallisin seuraus on, että muusikon kasvatukseen ympätään yhä enemmän kaupallisia opintoja ja huomio suuntautuu musiikin ilmentämisestä musiikin myyntiin. Keskipisteessä ei ole enää musiikki, vaan taiteilija joka muokkaa imagoaan yhä myyvemmäksi ja toisaalta hylkää oman sisäisen tiensä ja ohjailee uraansa kaupallisin perustein yleisön ehdoilla. Tämä on myös johtanut siihen, että ne jotka eivät ole nuoria ja nättejä jäävät syrjään musiikkielämästä.
Elvibreu puhuu asiaa
Minullekin tuli sama mieleen. Ja kun lgrohn uhkasi jättää sivuston oman onnensa nojaan, ajattelin, että voimme asentaa sijaan automaatin, joka toistaa toistamistaan omaansa muita kuulematta. En sitten tiedä, aktivoisiko se tätä ”pystyynkuollutta” foorumia. Pärjännemme ilman.Minun tietääkseni yksikään kuollut säveltäjä ei ole säveltänyt. Sävellykset syntyvät elävästä kädestä ja mielestä ja ne säilövät elävää tapahtumaa.
L.G:n ajatus sisältää outoja ongelmia: kuoleeko sävellys säveltäjän kuollessa, jos ei, kuinka kauan se elää muuttumatta museoesineeksi? Entä onko vastaavasti kirjallisuudessakin museokirjallisuus, joka on sidoksissa tekijän hengissäoloon? Shakespeare, Moliere, Kivi, Linna; kaikki museoon? Jatkuuko kulttuuri vain eilisestä tähän hetkeen?
Hyvänen aika, loppututkinto! Fysiikka vain ei lopu loppututkintoon, se kehittyy jatkuvasti. Jokainen uusi löytö on ensin pseudotiedettä, kunnes se tieteen todentamiskeinoin julistetaan tieteeksi. Sitten seuraa vaihe, jossa valaistus ympärillä muuttuu ja tieto muuttuu joko takaisin pseudotieteeksi tai osaksi laajentunutta kokonaisuutta. Tiede ei voi tietää, mitä se huomenna tietää.
Huomautus ”ymmärtämisestä” selittää jotakin L.G:n musiikkikäsityksistä. Jokainen muusikko tietää, että musiikkia voi joko ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Konservatorioissa opitaan vuosikaudet nimenomaan musiikin ymmärtämistä; siitä kasvavat hyvät esitykset. Puhuessaan museomusiikista L.G. on ilmeisesti kuvitellut, että muusikot suhtautuvat musiikkiin kuin kuolleeseen materiaan ja toistavat papukaijamaisesti annettuja tehtäviä.
En tiedä miten muusikon todellisuuden voisi osoittaa jollekulle joka ei asiaa tajua. Ainakaan siinä ei ole apua paksuistakaan kirjoista. Päin vastoin: luulisin että pää pysyisi selkeämpänä jos sinne ei ahdeta aivan tolkutonta määrää muiden ajatuksia. Saattaisi jäädä tilaa omalle ajattelulle ja ehkä myös mahdollisuus vastaanottaa muita näkemyksiä. Ties vaikka pystyisi näkemään itse.
Ja jälleen: kaikki oman pään ulkopuolella samaan koriin ja hömppä-leima päälle. Ja lisäksi jälleen yritys asettua auktoriteetiksi: Skepsiksen puheenjohtaja peräti! Ei näköjään ole mahdollista löytää muuta keskustelun metodia kuin leimaaminen ja ”asioiden mollaaminen”. Olisi edes yksi analyyttinen ajatus!
Skepsiksessä pitäisi olla epäilijöitä, mutta ei: sieltä löytyvät näköjään vain ne jotka TIETÄVÄT.
Sama kirjoitus löytyi Uuden Suomen blogeista nimellä Lauri Gröhn, joten minulla on kunnia esitellä:
”Lauri Gröhn
Nauvolainen metasäveltäjä ja yrittäjä, jonka kehittämä sovelma muuttaa minkä tahansa valokuvan kauniiksi musiikiksi muutamassa sekunnissa ja jonka kakkosstudio on runsaat 4 vuotta ollut Innopolissa Espoossa.”Ehkäpä eh26:n tekstin lukeminen olisi ollut hyödyllistä Gröhnille ennen vastaamista. Nyt hän ohittaa painavat teesit ja vastaväitteet ja ainoastaan toistaa jo sanomaansa. Gothonin selkeän metaforan musiikin ja kielen yhteydestä hän yrittää kuitata ylimielisellä puuskahduksella: ”Absoluutista roskaa musiikin filosofian kannalta”.
Miten niin? Näin sanoessaan Gröhn pyrkii asettumaan auktoriteetiksi ja vaatii meitä luottamaan omaan arvostelukykyynsä. Onko musiikin filosofia, kuten muukin tiede Gröhnin mukaan, tiensä päässä; kirjoihin vietyjen lopullisten totuuksien kokoelma, jonka nimissä voidaan mitätöidä kaikki se, minkä muusikot vuosisatojen aikana ovat luoneet ja käytännössä todeksi eläneet? Filosofia on yritys määritellä tuota ilmiötä ja nyt Lauri Gröhn mittaa määritelmillä todellisuutta – hänelle se mikä ei noihin selitysyrityksiin (tai ennemmin hänen tulkintoihinsa) mahdu, on hömppää.
Jos joku on hömppää, niin tuo kahden eri aistialueen yhdistäminen, jonka Gröhn ylpeänä esittelee metasäveltämisenä: siis valokuvasta muutamassa sekunnissa kaunista musiikkia! Siinä korahtelee viimeisillään Darmstadtin koulukunnan 60 vuoden takainen, tieteisuskoon perustuva metodi, josta maailma on onneksi jo lähes selviytynyt Gröhnin tapaisista reliikeistä huolimatta.
Pakkomielteinen kiinnittyminen musiikin jo ohitettuun harharetkeen selittänee osittain sitä uskomatonta arroganssia, jolla ”metasäveltäjämme” katsoo voivansa mitätöidä Gothonin näkemykset. Kaikki osoittaa, ettei hänellä ole käsittelemästään asiasta vähäisintäkään ymmärrystä.
-
JulkaisijaViestit
